Kohteenamme oli kuuluisa hieman omituisessa maineessa oleva Coney Island. Mutta ennen kuin tassuttelimme aivan hiekkarannan äärelle, oli hyvä pistäytyä New Yorkin akvaariossa.
Meitä varoitettiin jo lipunmyynnissä, että hait eivät tällä kertaa olleet paikalla. Tämä johtui ilmeisesti kahdesta syystä: ensiksikin hirmumyrsky Sandy oli onnistunut tuhoamaan myös akvaariota toissa vuonna, eikä kaikki ollut vielä entisellään, ja toiseksi akvaariossa olivat meneillään laajamittaiset uudistustyöt muutoinkin.
Me emme antaneet haiden puuttumisen haitata, sillä pienissä kaloissakin on puolensa. Ne ovat värikkäämpiä ja niitä mahtuu pienempäänkin altaaseen monta erilaista.
Rausku sen sijaan tarvitsi asunnokseen jo hieman isomman vesitankin. Se lipui ylväästi ohisemme välittämättä meistä kovinkaan paljoa.
Riutan kalojen ihmettely nosti tietysti myös pintaan perinteisen kysymyksen:
- Luuletko, Alberto, että...
- Olen muuten aivan varma, että...
Katsahdimme toisiimme ja purskahdimme nauruun, sillä olimme puhuneet aivan samasta asiasta yhtä aikaa toistemme päälle. Kyseessä oli tietenkin ystävämme Nemo, joka löytyikin jo heti kulman takaa.
- Viimeksi kun tapasimme, taisit asustaa Genovan kavaariossa. Aika pitkälle olet päässyt sen jälkeen, Alberto totesi, kun asianmukaiset kuulumiset oli muuten ensiksi vaihdettu.
- No äkkiäkös tuosta Atlantin yli nyt ui, kun ottaa hieman merivirroista vauhtia. Ihan samalla tavallahan se meni kuin siinä elokuvassa, kertoili Nemo viimeisimmästä muuttomatkastaan. Muuten hän oli sitä mieltö, että New York on varsin mainio kaupunki viettää aikaansa.
Akvaarion sisätilat olivat melko pienet, mutta ulkona meitä odottikin sitten merileijonashow. Esiintyjät olivat varsin taitavia ja ansaitsivat varmasti jokaisen palkinnoksi saamansa kalan.
Ilmeisesti ainakin toinen esiintyneistä merileijonista katsoi, että myös esityksen juontanut nuori nainen ansaitsi palkinnon: pusun.
Mainion merihevosesityksen jälkeen oli viimein aika suunnata Coney Islandin kuuluisalle puiselle boardwalkille. Siellä tuntuikin kuin olisimme siirtyneet monta vuosikymmentä taaksepäin. Baari, jossa kävimme juomassa virvokkeita, muistutti aivan Quentin Tarantinon elokuvia.
- Tämähän on melkein kuin Boardwalk Empire -sarjassa, hämmästeli Alberto.
- Melkein, mutta ei aivan. Se oikea Boardwalk Empire ei ollut täällä New Yorkissa vaan Atlantic Cityssä, minä korjasin Alberton harhakäsityksiä.
Virvokkeiden jälkeen käyskentelimme hieman lisää puisella rantabulevardilla. Taisin hieman haaveillakin, sillä yhtäkkiä huomasin, että Alberto oli kadonnut jonnekin! Hätääntyneenä aloin tähyillä ympärilleni ja hetken kuluttua huomasin kauhukseni Alberton rannalla yläosattomana!
- Alberto rakas! Tämä ei ole nakuranta, minä sähelsin peläten, että Alberto haluaisi pulahtaa mereen ilman rihman kiertämää.
- Ei hätää! Alberto huikkasi takaisin. - Käärin housujen lahkeita hieman ja saan aikaan mainiot uimahousut.
Onneksi sain puhuttua Albertoa sen verran ympäri, että hän luopui ajatuksesta pulahtaa Atlantin tyrskyihin. Sen verran hän kuitenkin kokeili, että kahlaili hetken rantavedessä.
Coney Islandilla on myös suosittu huvipuisto, tai itse asiassa kaksikin huvipuistoa ja niiden lisäksi vielä kuuluisa vanha vuoristorata.
- Oi, Viivi olisi pitänyt tuosta karusellista, minä sanoin.
- Mutta hän olisi tuskin jaksanut istua rauhallisena pitkää lentoa, joten ehkä oli parempi, että hän jäi hoitoon Björnhufvudeille, Alberto totesi käytännöllisesti. - Ja sitä paitsi emme olisi millään saaneet häntä lähtemään kotiin, jos hän olisi kerran päässyt tänne hurvittelemaan.
