Hurja annos taidetta ja melko monta pizzaa

Seikkailut Italian rautateillä jatkuivat myös matkalla Emilia-Romagnasta kotikaupunkiini Firenzeen. Junamme Reggio Emiliasta oli myöhässä, joten vaihtoaika Bolognassa kutistui olemattomaksi. Kiiruhdimme paniikissa laiturilta toiselle, ja vasta junassa huomasin, että olin kipittänyt niin kiivaasti, että matkalaukun kanssa perässä puuskuttava Alberto oli jäänyt pahasti jälkeen.
- Kiirehdi, Alberto, veturinpilli viheltää jo! minä hoputin junan ovesta vasta portaista tyhjentyneelle asemalaiturille kipuavaa Albertoa, joka ehti kuin ehtikin junaan juuri ennen kuin se nytkähti liikkeelle.



Firenzeen päästyämme riensimme tietenkin ensimmäiseksi tapaamaan siskoani Mariaa, joka oli luvannut majoittaa meidät siskonpedissä yksiönsä lattialla.
- Tavatkaamme Brunelleschin kupolin varjossa, oli Maria kirjoittanut lähettämässään viestissä. Niinpä tassutimme reippaaseen tahtiin Duomolle, ja siellähän Maria jo odotti meitä. Syöksyin halaamaan häntä turistimassojen keskellä.



Firenze oli entisensä. Hauskat taiteilijan tuunaamat liikennemerkitkin olivat ennemminkin lisääntyneet kuin vähentyneet. Arvuuttelimme jälleen merkkien merkityksiä.
- Tuon on pakko tarkoittaa, että on syytä olla varuillaan, koska alueella siirrellään neljän miehen voimin pönöttäviä kuningaspatsaita, Alberto arveli ensimmäisen merkin nähdessämme.



- Mitäs tuo sitten on tarkoittavinaan? kysyin Albertolta, kun näimme liikennemerkin, jossa oltiin särkemässä kitaraa oikein olan takaa.
- Ilmeisesti merkin viitoittamassa suunnassa on The Clash -yhtyeen konsertti, totesi Alberto häkeltymättä. - Tuo on nimittäin kuva heidän London Calling -albuminsa kannesta.



Ensimmäisenä päivänä Firenzessä otimme rennosti ja keskityimme vain vaihtamaan kuulumisia Marian kanssa. Illalla oli kuitenkin päästävä syömään Pizzaiuoloon.
- En kestä enää hetkeäkään ilman napolilaista pizzaa, Alberto totesi yksiselittteisesti.
Onneksi Maria oli hoksannut varata pöydän meille kolmelle jo ennakkoon.



Vaikka Alberto himoitsi vesi kielellä pizzaa, otimme ensin sivistyneesti alkupalat. Minä en voinut vastustaa merenherkkuja tälläkään kertaa.
- Tuo on melkein yhtä outo olio tuo keskellä oleva kuin se laguunista Venetsiassa lautaselle nostettu otus, Alberto sanoi epäillen.
- Mutta rakas Alberto, sehän on pelkkä rapu, minä vastasin.



Alberto ja Maria tyytyivät kuitenkin bruschettaan. Alberto halusi omansa tottakai anjoviksen kera.



Pizzanvalinnasta olimme kerrankin yksimielisiä: kaikki halusivat syödä capricciosan, joka olikin yhtä herkullinen kuin aina. Perinteisessä valinnassa vara parempi!



Vatsat täynnä tassuttelimme Marian luo nukkumaan. Yöunet olivatkin makoisat ja nukuimme niin pitkään, että herätessämme Maria oli jo lähtenyt opintojensa pariin.

Siskoni asunto oli varsin idyllisellä paikalla - tai ainakin näköala oli idyllinen. Aamiaista syödessämme ihailimme Marian pikku parvekkeelta Duomolle avautuvaa näkymää. On pakko todeta, ettei näkymä omalta parvekkeeltamme ole aivan näin näyttävä.



- Duomossa olisi kiva vierailla sisälläkin pitkästä aikaa, Alberto alkoi miettiä.
- Voimme varmaan pistäytyä siellä matkalla Bargelloon, minä sanoin.
- Bargelloon?
- Keittiön pöydällä näkyy olevan Marialta viesti: "Olen piirtämässä Bargellossa." Sitä paitsi sinulta jäi Bargello viime vuonna väliin, kun seikkailit Emilia-Romagnassa, minä muistutin Albertoa.

Lähdimme siis Duomolle. Vaikka olen nähnyt sen lukemattomia kertoja, sen suuruus ja kauneus hämmästyttävät minua aina. Nyt se tuntui pönöttävän taivasta vasten harvinaisen polleana.



