perjantai 30. elokuuta 2013

Raukeilla rajoilla Gotlannissa

Koska Öölanti oli varsin viehättävä saari, kaikki olivat innoissaan, kun matkamme jatkui seuraavalle saarelle, Gotlantiin. Oskarshamnin satamassa Alberto ei malttanut odotella laivalle pääsyä autossa vaan nousi jaloittelemaan ja katselemaan ympärilleen.
- Onpas täällä paljon porukkaa jonottamassa lautalle! No, kohta meistä tuleekin kunnon merikarhuja, kun pääsemme merelle useaksi tunniksi, hän touhotti.



Eikä merimatka ollut turha: Gotlannin tunnetuin kaupunki Visby näytti jo laivan kannelta heti ensisilmäyksellä idylliseltä.



Päästyämme vihdoin maihin ja löydettyämme mutkikkaiden vaiheiden jälkeen viimein majapaikkamme iltapäivä oli jo pitkällä ja nälkäkin sen mukainen. Päätimme syödä illallisen kaikessa rauhassa ja aloittaa Gotlantiin tutustumisen vasta seuraavana aamuna.
- Koska olemme saarella, voisimme syödä kalaa, minä sanoin. - Olen jo löytänyt matkaoppaastani mainiolta kuulostavan kalaravintolan nimeltä Bakfickan.
Kellään ei ollut mitään kala-ateriaa vastaan, varsinkin Viivi oli innoissaan. Niinpä suunnistimme Bakfickaniin.

Kävi ilmi, että ravintola taisi olla melkoinen nähtävyys jo itsessään. Jouduimme hetken aikaa jonottamaan, mutta sitten pääsimme ulkopöytään savustettuja katkarapuja syövän nuorenparin viereen.
- Nuo näyttävät kovin herkullisilta, mutta en taida nyt jaksaa näperrellä, totesi Alberto.

Valinnan tekeminen oli vaikeaa, sillä listalla oli vaikka mitä herkullista. Lopulta päädyin tonnikala-annokseen, vaikka se ei ollutkaan aivan niin ruotsalainen kuin olisi voinut olla.



Alberto valitsi sen sijaan hummeria.
- Onneksi Alberto-setä vältti näpertämisen, Freija naureskeli, kun Alberto kaiveli kömpelösti lihaa hummerin kuorista.



Viivi oli ainut, jonka ruokavalinta oli helppo: hän halusi tietenkin silakkapihvin, joka tarjoiltiin näkkileivällä.
- Piip, oli Viivin innostunut kommentti.



Victoria ja Freija ottivat kalakeiton. Annos näytti pieneltä mutta oli varsin täyttävä.
- Parasta kalakeittoa, mitä olen syönyt, totesi Victoria.



Herkullisesta lounaasta huolimatta savustetut katkaravut jäivät hieman vaivaamaan meitä.
- Ehkäpä saamme vielä tilaisuuden syödä niitä, Alberto totesi rauhallisena, kun tassuttelimme takaisin yöpaikkaamme.

Aamulla lähdimme liikkeelle tukevan aamupalan voimin. Ensimmäiseksi pysähdyimme läheiseen ICA-markettiin ostamaan hieman sämpylöitä, juustoa ja paprikaa eväiksi. Kun eväshankinnat oli tehty, pääsimme viimein tutustumaan saareen.
- Muista sitten, Alberto-setä, että tämä on suurempi saari kuin Öölanti, Freija sanoi. - Tätä emme pysty tutkimaan yhdessä päivässä.
- Ei hätää, Alberto totesi. - Kierrämme tänään vain pienen lenkin.

Lähdimme ajamaan Visbystä koilliseen, jossa päivän ensimmäinen vieraillukohde, Bron kirkko, jo meitä odottelikin.



Kauempaa katsottuna kirkko saattoi näyttää vaatimattomalta, mutta lähemmäksi päästyämme huomasimme, että jo sen ulkoseinistä löytyi hyvin mielenkiintoisia, varsin taidokkaita koristeluja, mm. näyttävä kuvakivi.







