perjantai 31. lokakuuta 2008

Pikavisiitti Modenaan

Palatkaamme Italian-matkamme tunnelmiin. Alberton syntymäpäivänä suuntasimme Firenzestä kohti Modenaa ja Nonantolaa tavataksemme Alberton ystävän Timin. Matkasimme siis junalla Bolognan kautta Modenaan Emilia-Romagnaan.

Tim vei meidät kotiinsa, ja siellä odottikin hänen ystävättärensä Simona täydellisen aterian kera. Alkupaloiksi saimme kaikenlaista pientä ja herkullista.



Simona oli ihanasti ajatellut tehdä mozzarella-tomaatti-oliivitikkuja Italian väreissä. Ne olivat suosikkimme antipastoista.

Pikkuherkkujen jälkeen saimme lasagnea. Ah, enpä ollutkaan aikoihin syönyt kotona tehtyä lasagnea.



Ateria sisälsi muitakin ruokia, mutta olimme niin innoissamme syömään niitä, että kuvaaminen jäi väliin.

Simonan oli lähdettävä aterian jälkeen töihin, mutta Tim näytti meille paikallisia nähtävyyksiä. Sitä ennen Alberto kuitenkin kuvasi ilokseni kauniin ruusun, joka kukki Nonantolassa Timin pihalla.



Tim vei meidät tutustumaan Abbazia di Nonantolaan, joka oli hyvin kaunis vanha rakennus.



Pistäydyimme myös kirkon sisällä, jopa sen kryptassa, josta löytyi tämä kaunis alttari.



Nonantolasta Tim vei meidät Modenaan, jossa kävimme Piazza Grandella. Kuvassa taustalla näkyy Duomo di Modena.



Ei voi muuta kuin huokaista, että kyllä Italia on ihana maa ihan joka kolkassaan. Seuraavalla kerralla muistelemme Milanoa. Mutta lopuksi kaikkein tärkein:

Grazie mille per la vostra ospitalitá, Tim e Simona!

maanantai 27. lokakuuta 2008

Hyvää kansainvälistä nallepäivää!

Keskeytämme hetkeksi Italian-matkan muistelomme tärkeän ajankohtaisuutisen vuoksi.



- Opettaja, opettaja! Meidän pitäisi ottaa tänään hieman rennommin!
- Mutta mikäs siihen on syy?
- Tänään vietetään kansainvälistä nallepäivää. Etkö sinä opettaja tiennyt?
- Oi, aivan unohdin. Olet aivan oikeassa. Olisikohan meidän syytä esittää muutama hellyttävä nalle lisää?
- Kyllä olisi, opettaja.
- Kas tässä – hyvää nallepäivää aivan kaikille!

sunnuntai 26. lokakuuta 2008

Lapsuusmuistoja ja puu-uunipizzaa

Oli oikein mukavaa tavata Maria pitkästä aikaa. Lapsuuteemme Firenzessä liittyy paljon ihania muistoja, ja juoksutimmekin Albertoa ympäri kaupunkia lapsuusmuisteloidemme perässä.

Ensiksi kuljimme pitkin pikkukujia. Tällaisilla kujilla leikimme pikkukarhuina.



Minä juoksin kujaa pitkin kirkuen, ja Maria juoksi perässä. Yleensä joku perheenäiti huusi ikkunasta kieltoja peräämme.

Kujilta pujahdimme Piazza della Signorialle. Keksimme Marian kanssa tarinoita piazzalla olevista patsaista. Pelottavin oli Perseus, joka oli katkaissut Medusan pään.



Pelkäsin tuota patsasta itse asiassa niin paljon, että yritin piiloutua pylväiden ja Sabiinittarien ryöstö -patsaan taa, vaikka sekin oli melkoisen pelottava kauhun vallassa olevine naisineen.

Toinen kauhua aikanaan herättänyt patsas oli Khimaira, jota kävimme katsomassa Museo Archeologicossa.



Leijonan kauhistunut ilme sai minut melkein itkemään pelosta, kun näin patsaan ensi kerran. (Mutta silloin olinkin tosi pieni karhu.) Nyt ihmettelin lähinnä, miten leijonalla voi olla selässään vuohen kaula ja pää ja häntänään käärme. No, ehkä se on ymmärrettävää, jos otuksen velikin on Kerberos.