On pakko todeta, että Duomo on kylläkin näyttävämpi ulkopuolelta kuin sisältä. Sisällä on kuitenkin myös mielenkiintoista nähtävää.
- Katso, Dante ja La Divina Commedia! Alberto huudahti nähdessään jo pikkukarhuina lukemistamme koulun historiankirjoista tutun maalauksen.
- Niin, tämä onkin Domenico di Michelinon tunnetuin teos, minä valistin Albertoa.
Kun Alberto näytti hämmentyneeltä, minä lisäsin:
- Me opimme tällaiset taidehistorialliset asiat täällä Firenzessä jo emokarhun maidosta. Sinä saat sitten opastaa minua Caravaggio-asioissa.



Brunelleschin kupoli on hulppean hieno ulkopuolelta, muttei sen sisäpuolessakaan ole valittamista. Giorgio Vasarin ja Federico Zuccarin fresco viimeisestä tuomiosta on varsin näyttävä.
- Se tosin hämmentää minua, että nuo hienot maalaukset pitää sijoittaa niin korkealle, ettei kukaan ota niistä selvää, Alberto ihmetteli.
- Ehkä kokonaisvaikutelma on tärkein, minä tuumasin.



Duomon sisätilat kierrettyämme lähdimme tassuttelemaan kohti Bargelloa. Moniin valtaviin museoihin - kuten Firenzen Galleria degli Uffiziin - verrattuna Bargello on mukavan pieni. Jo 1200-luvulta peräisin oleva rakennus on varsin hauskan näköinen.
- Kyllä tuosta voi aistia, että sitä on käytetty vankilanakin, Alberto totesi, enkä voinut olla eri mieltä, vaikka rakennuksen ikkunat näyttivätkin ennemmin olevan jostain palatsista.
- Niin, ja toisaalta se kyllä näyttää myös hallintorakennukselta, jollainen se myös on ollut, Alberto jatkoi.
Se varmasti selitti ikkunat.



Heti sisään päästyämme näimme, että paikalle oli tosiaan saapunut enemmänkin piirtäjiä. Sisäpihalla istui joukko nuorisoa luonnoslehtiöidensä kanssa. Emme kuitenkaan nähneet Mariaa sisäpihalle levittäytyneiden taideopiskelijoiden joukossa.



Pian kuitenkin kuulimme Marian huhuilevan meitä jostain päittemme yläpuolelta - siellähän hän vilkuttelikin meille kerrosta ylempänä. Kiipesimme oitis ylös.



Marian taideopintoihin kuuluva piirtäminen oli sujunut niin mukavasti, että hän pystyi pitämään siinä pienen tauon kiertääkseen museon kanssamme ikään kuin asiantuntijana. Koska Marian mielestä Bargello-kierros oli paras aloittaa pohjakerroksesta, tassutimme kiltisti hänen perässään takaisin portaat alas.

Ensiksi pysähdyimme katsastamaan sisäpihalla olevat veistokset. Alberto pysähtyi kuvaamaan aivan samaa veistosryhmää kuin minä viime vuonna.
- Tämä Venus on oikein mukava piirrettävä, Maria totesi luonnosvihkoaan näyttäen.



Sitten siirryimme sisätiloihin. Siellä meitä odotteli Michelangelon veistämä Bacchus.
- Tämä on Michelangelon nuoruudentöitä, Maria esitteli. - Valitettavasti hänen veistämänsä krusifiksi ei tällä hetkellä ole täällä nähtävillä.



Bargellon alakerrassa esiteltiin tosiaan mielenkiintoista veistotaidetta. Eräässä patsaanjalustassa oli hurjia naamoja.



Pohjakerroksen pienen mutta vaikuttavan veistoskokoelman nähtyämme kiipesimme takaisin toiseen kerrokseen. Siellä olikin varsin monipuolisesti erilaisia taide-esineitä.
- Tuo kuva näyttää hämärästi tutulta, Alberto pohdiskeli erään hienon lautasen äärellä.
- Ei taida olla ihme, Maria totesi. - Sinähän olet käynyt Vatikaanin museoissa. Tämä kuva on - tosin peilikuvana - siellä yhdessä Rafaelin huoneista.



Minä puolestani ihastuin erääseen norsunluusta veistettyyn Madonna ja Jeesus-lapsi -teokseen. Siinä on aiheelle harvinaista leikkisyyttä.



Sitten saavuimme Bargellon tunnetuimman teoksen luo. Väitetään, ettei antiikin jälkeen ollut veistetty yhtään alastonpatsasta ennen kuin Donatello veisti Daavidinsa.
- Jos minulla olisi tuollainen hattu päässä, en kyllä viitsisi tuolla lailla keikistellä, veisteli Alberto.



Ja aivan kuin keikistelyssä ei olisi ollut tarpeeksi, Daavidilla oli Goljatin pää jalkansa alla.
- No, se nyt tietenkin kuuluu asiaan, Alberto sanoi, mutta ehkäpä Michelangelon Daavid linkoineen ja ilman kuollutta päätä on kuitenkin miellyttävämpi teos.