Sisältä kirkko ei ollut yhtään vaatimattomampi. Seinillä oli keskiaikaisia maalauksia, ja kirkko oli muutoinkin täynnä kauniita yksityiskohtia.



Ehkä kiintoisin yksittäinen esine kirkossa oli upea kastemalja, jonka käyttötarkoitusta jouduimme tosin hieman pohtimaan. Ehkäpä maljan päällä oleva kansi otetaan pois, kun sitä käytetään kastetilaisuuksissa.



Freija oli tietenkin innoissaan, kun kirkosta löytyi kaiken muun lisäksi vielä riimukivi.
- Isona minusta tulee riimututkija, ja sitten tiedän, mitä tuossakin lukee, hän intoili.



- Nyt on jälleen raukkien vuoro, sanoi Alberto ja suuntasi auton kohti Lickershamnia. - Sieltä löytyy koko Ruotsin suurin raukki, Jungfrun.

Päästyämme perille löysimme kuitenkin ensiksi kuivahtaneen juhannussalon.
- Oi voi, olisipa meilläkin ollut noin hieno juhannussalko viime juhannuksena, Victoria sanoi.



Sitten näimme raukin. Se oli valtava!
- Minä luin tassutietokoneesta, että siihen liittyy karmea tarina, Freija innostui. - Onnettomat rakastavaiset putosivat mereen, kun toinen yritti pelastaa toisen raukin päältä. Tietenkin se on sellainen tarina, että isä ei hyväksynyt tyttärensä rakastettua ja sitten molemmat nuoret kuolivat. Niin traagista!



Tassuttelimme katsomaan raukkia lähempää. Alberto näytti varsin pieneltä poseeratessaan sen kanssa.



Koska raukki oli iso, oli nähtävästi myös sen lähettyvillä asuvien etanoiden oltava isoja. Palatessamme raukilta metsän poikki tapasimme tämän jättiläisetanan, joka oli ikävä kyllä liian kiireinen jäädäkseen juttelemaan kanssamme pidempään.



Raukilta palattuamme huomasimme, että rannassa olevassa pikkukopissa oli myynnissä merenantimia.
- Katso, Olivia-täti, tuolla myydään savustettuja katkarapuja, Freija huudahti.
- Piip, piipitti Viivi välittömästi.
Niinpä ostimme ison pussillisen katkarapuja ja aiolia iltaruuaksi.

Matkamme jatkui pohjoista kohti.
- Pistäydytään Fåröllä, Alberto sanoi, ja niin suuntasimme aivan Gotlannin pohjoisimpaan kärkeen päästäksemme lossille, joka veisi meidät tuolle karulle pienelle saarelle.

Aivan lossirannassa huomasin kuitenkin ehkä matkan 159. loppiksen eli kirpputorin. Tien varret olivat olleet täynnä loppis-kylttejä koko matkan ajan.
- Mennään katsomaan, mitä siellä on, minä sanoin.



Tämä loppis oli täynnä vaikka minkälaista vanhaa tavaraa. Katselimme kiinnostuneina muttemme kuitenkaan ostaneet mitään.



Sitten pääsimme lossille. Victoria ja Freija ihastelivat merinäkymiä tassu tassussa. Tytöt olisivat mielellään viihtyneet lossilla kauemminkin kuin matka kesti.



Saarella meitä odotti melkoisen tutun näköinen maisema - näimme nimittäin jälleen tuulimyllyn.



Suuntasimme ensiksi saaren pohjoisrannalle katsomaan Fårön kuuluisia raukkeja. Fårö ei ole kovin suuri, joten matka saaren poikki taittui nopeasti ja olimme meren äärellä tuota pikaa. Näkymät rannalla olivat tavallaan karuja mutta hyvin kuvauksellisia.



Raukit näyttivät olevan joka paikassa erimuotoisia. Näyttävimpiä olivat yksinäiset kivet, jotka nousivat vedestä korkealle suoraan ylöspäin.





Viivi oli innoissaan, koska rantavesi oli pitkälle matalaa. Jouduin olemaan tarkkana hänen kanssaan, ettei hän vain pujahtaisi karkuun pulikoidessaan.