Seuraavaksi siirrymme vähemmän pelottaviin aiheisiin. Alberto bongasi kaikkien kaupungin skootterien joukosta tämän:



Alberto oli sitä mieltä, että juuri tuollainen punainen skootteri olisi minulle omiaan. Itse asiassa minulla olikin pienenä sellainen, mutten uskaltanut ajaa sillä Firenzen vilinässä. Alberto oli sitä mieltä, että voisin olla nyt rohkeampi. Ehkäpä, ehkäpä.

Iltapäivällä pistäydyimme jäätelöllä Bar Vivoli Gelateriassa, jonne meidät vietiin pieninä aina lauantaisin jäätelölle. Uskomme vakaasti siihen, mihin baarin pitäjätkin: että heiltä saa maailman parasta jäätelöä. Erityisesti stracciatellaa kannattaa maistaa.



Illan tullen saavuimme Piazza della Repubblicalle. Siellä oli ihastuttava karuselli, juuri sellainen, jossa Maria ja minä pyörimme lapsina.



Maria vei meidät syömään suosikkiravintolaansa Il Pizzaiuoloon. Ravintolan pizzat leivotaan puu-uunissa ja ne ovat napolilaistyylisiä, sillä paikan pitäjätkin ovat napolilaisia. Alberto oli ihastuksissaan ja kuvasi oitis pizzauunin.



Täytyy heti tunnustaa, että Il Pizzaiuolon ruuat tekivät meihin sen verran suuren vaikutuksen, että aterioitsimme ravintolassa myös toisena iltana. Tässä tulevat parhaat annokset:



Alberton oli tietenkin syötävä perinteinen Margherita-pizza. Pizza oli juuri Alberton makuun. Pohja oli keskeltä hyvin ohut, mutta pizzan reunat olivat pulleat. Ketkään muut kuin napolilaiset eivät saa näin yksinkertaisista aineksista aikaan mitään näin hyvää.

Itse keskityin äyriäisiin. Antipastoksi otin äyriäissalaatin, jossa oli mm. savustettua tonnikalaa ja simpukoita. Ah, herkullista! Jumalaisen herkullista!



Toisena iltana söin antipastoksi Affetati misti -annoksen.



Herkulliset salamit ja kinkut vaativat seurakseen jälleen äyriäisiä, joten tilasin Risotto alla Pescatoran.



Huhhuh, se vasta olikin herkullista! Riisien seasta kurkisteli simpukoita ja mustekaloja. Lienee parasta siis mainita, että Il Pizzaiuolo sijaitsee Firenzessä osoitteessa Via de’ Macci 113r. Jos menette Firenzeen, kipaiskaa ensimmäiseksi varaamaan sieltä pöytä ainakin yhdelle illalle.

torstai 23. lokakuuta 2008

Renessansseilua

Viimeinkin kotikaupungissa! Teimme Alberton kanssa kierroksen Firenzen tunnetuimmille paikoille, koska emme olleet vierailleet niillä pitkään aikaan. Ihan tuli lapsuus mieleen – ja ensitreffit Alberton kanssa.

Riensimme ensiksi aivan kaupungin keskustaan. Alberto halusi poseerata Duomon edessä.



Olen aina pitänyt kovin Santa Maria del Fioren kirkosta. Ainoa tuskailtava asia Duomossa on se, ettei sitä saa kuvattua eikä sitä voi selittää kenellekään. Varsinkin ulkopuolelta se on kauneimpia näkemiäni kirkkoja. Pistäydyimme toki tuomiokirkon sisälläkin sytyttämässä kynttilän.

Kirkon lisäksi voimme suositella vieressä olevaa kastekappelia, joka on itse asiassa vanhempi kuin itse Duomo. Sen sisällä tosin tulevat niskat kipeiksi, sillä hienoimmat nähtävyydet ovat katossa. Näitä 1200-luvulta peräisin olevia mosaiikkeja esi-isämme Dantekin katseli, kun hänet kastettiin.