Kierroksen jälkeen Marian piti palata piirrostensa pariin. Onneksi saimme häneltä vielä vinkin iltapäivän ohjelmaksi ennen kuin hän katosi lehtiöineen takaisin toisen kerroksen parvekkeelle:
- Menkää Palazzo Strozziin, siellä on laaja näyttely Pablo Picasson töitä. Tavataan illansuussa tavanomaisessa paikassa, kuten aina ennen vanhaan koulun jälkeen.

Matkalla Strozzin palatsiin puikahdimme Piazza della Repubblican poikki, ja vanha Piccin suvun karuselli toi minulle kovin paljon lapsuusmuistoja mieleen.
- Täällä me aina Marian kanssa ratsastimme monta kierrosta pikkukarhuina, kun vain saimme luvan.



Melkein syöksyin nytkin karusellin kyytiin, mutta päätin sitten jatkaa matkaa ilman tuota huvittelua. Kuten Maria oli luvannutkin, Palazzo Strozzissa oli meneillään Picasso ja espanjalainen modernismi -näyttely. Matkalla olimme kyllä jo huomanneet, että koko kaupunki oli täynnä näyttelyn mainosjulisteita, joten olisimme varmaan itsekin näyttelyn hoksanneet, vaikkei Maria siitä olisikaan meille huomauttanut. Täytyy todeta, että meillä oli taiteen suhteen loistava onni niin Genovassa kuin Firenzessäkin



Näyttely oli varsin kiintoisa, joskin se aiheutti toki myös hämmennystä. Katseltuamme kokonaisen huoneellisen Picasson kuuluisan Guernica-maalauksen luonnoksia pysähdyimme hämmästelemään suurta piirrosta.
- Niistä Avignonin naisista voisi jossain määrin arvata, että ne esittävät naisia, mutta mikä tämä on? ihmetteli Alberto teoksen äärellä muistellen taannoista vierailuamme New Yorkin modernin taiteen museoon MoMaan.
- Mutta rakkaani, tuossahan on aivan selvästi käsi, minä selitin.
- Mutta kenen käsi se on? Alberto jatkoi. - Caravaggion teoksissa on aina selvää, mitä ne esittävät ja kenen mikäkin käsi on.
- Ehkäpä me näemme niitä vielä tämän matkan aikana, minä lohdutin.



Sinä iltana meillä ei kuitenkaan ollut enää aikaa lisätaiteelle. Sen sijaan suuntasimme Gelateria Vivoliin jäätelölle, sillä jäätelö on kokemus, joka mahtuu jokaiseen väliin.
- Eikös meidän pitänyt tavata Maria, kun hän pääsee koulusta? Alberto hätäili.
- Ei hätää, olemme juurikin menossa tapaamaan Mariaa. Meillä oli aina pentuina tapana tavata koulun jälkeen Vivolin edessä ja katsoa, sattuiko meillä olemaan rahaa pieneen kupilliseen jäätelöä. Joskus saimme tutulta jäätelönmyyjältä pienen maistin ilmaiseksikin.

Ehtiessämme Vivoliin Maria olikin siellä jo odottelemassa meitä. Ehdimme syömään kaikessa rauhassa pienet alkupalajäätelöt ennen kuin oli illallisen aika.



Illalliselle menimme tietenkin vanhaan tuttuun Pizzaiuoloon. Minun lautaselleni päätyi jo vuosia sitten hyväksi todettu risotto alla pescatora - merenherkkurisotto siis.



Alberto ei puolestaan pystynyt välttämään anjovista - ehkä Picasson taide oli aiheuttanut suolantarpeen - ja tilasi anjovispizza Napolin, joka sopikin varsin hyvin valinnaksi ravintolassa, jota pitävät napolilaiset.



Nukuttuamme taas yön Marian luona heräsimme Alberton syntymäpäivän aamuun. Syntymäpäiväsankari sai valita päivän ohjelman, joten eipä ihme, että lähdimme etsimään matkamme ensimmäistä Caravaggiota.
- Palazzo Pittin Galleria Palatinassa pitäisi olla yksi Caravaggion maalaus, minä sanoin.
Niinpä lähdimme Arno-joen toiselle puolelle. Valitettavasti lyhin reitti kulki Ponte Vecchion ylitse. Silta on kovin kaunis mutta lähes aina tupaten täynnä turisteja. Onnistuimme kuitenkin pääsemään sitä pitkin joen toiselle puolelle.



- No eivät ne Medicit niin prameasti asuneet, Alberto tokaisi, kun pääsimme vanhan mahtisuvun palatsin eteen.
- Mutta leveästi kuitenkin, minä lisäsin.



Sisällä Palazzo Pittissä alkoi ääni muuttua sekä Alberton että minun kellossani. Jos palatsi ei ollut ulkoa kovin komea, sisällä oli prameutta senkin edestä.
- Eivät olisi varmaan saaneet kaikkia taulujaan mahtumaan seinille, jos eivät olisi ripustaneet niitä lattiasta kattoon saakka, minä tuumasin.
- On kyllä ollut joillakin tyyris lukaali, myönteli Alberto.