Sitten oli aika tutustua hieman saaren ehkä kuuluisimpaan – joskin jo edesmenneeseen – asukkaaseen Ingmar Bergmaniin. Kun pysäköimme Bergman-keskuksen pihaan, Victoria näytti nyrpeältä.
- Kuka se Ingmar Bergmankin oikein on, varmaan joku vanha gubbe, hän protestoi.
- Hyvänen aika, Alberto syöksyi korjaamaan. - Ingmar Bergman on Ruotsin suurin elokuvaohjaaja! Hän tuli tänne aikoinaan kuvaamaan elokuvaa ja ihastui saareen niin kovin, että muutti tänne asumaan loppuiäkseen.



Bergman-keskus oli minusta ja Albertosta varsin mielenkiintoinen, ja onneksi siellä oli myös salaperäinen huone, jossa oli lapsiakin kiehtovia esineitä ja sai mm. kurkistaa mystisestä avaimenreiästä. Paras osuus lapsista oli kuitenkin keskuksen alakerrassa ollut kahvio, jossa maistoimme sahramipannukakkua, gotlantilaista erikoisuutta.



- Mitä ihmettä tämä hillo oikein on? minä hämmästelin.
Ystävällinen tarjoilija kertoi, että hillo oli tehty salmbär-nimisestä Gotlannissa villinä kasvavasta marjasta, jonka tiedot Freija tarkasti heti tassutietokoneellaan.
- Suomeksi se on sinivatukka, hän sanoi.
- Onpa eksoottista! minä totesin ihaillen.

Pannukakun jälkeen pistäydyimme Ingmar Bergmanin haudalla, joka oli aivan lähettyvillä. Hauta oli varsin vaatimaton suuren elokuvaohjaajan haudaksi, mutta pidimme sitä kovin kauniina.



Sitten olikin aika palata Gotlannin puolelle ja jatkaa matkaa kohti etelää saaren itärannikkoa pitkin. Ruten kohdalla näimme yllättäen tienposkessa kivisen ristin.
- Tämä on melkein yhtä hieno kuin riimukivet, Freija totesi.



Minä odotin, että ristin jälkeen vuorossa olisi myös kirkkoja, mutta niitä ennen saimme tutustua vielä hieman lisää raukkeihin. Klinteklintenin raukit olivatkin kovin kiintoisia, sillä ne olivat jo melko kaukana nykyisestä merenrannasta. Hämmästelimme kovin kapeaa mutta korkeaa kivipatsasta.



Kun raukkeja oli hämmästelty tarpeeksi, Alberto loihti aamulla ostamistamme evästarpeista herkulliset lounasleivät, jotka nautimme automme peräkontin päältä. Leivät tekivät kauppansa meille muille, mutta Viivi halusi ehdottomasti niiden sijaan syödä muutaman savustetun katkaravun – sekä Alberton loput laivakarkit.



Eväiden jälkeen pääsimme vihdoin tutustumaan taas kirkkoihin. Ensimmäiseksi vuorossa oli Gothemin kirkko, joka oli varsin jylhä jo ulkoapäin.



Sisällä oli aidon keskiaikaisen kirkon tunnelmaa.



Myös seuraava kirkko Dalhemissa edusti arkkitehtuuriltaan varsin samanlaista tyyliä.



Jylhä oli tunnelma Dalhemissakin. Erityisen hienoa kirkossa olivat seinämaalaukset. Pirun kuva tosin pelotti Viiviä hieman.







Ilta teki jo tuloaan kun vihdoin pääsimme takaisin Visbyhyn. Majapaikaksi vuokraamaamme huoneistoon kuului myös keittiö, jossa Alberto nyt valmisti meille maukkaan illallisen. Alkupalaksi nautimme hienosti aamulla ostamamme savustetut katkaravut.
- Herkullista! ihastelivat Freija ja Victoriakin.



Pääruuaksi Alberto loihti meille mukaamme ottamistamme säilykkeistä varsinaisen gourmet-aterian.