Firenze on täynnä taidetta, ja jokainen itseään kunnioittava firenzeläinen karhu rakastaa sitä. Niinpä pistäydyimme muutamassa museossa. Olin nähnyt Michelangelon Daavid-patsaan viimeksi, kun olimme Alberton kanssa ensimmäisillä treffeillämme. Nyt Alberto vei minut romanttisesti jälleen Galleria dell’Accademiaan. Ihastelimme Daavidin selkäpuolta aivan kuin ensitreffeillämme.



Uffizin galleriassakin kävimme. Ihmettelimme vain, oliko siellä unohduttu kokonaan siirtyä euroihin – pääsylippu oli nimittäin liirahintainen.



Enpä ollutkaan pitkään aikaan nähnyt riittävästi renessanssitaidetta. Uffizi ymmärrettävästi korjasi tämän puutteen. Botticellin Venuksen syntymä ja Kevät, Leonardo da Vincin Marian ilmestys ja Piero della Francescan Urbinon herttua ja herttuatar auttoivat omalta osaltaan asiaa.

Duomon lisäksi meidän oli pistäydyttävä parilla muullakin kirkolla. Santa Croceen liittyy paljon hyviä muistoja, koska siellä menimme vuosia sitten naimisiin.



Kirkon kaunista julkisivua voisi katsella vaikka kuinka kauan. Kirkon sisuksissakin kannattaa käydä: sieltä löytyvät mm. Galileo Galilein ja Michelangelon haudat.

Piazza della Santissima Annunziatalla tapasimme sisareni Marian. Olimme sopineet hänen kanssaan treffit sinne, sillä hän halusi tulla valokuvatuksi Marian ilmestyksen kirkon – Santissima Annunziatan – edessä. Maria on pikkusiskoni ja asuu edelleen Firenzessä. Hän opiskelee taidetta ja renessanssimaalausten entisöintiä.



Santissima Annunziatalla oli myös oma merkityksensä hääpäivänämme – kuten sillä on merkityksensä monien firenzeläisten hääpäivänä. Kävimme juhlahumumme keskellä viemässä sinne kimpun kukkia, jotta Neitsyt Maria suojelisi avioliittoamme. Muistan vieläkin, millaisia kukkia muut hääparit olivat jättäneet samalle alttarille päivänä, jolloin minut ja Alberto vihittiin.

Ilta-aikaan Firenzessä pitää pistäytyä Ponte Vecchiolla. Tuo vanha silta on täynnä hauskoja kultasepänliikkeitä, joista osa uskaltaa kurkottaa myös Arno-joen ylle, mikä enemmän, mikä vähemmän.



Me emme ostaneet kulta- tai muitakaan koruja, vaan tyydyimme nauttimaan romanttisesta tunnelmasta.



Maria vietti kanssamme enemmänkin aikaa Firenzessä. Lapsuusmuisteloista ja mm. mustekaloista lisää seuraavalla kerralla.

sunnuntai 12. lokakuuta 2008

Korkeaa kulttuuria

Olimme Alberton kanssa eilen katsastamassa Metropolitanin Salome-oopperaa, tosin vain elokuvateatterissa. Mukanamme olivat vanha harmaapäänalle ja hänen muorinsa sekä eräs heidän ystävänsä. Esitys oli siitä kiintoisa, että siinä esiintyi suomalaisia ihmislaulajia: Karita Mattila lauloi Salomen roolin ja Juha Uusitalo Johannes Kastajan roolin. Varsinkin jälkimmäisen laulu miellyttää kovin vanhan harmaapäänallen muoria.

Me Alberton kanssa olimme hieman ihmeissämme. Minusta vaikutti siltä, että Salome oli hieman epätasapainoinen. Aivan pikkunalleille oopperaa ei voi suositella, sillä Johannes Kastaja esiintyy pitkän ajan esityksen lopusta ilman vartaloa. Salome puolestaan esittää tanssin, joka ei sekään sovi pienille nalleille.

Oopperan tarina on melkoisen dramaattinen, ja esitys teki minuun vaikutuksen. Alberto oli ehkä enemmän kiinnostunut siitä, kuinka esityksen kuvaus oli järjestetty, mutta kyllä hänkin ainakin jossain määrin vaikuttui esityksestä.