Hämmennys sen kun jatkui, kun yhdestä sivuhuoneesta paljastui kylpyhuone, joka oli suunniteltu - Napoleonille.
- No jopas on, Alberto naurahti. - Aika pieni amme noin niin kuin suurmiehelle.



Tassuteltuamme läpi melkoisen huonemäärän täynnänsä maalauksia löysimme viimein etsimämme: Palazzon Pittin Caravaggion, Nukkuvan Cupidon.



- Emme tulleet turhaan, Alberto sanoi heti, ja minun oli pakko olla hänen kanssaan samaa mieltä. Albertolla oli jo luento valmiina:
- Tässäkin teoksessa kannattaa erityisesti kiinnittää huomiota mestari Caravaggin ilmiömäiseen...
- ...chiaroscuro-tekniikan hallintaan, täydensin minä siippani aloittaman lauseen.
- Mistä ihmeestä sinä tiesit, mitä olin sanomassa? hämmästeli Alberto.
- Olemme nähneet Caravaggion maalauksia sen verran usein, että alan päästä jo juonesta kärryille, minä virnuilin hänelle vastaukseksi.
- Mutta katso noita siipiä! Alberto innostui hetken kuluttua maalausta hiljaa katseltuaan. - Ne on tehty vain yhdellä siveltimenvedolla mustaan taustaan!
Cupidon siivet olivat todellakin taianomaiset.

Lisää mestariteoksia oli luvassa. Pian näimme kaksi upeaa Rafaelin maalausta: Tuolimadonnan, jossa on Neitsyt Maria Jeesus-lapsen ja Johannes Kastaja -lapsen kanssa, sekä Granducan Madonnan. Molemmat oli kehystetty palatsin tyyliin sopivasti.





Kuuluisat taiteilijat vain jatkuivat. Rubensin suurikokoinen maalaus Sodan seuraukset oli järisyttävän dramaattinen.



Tizianin Maria Magdalena oli puolestaan kaihoisa.
- Onkin hyvä, jos on tuollaiset hiukset, Alberto totesi, jos nimittäin ei satu olemaan muita vaatteita.



Näkeminen Palazzo Pittissä ei loppunut Galleria Palatinan mestarillisiin maalauksiin. Yhtäkkiä huomasimme olevamme keskellä kuninkaallisia huoneistoja.
- No on helppo ymmärtää, että kyllä tuossa nukkuisi hyvin kuningatarkin, minä sanoin.
- Ainakin jos patja on sopivan pehmeä, Alberto lisäsi.



Hulppeiden huoneiden lisäksi saimme nähdä hulppeita pukuja. Palatsin pukugalleriassa oli esillä mm. teatteri- ja elokuvapukuja.



Jos oli itse palatsi melkoisen kokoinen, niin oli myös sen yhteydessä oleva puutarha, Giardino di Boboli. Osa puutarhasta oli rankkasateiden aiheuttamien vahinkojen vuoksi suljettu, mutta päätimme kuitenkin taidekierroksemme jälkeen katsastaa myös, miltä Palazzo Pittin takapihalla näytti.



Kieltämättä kurkistus puutarhaan kannatti. Sen korkeimmalta kohdalta oli hienot näköalat niin kaupunkimaisempaan suuntaan kuin veheriämpään maalaisempaan maisemaan.





Puutarhassa oli melkoinen määrä veistoksia.
- Katso, Neptunus yrittää saada kalaa! Alberto huudahti lammessa olevan patsaan nähdessään.
- Saaliista taitaa tulla kilpailu, minä totesin ja osoitin harmaahaikaraa, joka sekin oli tullut apajille.



Bobolin puutarha oli hyvin hoidettu, ja itse Palazzo Pittin seinustalla oli myös kauniita labyrinttimaisia pensasleikkauksia. Tällainen pieni ruusutarha sopisi kyllä minullekin.



Koska olimme jo valmiiksi Arno-joen toisella puolella, ehdotin Albertolle, että menemme katsastamaan myös kuuluissa Brancacci-kappelia, joka on Santa Maria del Carminen kirkossa. Alberto ei vastustanut ehdotusta, mutta päästyämme kirkolle hän kauhistui.
- Mamma mia, mikä mörskä! hän huudahti.
- Ei hätää, rakkaani, minä rauhoittelin. - Kappeli on varmasti hieno, vaikka kirkko ulkoapäin ei nyt varsinaisesti teekään vaikutusta. Sitä paitsi, sitähän remontoidaan parhaillaan.



Arvioni oli oikea. Masolinon, Masaccion ja Filippino Lippin maalaamat, enimmäkseen Pietarin elämästä kertovat frescot olivat vaikuttavia. Pienen kappelin edessä olisi voinut istua vaikka kuinka kauan niitä katsellen. Aika moni muukin oli tullut paikalle, vaikka Firenzessä totisesti riittää tunnetumpiakin nähtävyyksiä. Suosittelemme Brancacci-kappelia varauksetta kaikille Firenzen-kävijöille.