Lasten mentyä jo nukkumaan istahdimme vielä Alberton kanssa maistelemaan hieman viiniä ja paikallisia juustoja, jotka olimme ostaneet mainiosta Wisby Ost -juustokaupasta.



Pitkän päivän ja tukevan illallisen jälkeen uni maittoi jälleen. Seuraavana päivänä jatkaisimme tutustumista Gotlantiin, joten voimia oli aiheellistakin kerätä.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Riimukiviä, raunioita, raukkeja ja peikkojen metsä

Varhain seuraavana aamuna hyppäsimme jälleen auton kyytiin ja suuntasimme Öölannin sillalle. Sitä saikin ajaa pitkästi, mutta sitten meri oli ylitetty ja olimme matkamme ensimmäisellä saarella.



- Nyt ajamme koko saaren päästä päähän, Alberto totesi tyynesti.
- Mutta Alberto-setä, tämä saari on 137 kilometriä pitkä, sanoi Freija näpytellen tassutietokonettaan.
- Onhan meillä koko päivä aikaa, Alberto vastasi. - Ensin ajamme etelään.

Huristimme saaren eteläisimpään kärkeen Ottenbyhyn, josta löysimme majakan ja lintuaseman. Valitettavasti meillä ei ollut kiikaria mukana, sillä Ottenby olisi ollut loistava paikka lintujen tarkkailuun.



Ajaessamme Ottenbystä takaisin pohjoiseen Freija huudahti yhtäkkiä:
- Katsokaa, valtava riimukivi!
Alberto jarrutti kiivaasti, ja Freijan tarkat silmät olivat nähneet aivan oikein: pienellä levähdyspaikalla tien vierellä oli suurin siihen mennessä näkemämme riimukivi.



Jatkoimme tyytyväisinä matkaa. Vähemmän yllättäen seuraavakin kohde oli erityisesti Freijan mieleen – törmäsimme nimittäin Gettlingessä jälleen laivalatomukseen.
- Pienikin laivalatomus voi olla kovin viehättävä, Freija totesi innoissaan.
Maisema oli muutoinkin Öölannille tyypillinen, sillä aivan laivalatomuksen lähellä sijaitsi tuulimylly.



Tuulimyllyjä saarella todellakin oli. Victoria ja Freija yrittivät ensin laskea nähtyjen tuulimyllyjen määrän, mutta laskenta osoittautui epätoivoiseksi yritykseksi.
- Me olemme nähneet nyt 24 tuulimyllyä, Victoria sanoi.
- Emme vaan 27, sanoi Freija.
Viivi piipitti taustalla. Joka tapauksessa suurin osa tuulimyllyistä oli melkoisen pieniä ja harmaita mutta viehättäviä.



Onneksi saarelta löytyi myös merkittävää kirkkorakentamista. Gärdslösan kirkossa oli matkaoppaamme mukaan hyvin säilyneitä katto- ja seinämaalauksia keskiajalta.



Täytyy sanoa, että matkaopas oli oikeassa. Kirkko oli varsin viehättävä sisältä, ja erityisesti sen saarnatuoli oli näkemisen arvoinen. Myös seinämaalaukset olivat upeat.







Sitten pääsimme viimein Alberton eniten odottamaan kohteeseen, Borgholmin linnaan. Jo kaukaa oli helppo ymmärtää, miksi Alberto oli paikasta niin innoissaan.



- Piip, sanoi Viivi, kun lähdimme tassuttelemaan autolta kohti linnaa.
- Viivillä taitaa olla nälkä, minä sanoin.
- Mennään tuonne syömään, Victoria sanoi osoittaen linnan vieressä olevaa ravintolaa.
Niinpä pidimme lounastauon.
- Nyt on aika syödä lihapullia, Alberto totesi nähdessään ruokalistan.
Tilasimme kaikille muille annoksen lihapullia, ainoastaan Viivi söi jotain muuta: katkarapuja. Ruotsalaiset lihapullat olivat kieltämättä maineensa veroisia.



Vatsat täynnä suuntasimme linnaan.



Linna oli vaikuttava. Jollain lailla se toi kaariaukkoineen mieleen jopa Colosseumin.