Toipuaksemme kohtalokkaasta oopperasta lähdemme maahan, jossa on spagettia ja romantiikkaa. Huomenna suuntaamme kotikaupunkiini Firenzeen ja loppuviikosta seikkailemme Milanossa. Palaamme asiaan muutaman pizzan ja pasta-annoksen jälkeen. Ci vediamo!

sunnuntai 5. lokakuuta 2008

Alberton järjestämä Oktoberfest

Alberto ei päässyt tänä vuonna Müncheniin asti Oktoberfesteille, joten hän järjesti sellaiset kotona meille kahdelle. Alberto hankki saksalaisia makkaroita ja keitti perunoita valmistaakseen saksalaistyyppistä perunasalaattia. Myös Brezel löytyi pöytään, markkinoilta Jyväskylän satamasta. Astiastomme sen sijaan ei ollut kovin saksalainen: ostin sen Portobello Roadilta Lontoosta viime kesänä.



Alberto oli hieman huolissaan siitä, että keitti perunat liian kypsiksi. Hän oli niin tohkeissaan Oktoberfestistään, että niin pääsi käymään. Onneksi Alberto sitten rauhoittui. Perunasalaatista tuli sitä paitsi maittavaa joka tapauksessa.

Herkullisen perunasalaatin Alberto valmisti näin: Hän pilkkoi perunat ja sekoitti niiden joukkoon viinietikkaa, oliiviöljyä, suolaa, pippuria ja hitusen sokeria. Salaatin päälle hän laittoi ruohosipulia ja basilikaa. Tavallinen sipuli jäi suunnitteluista huolimatta salaatista pois, mutta sekään ei makua haitannut.

Perunasalaatin lisäksi Alberto kasasi lautaselle – tietenkin – makkarat sekä hapankaalia ja herkkukurkkua. Koko annos oli lopulta tämän näköinen:



Tunnelma oli kovin saksalainen ja viehättävämpi kuin Hofbräuhausissa.

keskiviikko 1. lokakuuta 2008

Punaisen ja keltaisen keskellä

Syksy on mielestäni väreiltään ihanin vuodenaika, ja Albertokin on ruskasta innoissaan. Niinpä teimme pienen syysretken. Ompelin vähän aikaa sitten itselleni ja Albertolle viitat, jotta tarkenemme syyssäässäkin. Omaan viittaani virkkasin vielä pitsin reunaan. Pitsissä on itse asiassa käytetty kasvivärjättyä lankaa. Siksipä värisävy onkin niin kaunis.



Jo aivan kodin luota löytyi syysasun hankkineita pihlajia. Kelpaa siinä tilhienkin herkutella, sen verran marjoja pihlajista löytyy.



Mutta hyvät ihmiset, älkää roskatko meidän karhujen maisemaa tällä tavoin:



Huomioksi ilmoitettakoon, että lähimpään kauppaan, jonka kanssa ostoskärryt ovat yhteensopivat, on puolisentoista kilometriä. Eihän se mahdoton matka ole lykkiä, mutta silti…

Onneksi aivan mutkan takaa löytyy mukavampaa:



Kärpässienet ovat ihanan punaisia. Jotenkin kaikki sienet ovat hauskoja, nekin, joita ei voi syödä.

Saapuessamme viimein oikeaan metsään löysimme syksyn viimeiset puolukat.



Kalevalaa lukiessani olen kuitenkin alkanut suhtautua hieman epäluuloisesti puolukoihin, joten jätimme Alberton kanssa nuo punaiset marjat metsään.

Menimme yhä syvemmälle metsään, ja Alberto, tuo kaatuneiden puiden haistaja, löysi jälleen komean tuulenkaadon, jonka aavemaiset juuret törröttivät kuin hirviön kädet. Se oli jopa hieman hyytävää. Onneksi Alberto oli turvanani.



Onneksi syysretkellämme oli myös toisenlaisia tunnelmia. Alberto oli aiemmin löytänyt metsän keskeltä romanttisen lammen. Nyt se oli täynnä syksyn lehtiä.



Kaikkein romanttisinta oli kuitenkin katsella syksyä näköalapaikalta ja nojata vasten Albertoa. Voiko mitään sen mukavampaa olla?



Hyviä syysretkiä kaikille blogin lukijoille!