Sitten oli aika lähteä takaisin Arnon toiselle puolelle. Matkalla törmäsimme kuitenkin erikoiseen osoitteeseen.
- Tämä todistaa kiistatta, että firenzeläiset ovat arvelluttavaa porukkaa, täällä nimetään katujakin rikollisjärjestöjen mukaan, Alberto oli muka kauhistelevinaan.
- Ja se herjaaminen loppuu heti alkuunsa, tai herra saa uida takaisin Arno-joen yli, minä komensin hänet tiukasti takaisin ruotuun.



Päästyämme selvästikin vaarallisilta kulmilta jälleen joen yli näimme outoja kiipeilijöitä erään talon seinällä.
- Aika hillitöntä menoa! minä kommentoin.
- Joku taitaa olla ajatellut, että tänne tarvitaan muutakin kuin renessanssitaidetta, Alberto puolestaan totesi - ja ihan hauska ideahan patsasryhmä olikin.



Ennen pöytävaraustamme Pizzaiuolossa ehdimme vielä hoitaa pari asiaa. Ensiksikin Alberton oli päästävä tuttuun levykauppaan, Data Records'iin, josta hän osti itselleen syntymäpäivälahjaksi kaikkiaan kolme vanhan tuttumme, piemontelaisen Ufomammut-yhtyeen levyä. Samalla tuli myös vaihdetuksi kuulumiset levykaupan omistavien ikääntyneiden hippien kanssa.



Toinen hoidettava asia oli tietenkin jälkiruoka ennen kunnon ateriointia. Onneksi Vivoli oli tassuttelureittimme varrella. Alberto halusi ehdottomasti kuvata stracciatellansa jäätelöbaarin edessä.



Maria liittyi seuraamme illalliselle, sillä oli matkamme viimeinen ilta Firenzessä. Minä luovuin tällä kertaa merenelävistä, ja vaikka Pizzaiuolossa on erinomaista pizzaa, valitsin kaikkien yllätyksekseni pasta al ragú napoletanon.



Maria ei sen sijaan voinut vastustaa pulleareunaista aitoa napolilaispizzaa. Hän valitsi pizza rustican, jossa oli mm. sipulia, kinkkua ja sieniä.



Hetken jännitin, mitä Alberto tilaisi, mutta hän ei yllättänyt tällä kertaa.
- Anjovispizza on ehdoton, hän totesi.
Tästä syystä tämä pizza esiintyy tässä postauksessa kaksi kertaa.



Seuraavana aamuna oli jälleen aika nousta junaan. Lähdimme minun kotimaisemistani kohti Alberton kotikaupunkia Roomaa. Siellä taidepainotteiset päivämme jatkuivat. Siitä saatte kuulla lisää seuraavassa postauksessa.

Ystäviä ja yllätystaidetta Italiassa

Joku on saattanut jo ihmetellä, olemmeko tänä syksynä lainkaan menossa Italiaan. No, itse asiassa kävimme siellä jo viime kuussa. Nyt saatte kuulla matkastamme - tai siis minun ja Alberton matkasta, sillä Viivi ei vieläkään suostunut matkustamaan lentokoneella vaan päätti jäädä jälleen kerran Björnhufvudien ja neiti Pupun hoiviin.

Lentokoneemme laskeutui jo tuttuun tapaan Milanoon, tarkemmin sanottuna Malpensan lentokentälle. Tällä kertaa hyppäsimme poikkeuksellisesti suoraan lentokentältä bussiin, jolla pääsisimme Genovaan tapaamaan ystäväämme Marcoa.

Ilma oli tukahduttavan kostea, mutta aurinkoa ei näkynyt missään.
- Mutta eikös täällä kotona Italiassa pitäisi paistaa aina aurinko? Alberto valitteli, kun katselimme bussin ikkunasta Piemonten viheriäitä peltoja, joiden yllä oli vain harmaa taivas.



Sää ei tosiaankaan näyttänyt aurinkoiselta, ja vaikka maisema muuttui Apenniineille päästyämme vuoristoiseksi, päivänpaistetta ei ilmaantunut.
- Ehkä täällä onkin ollut vain sadetta, Alberto totesi. - Genovassakin on kuulemma ollut valtavat tulvat.



Itse asiassa heti Genovaan päästyämme saimme nähdä jotain, mitä tulvat olivat aiheuttaneet: emme päässeet metroon, koska se oli suljettu tulvavaurioiden vuoksi. Otimme siis taksin hotellillemme.

Alberton valitsema hotelli osoittautui varsin mainioksi paikaksi. Huoneessamme oli lähes yltiöromanttinen kalustus, ikkunasta näkyi tien toisella puolella oleva koristeellinen kirkko ja aamupalasalikin oli melkein kuin kartanosta. En taida olla ennen nukkunutkaan näin mahtipontisessa sängyssä.