Kiipesimme ylemmälle tasolle. Alberto intoili näkymistä sekä linnan sisäpihalle että ulospäin, sillä muureilta aukeni komea näkymä meren rannalla päivää paistattelevaan Borgholmin kaupunkiin.





Sää oli kaunis, mutta linnasta löytyi myös mystisiä pimeämpiä paikkoja - muurin aukoista pääsi kurkkimaan mm. linnan takapihalle.



Illan jo hämärtyessä ajoimme Borgholmista kohti saaren pohjoiskärkeä. Yhtäkkiä tien vieressä oli valtava tuulimylly.
- Mikä tuo oikein on? minä ihmettelin.
Freija zoomaili nopeasti karttaa tassutietokoneellaan.
- Se on Sandvikin tuulimylly, hän sanoi. - Se on kuulemma Skandinavian suurin.



Tuulimylly oli sen verran vaikuttava, että pysähdyimme kahville sen vieressä olevaan kahvioon. Tuulimyllyn alakerrassa olisi ollut oikea ravintolakin, mutta lihapullat pitivät vielä huolen siitä, ettemme olleet nälkäisiä.

- Olisi varmaankin aiheellista tassutella hieman meren rannassa, tämä kun on saari, Alberto totesi, kun lähdimme ajamaan eteenpäin.
- Byrumissa tässä lähellä on kuulemma raukkeja, Victoria sanoi siihen. - Mennään katsomaan niitä.
- Mitä ne oikein ovat? minä kysyin.
- En minä oikeastaan tiedä, mutta ne näyttävät hauskoilta, Victoria vastasi.

Lähdimme siis etsimään niitä kuuluisia Byrumin raukkeja. Ensin vastaan tuli kuitenkin mielenkiintoinen osoite:



- Merenneidontie, minä sanoin haaveellisella äänellä. - Tänne minä voisin muuttaa.
- Olivia-täti, jospa kuitenkin etsimme ne raukit nyt ensiksi, Victoria hoputti.

Pian löysimmekin merenrantaan. Siihen mennessä Freija oli jo selvittänyt tassutietokoneeltaan, että raukit olivat meriveden muovaamia kalkkikivipylväitä. Kovin hienoilta ne kyllä näyttivät.





Albertokin oli melkein mykistynyt raukkien äärellä.
- Kyllä on jylhää, hän viimein totesi.



Päivä oli tullut iltaan. Raukkirannassa katselimme upeaa auringonlaskua.



- Nyt on vielä saaren pohjoisin kärki näkemättä, Alberto totesi. - Ja siellä on ihan oikea peikkometsä nimeltä Trollskogen!
- Jippii! Freija huudahti. - Toivottavasti se on edes vähän pelottava!

Kun saavuimme Trollskogeniin, aurinko oli jo laskenut. Pimeä metsä näytti sen verran pelottavalta, etteivät Viivi ja Victoria uskaltaneet sinne enää lähteä. Koska minäkään en ollut enää aivan varma peikkometsään menemisestä, jäin muiden lasten kanssa autoon odottelemaan, kun Freija ja Alberto katosivat pimeään siimekseen.
- Pöh, ei pelottanut ollenkaan, totesi Freija, kun he palasivat ikuisuudelta tuntuneet hetken jälkeen. - Ei siellä ollut edes yhtään peikkoa.



Onneksi Freija ei vaikuttanut oikeasti pettyneeltä – olivathan he Alberton kanssa nähneet seudun kuuluisia vänkyröitä puita ja onnistuneet jopa yhden niistä kuvaamaankin, vaikkei valoa enää juuri ollutkaan.

Ajoimme rauhallisesti pimeässä yöpaikkaamme. Onnistuimme saapumaan sinne ehjinä siitä huolimatta, että tielle hyppi useita eläimiä: kauriita, pupuja, kissoja ja yksi tunnistamattomaksikin jäänyt eläinlaji. Kunnon yöunet olivatkin taas tarpeen, sillä seuraavaksi matkamme suuntaisi Gotlantiin, jossa olisi valtavasti lisää nähtävää.