Marcolla piti kiirettä elokuvateatterissaan, jossa oli kolme näytöstä kyseisenä päivänä, eikä hän näin ollen ehtinyt liittyä seuraamme heti Genovaan saavuttuamme. Jouduimme siis keksimään itsellemme ohjelmaa omin kuonoinemme. Se ei osoittautunut vaikeaksi, sillä heti, kun näin kadun varressa mainoksen, että kaupungissa oli Frida Kahlon ja Diego Riveran näyttely, tiesin, että halusin sinne. Näyttely oli Palazzo Ducalessa, joten suuntasimme sinne.





Näyttely oli erinomaisen mielenkiitoinen ja antoisa. Vaikka Genovassa oli näytteillä useita samoja maalauksia kuin Arkenissa Kööpenhaminassa näkemässämme Frida Kahlon näyttelyssä, se ei haitannut meitä lainkaan. Diego Riveran maalauksia oli nähtävillä melkoinen määrä, ja yllättäen pidin joistakin niistä todella paljon, vaikka aina aiemmin olen - myönnettäköön - sivuuttanut Riveran vähemmän kiinnostavana taiteilijana.

Valitettavasti näyttelyssä ei saanut kuvata, ja ilmeisesti tällä kertaa Alberto käsitti kiellon koskevan myös karhuja. Onneksi näyttelyn poistumisaulaan oli järjestetty muutama Fridan omakuva, joiden kanssa sai oikein kehotuksen kanssa ottaa selfien. Koska en vieläkään osaa ottaa selfietä, jätin valokuvaamisen suosiolle Alberton huoleksi ja keskityin poseeraamiseen.



Kun olimme katsastaneet näyttelyn, pimeä oli jo laskeutunut. Epäröimme hieman lähteä seikkailemaan Genovan vanhan kaupungin kapeille kujille, mutta sitten tajusimme, ettei kello ollut vielä paljoakaan, joten rohkaisimme itsemme.



Meillä oli myös ostostehtävä. Alberto oli päättänyt hankkia hieman ligurilaista viiniä, sillä olemme sen jo aiemmin Genovassa käydessämme hyväksi havainneet. Alberto oli harmikseen kuullut jo aiemmin Marcolta, että hänen suosikki-enotecansa, I Tre Merli, oli lopettanut toimintansa. Onneksi tutusta paikasta löytyi kuitenkin uusi osteria ja viinipuoti nimeltään Il Cadraio, josta poistuessamme meillä oli mukanamme useampi pullollinen oivallista punaviiniä.



Emme kuitenkaan jääneet syömään Il Cadraioon, sillä Marco oli neuvonut Albertolle edellisenä vuonna ravintolan nimeltä Vapensiero, josta saa täydellistä focaccia col formaggiota. Ja juuri focaccia col formaggiotahan karhun pitää syödä, kun hän menee Genovaan, koska sitä ei oikeastaan muualta Italiasta saa.

Tilasimme Alberton kanssa puoliksi lätyn, jossa italian värit muodostuivat pestosta, tomaatista ja juustosta. Herkkua oli!



Sitten oli aika tavata Marco, joten suuntasimme Cinema Cappuccinille.



Marcolla oli teatterissaan parhaillaan kaksi elokuvaa. Koska Maleficentin näytös oli ollut jo aiemmin päivällä, yritimme ostaa Marcolta liput illan näytökseen elokuvasta La Ragazza del Dipinto (Maalauksen nainen). Ikävä kyllä Marco ei suostunut lainkaan myymään meille lippuja vaan pakotti meidät katsomaan elokuvan ilmaiseksi.



Elokuva oli varsin kiintoisa historiallinen tarina. Tosin osa siitä meni meiltä hieman ohi, koska olimme molemmat matkustamisesta hieman väsyksissä.

Elokuvan jälkeen oli edessä Genovan-vierailumme tärkein osuus: iltapala ja juttutuokio Marcon kanssa. Marco sulki elokuvateatterinsa ja saimme istua hänen kanssaan alas vaihtamaan kuulumisia. Alberto ja Marco vaihtoivat tietenkin paitsi omat kuulumisensa, myös Led Zeppelin -kuulumiset.

Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa junalla Reggio Emiliaan. Matkan piti olla varsin yksinkertainen, mutta Genovan tulvien vuoksi siitä tulikin melkoinen seikkailu. Alun perin meidän piti matkustaa paikallisjunalla Piacenzaan ja vaihtaa siellä Reggio Emiliaan menevään junaan, johon meillä oli paikkaliput. Tulvaongelmien vuoksi junaliikenne olikin kaaoksessa ja junamme Genovasta Piacenzaan peruttiinkin viime hetkellä aivan kuonojemme edestä. Meidät ohjattiin toiseen junaan ja käskettiin vaihtaa junaa Vogherassa. Kilttinä karhuina tottelimme.