- - -

Runestones, ruins, rocks and the forest of trolls

It had barely dawned when we packed into our car again and crossed the long bridge from the main land Sweden to Öland, our first island destination on this trip.

- We are going to drive through the whole island, Alberto informed us.
- But uncle Alberto, this island is 137 kilometers long! Freya noted after studying her pawlet for a while.
- Well, we have the whole day to do it, Alberto replied. – Let’s go to the south first.

At the south most reach of the island we found place called Ottenby with a quite desolated beach, a lighthouse and a bird watching station. Too bad we had no binoculars with us as the place looked like a birdwatcher’s paradise. Continuing from Ottenby northwards, we quickly discovered the ancient legacy of the island as the road passed by a good number of runestones and stone circles and stone ships marking iron age burial grounds.

It also quickly became clear that Öland is the world capital of the windmills. They were everywhere. The girls tried to count all the windmills they saw but that idea was soon proved impossible.
- We have now seen 24 windmills, Victoria said.
- No, the count is 27 already, Freya replied.

After making a brief stop at the medieval church of Gärdslösa to admire its well-preserved wall decorations, we moved on to the destination that Alberto probably found the most attractive on the whole trip - the castle ruins of Borgholm. Even from the distance it was easy to see why he had been so excited about it.

- Beeb, Vivian said as we walked from the parking lot to the castle.
- I think she’s hungry, I said.
- Look, we can eat there, Victoria said and pointed her paw at the small restaurant located nearby.

So we decided that it was time for a short lunch break.
- Hmm, this is probably a good time to try out another famous Swedish meal, the meatballs, Alberto suggested after studying the menu for a while.

And so meatballs it was – except for Vivian who had a shrimp toast. After the lunch everybody agreed that the Swedish meatballs were worth their reputation indeed.

The castle itself was magnificent – the huge arches and open spaces even reminded us a bit of Coliseum in Rome. Breathtaking views both inside and outside opened in front of us from the wall once we climbed the next floor.

It was late in the afternoon when we finally left the Borgholm castle and headed for the northern peak of Öland. Suddenly we spotted a huge windmill on the road side.
- Now what is that? I asked.
- It is the Sandvik windmill, Freya answered after consulting her pawlet. – It is supposed to be the largest in the whole Scandinavia.

Needless to say we had to stop by to have some coffee at the café next to the windmill.

- It wouldn’t probably be a bad idea to take a short walk along the beach, as we’re now here on an island, Alberto said once we were back on the road.
- There is a famous beach here nearby in Byrum. There are also stacks there, let’s go to see them, Victoria suggested from the back seat.
- What did you say? Stacks? I asked her.
- I don’t know what they are but they look funny, Victoria answered.

While searching for the way to the beach we first encountered a charming little road.
- Look, this road is called The Mermaid Drive, I noticed. – I think I could move up here!
- Let’s go to find the stacks first, will you, Victoria halted my dreaming and hurried onwards.

The beach was not that far away and by the time we got there Freya had solved the mystery of the stacks – they are limestone pillars carved by the water. And they really did look marvelous. Even Alberto was left speechless for a while.

After admiring the most beautiful sunset on the shoreline we hurried the final kilometers up to the north.
- This is the final frontier for us on this island, the northern peak with its hideous Trollskogen, the forest of trolls! Alberto tried to scare us.
- Great! Freya shouted. – I hope it is sinister enough!

We reached the forest at the dusk. The dark forest appeared a little scary and Vivian and Victoria decided not to go there. I was not so sure about going there either so I stayed in the car with them as Alberto and Freya disappeared into the woods. It felt like a forever before they finally came back.
- Blah, I was not scared at all, Freya said. – There were no trolls at all.

Regardless what she said, Freya was not that much disappointed after all - they had seen the famous twisted trees and managed to photograph one despite the demanding lightning conditions. We turned back for the final leg of the day, driving slowly and safely to our lodging. On our way we spotted a good number of all kinds of animals in the dark: deers, rabbits, cats and even one we couldn't recognize at all.

The sleep came easily and was most needed as the next day would take us to another island and other adventures...