Vogherassa jouduimme odottelemaan tovin seuraavaa Piacenzaan menevää junaa, mikä sai Alberton rallattelemaan vanhan italialaisen iskelmän tahtiin:
- Aspetto il treno tutto anno...
- Höpö höpö, eihän tässä nyt koko vuotta tarvitse odottaa, junamme lähtee jo 45 minuutin kuluttua. Sitä ennen ehdimme käydä mainiosti haukkaamassa välipalaa, minä keskeytin kultani höpsöttelyt ja ohjasin hänet päättäväisesti kohti asemaravintolaa.



Piacenzassa vastassa oli sitten uusi ongelma, sillä emme tietenkään ehtineet siihen Reggio Emilian junaan, johon meillä oli paikkaliput. Mutta eipä hätää, italialainen palvelu toimii. Selitettyämme värikkäästi tilanteemme saimme junalippuumme kaksi hyvin virallista leimaa ja käsin kirjoitetun tekstin, että pääsisimme samalla lipulla seuraavaan Reggio Emiliaan menevään junaan.



Junaan noustuamme Alberto jaksoi vielä päivitellä tapahtunutta.
- On se vaan mukavaa, kun täällä kotomaassa asiat toimivat ilman turhaa jäykistelyä. Ajatteles, mitä olisi tapahtunut Suomessa vastaavassa tilanteessa - VR:ltä emme olisi varmastikaan saaneet tuolla tavalla uutta lippua, koska se olisi ollut vähintään Suomen perustuslain vastaista. Täällä asia sen sijaan hoituu parilla leimalla.
- No ei se tilanne Suomessakaan nyt ihan noin huono ole, minä vähän toppuuttelin Alberton isänmaallista intoilua.

Niinpä saavuimme viimein - pitkällisten junaseikkailujen jälkeen - Reggio Emiliaan ja pian olimmekin ystäviemme Timin ja Sauran kanssa syömässä varsin oivallisessa ravintolassa.

Minä pysyin perinteissä ja tilasin meriötököitä. Primo piattossani oli jättikatkarapuja.



Annokseni oli maukas, mutta Alberto onnistui valinnassaan vielä minua paremmin. Hänen salciccialla höystetty lambruscossa keitetty pastansa oli herkullisinta, mitä olen pitkään aikaan maistanut.



Herkkuaterian jälkeen ajoimme Timin ja Sauran luo. Siellä juttelimme yömyöhään, sillä emmehän näe ystäviämme kuin kerran vuodessa. Lopuksi Tim ajoi vielä meidät takaisin hotellillemme. Sitä ennen hän kuitenkin poseerasi Alberton kanssa pimeällä pihalla.



Reggio Emiliasta suuntasimme seuraavana aamuna Firenzeen. Siellä vasta alkoikin varsinainen taidelomailu. Mutta siitä saatte kuulla ensi kerralla.

Kaksinkertaisesti pelottavampi halloween

Viime vuonna Freija kritisoi edellisen vuoden halloween-kurpitsalyhtyjämme sanoen, etteivät ne olleet lainkaan pelottavia. Kenellekään ei ollut yllätys, kun hän tänä vuonna totesi, että halloweenin pitäisi olla vähintään kaksi kertaa pelottavampi kuin viime vuonna. Hetken asiaa mietittyään Alberto keksi ongelmaan hyvin Alberto-henkisen ratkaisun.



- Höh, nuohan ovat aivan hyväntuulisen näköisiä, eivät pelottavia, Freija totesi nähtyään Alberton veistämät kurpitsalyhdyt.
- Mutta jos tarkkoja ollaan, tänä vuonna halloween on kuitenkin jopa kaksi ja puoli kertaa pelottavampi kuin viime vuonna, sillä kurpitsoja on kaksi ja ne ovat viimevuotista isompia, Alberto yritti selittää.
- Määrä ei lisää pelottavuutta muutoin kuin zombeista puhuttaessa, Freija vain totesi siihen.

Onneksi meillä oli tarjolla Freijallekin riittävän jännittävää ohjelmaa. Pari viikkoa sitten Italiassa käydessämme olimme nimittäin osuneet roomalaiseen Profondo Rosso -nimiseen liikkeeseen, jossa myytiin paitsi kaikenlaisia kauhutarvikkeita, myös monenlaista italialaisia kauhuelokuvia käsittelevää kirjallisuutta. Alberto oli asiasta kovin innoissaan ja osti kirjallisuutta, jonka opastuksella löysimmekin oivallista ohjelmaa tämän vuoden halloweeniksi. Paksusta opuksesta löytynee ohjelmaa myös tulevien halloweenien tarpeisiin.



Päädyimme katsomaan Mario Bavan ohjaaman La Maschera del Demonio -elokuvan, jonka goottilainen kauhutunnelma teki jopa Freijaan lähtemättömän vaikutuksen. Pian Freija ja Alberto keskustelivat myös elokuvan chiaroscurosta niin innokkaasti, että me muut päätimme siirtyä keittiöön syömään kurpitsapiirakkaa.

Syksy on sieniä ja energistä rokkausta

Syksy on suosikkivuodenaikani - ainakin siihen asti, kun lehdet tippuvat puista ja tulee liiallisia sateita. Siksi syksyllä on ehdottomasti tehtävä kärpässienien ja pihlajanmarjojen bongauskävely. Lähdimme siis reippailemaan ulkoilmaan.

Pihlajoita löytyy runsaasti kotimme lähistöltä. Tänä vuonnakin marjat notkuttivat puiden oksia. Tilhiä odotellessa siis...



Kärpässienet olivat vallanneet läheisen mäenrinteen. Kauniita yksilöitä oli monia. Onneksi Viivi oli mennyt Björnhufvudeille leikkimään. Jos hän olisi ollut mukana, hän olisi varmasti halunnut poimia nämä myrkkysienet mukaansa.



Päivän kaunein sienenpoikanen löytyi hieman toisesta paikasta, mutta hän olikin sitten tavattoman sievä.



Teimme myös hämmentävän kukkahavainnon. Joku oli jättänyt lumoavankauniin kukkasen ajelehtimaan penkille aivan yksikseen. Ehkä se oli laitettu näkyvälle paikalle ilahduttamaan ohikulkijoita. Ei sinänsä hullumpi idea!



Aurinkoisen syyssään vastapainoksi olemme käyneet Lutakossa parilla rokkikeikalla - syksyynhän tarvitsee välillä saada hieman lisäenergiaa. Ensimmäistä näistä esiintyjistä emme olleet nähneet koskaan aiemmin, ja toisestakin oli vain kaukaisia muistikuvia vuosien takaa joltain rokkifestarilta.

Ensin menimme katsomaan Arch Enemyä, jolla olikin varsin räväkkä ote esiintymiseen.



Bändi on vaihtanut tänä vuonna laulajaa. Legendaarinen Angela Gossow on siirtynyt bändin taustalle ja päästänyt estradille itse valitsemansa kanadalaisen Alissa White-Gluzin. Hieman jäi harmittamaan, etten koskaan ehtinyt nähdä Gossow´ta bändin keulilla, mutta eipä uudessa solistissakaan ollut mitään valittamisen aihetta.



Kokonaisuutena Arch Enemyn keikka oli täynnä kunnon metallienergiaa, joten se oli mitä sopivinta ohjelmaa pimeään syysiltaan.



Toinen syksyn live-elämys oli Michael Monroe, joka näytti jos mahdollista vieläkin energisemmän rokkaamisen mallia.



Keikan alkua odotellessamme hoksasimme, että tavallaan Michael Monroekin oli meille uusi tuttavuus, sillä olimmehan nähneet hänet aiemmin kuuluisan Hanoi Rocks -bändin riveissä ja tällä kertaa kyse oli hänen soolobändistään. Muistelimme myös, että Hanoi Rocksin keikalla Mike oli kiipeillyt lavarakenteissa, eikä hän pettänyt nytkään - yhtäkkiä hän oli vain kävellyt baarin ja muun katsomonosan välisen kapean kaiteen päällä pitkät pätkät ja lauleskeli yleisön keskellä kaiteella seisten.



Keikka oli alusta loppuun yhtä energiapurkausta, ja Monroe vaati aktiivisuutta myös kuulijoiltaan. Välillä hän tarkisti, että yleisöstäkin kuului varmasti riittävästi ääntä.



Kunnon rokkiposeeraukset eivät jääneet yksistään vain Michaelin huoleksi, vaan niihin ottivat osaa myös bändissä soittanut legendaarinen Hanoi Rocks -basisti Sami Yaffa kuin kitaristi Dregenkin.



Monroe soitti keikalla laulun lisäksi pariakin instrumenttia, huuliharppua ja saksofonia. Meno soitinten kanssa oli vähintään yhtä railakasta kuin ilman soittimiakin.



Michael Monroe esitti rehellistä perusrockia, joka viihdytti meitä mainiosti. Alberto erityisesti oli innoissaan kuultuaan livenä Hanoi Rocksinkin versioiman cover-helmen "Up Around the Bend".
- Muistan kun näin Hanoi Rocksin biisiin tekemän hienon musiikkivideon televisiosta pentuna. Ihmettelin, että mikäs se tällainen bändi oikein on. Vasta myöhemmin luin lisää Hanoi Rocksista koulukaverilta lainaamastani musiikkilehdestä. Seuraavaksi ihmettelin. että mikäs maa se tällainen Finlandia oikein on, mistä tällaista musiikkia tulee, Alberto naureskeli nostalgisesti.

Nyt olemmekin saaneet riittävästi energiaa suunnata hieman toisiin maisemiin. Siitä saatte kuulla lisää seuraavalla kerralla.