Yksi huvipuistoalueen kuuluisimmista laitteista oli Wonder Wheel, matkaoppaamme mukaan lähes 100-vuotias maailmanpyörä. Sinne oli tietenkin päästävä, vaikka minua jännittikin. Maailmanpyörään mentäessä piti valita, halusiko tasaisesti kulkeviin vaunuihin vai keikkuvampaa rataa meneviin vaunuihin. Minä valitsin meille tasaisen kyydin, ja parin huisan kierroksen jälkeen Albertokin oli todennäköisesti sitä mieltä, että pelkäsin jo siinäkin kyydissä aivan tarpeeksi...
Niin, minusta maailmanpyörä oli hurjan pelottava. Vaikka periaatteessa tiesin, että laite oli turvallinen, pelkäsin tippuvani sieltä. Tarrasin tassuillani vaunuumme kiinni kuin se olisi elämän ja kuoleman kysymys. Siinä sivussa en sitten uskaltanut oikein hengittää enkä katsella kunnolla maisemia, vaikka olisi kannattanut. Maailmanpyörästä näki nimittäin mainiosti sekä Coney Islandin...
... että kaukana Brooklynin toisella puolella siintävän Manhattanin.
Koska halusimme tutustua kaikkeen kuuluisaan, mitä Coney Islandilta löytyi, meidän oli tietenkin käytävä syömässä Nathan's Famousilla, joka on nimensäkin mukaan kuuluisa. Paikka väittää myyvänsä maailman parhaita hot dogeja ja järjestää myös järjettömiä hot dogin syömiskilpailuja.
No, minä en syönyt hot dogia laisinkaan, sillä Nathan's Famous on kuuluisa myös siitä, että sieltä saa kärvennettyjä sammakonreisiä. Aika isoilta sammakoilta näyttivät olevan ne.
Alberto vaikutti hieman ennakkoluuloiselta sammakonjalkojani kohtaan, mutta uskaltautui kuitenkin maistamaan, miltä ne maistuivat. Tulimme siihen tulokseen, että sammakko muistuttaa syömiskokemuksena kananjalkaa, joka maistuu vaalealihaiselta kalalta.
Alberton varsinainen ateria oli tietenkin tuo kuuluisa hot dog. Nälkä sillä lähti, mutta muutoin se ei Alberton mukaan ollut maineensa veroinen.
- Kunnon nalle tekee tietenkin hot doginsa itse, Alberto totesi.
Coney Islandilla olisi viihtynyt pidempäänkin, mutta meidän oli lähdettävä takaisin Manhattanille katsastamaan, kuinka Sierra Boggess esiintyisi The Phantom of the Operassa. Alun perin Alberton ei ollut tarkoitus lähteä tähän musikaaliin lainkaan. Tilanne muuttui, kun kerroin hänelle, kuka Christinen roolissa esiintyy, ja lisäsin vielä, että itse Phantomina laulaa Norm Lewis, joka on vakuuttanut meidät aiemmin Les Miserablesin Javertin roolissa. Tiedotukseni jälkeen Alberto ei enää osannut jäädä poiskaan esityksestä.
Mutta kun istuimme jo paikallamme teatterissa, Alberto kuiskasi:
- Joku on jättänyt rojua näyttämölle. Nyt näytös ei pääse alkamaan ajoissa, jos lainkaan, Alberto hätäili.
- Rakas Alberto, ne ovat rekvisiittaa, minä selitin.
- Mutta ne on peitetty lakanoilla, Alberto jatkoi kuiskailuaan.
- Ei hätää, kohta selviää, miksi, minä vastasin kärsivällisesti.
Pian musikaali alkoikin ja lakanoiden alta paljastui mm. kuuluisa kattokruunu, joka myöhemmin näytelmässä putosi katosta Phantomin riehuessa oopperatalossaan. Väliajalla kattokruunu pysyi kuitenkin kiltisti katossa.
Kun musikaali oli ohi, saatoimme todeta, että sekä Sierra Boggess että Norm Lewis olivat olleet loistavia kuten aina. Olimme kuitenkin vielä iltaruokaa vailla, joten lähdimme etsimään kunnon hampurilaista. Päädyimme tällä kertaa Five Napkin Burgeriin, jonka hampurilaiset olivat varsin herkullisia.
Hampurilaisen jälkeen uni maistuikin mainiosti, vaikka hotellihuoneemme äänekäs silloin tällöin sammuva ja taas hurisemaan alkava ilmastointi yrittikin kovasti herätellä meitä melullaan vähän väliä.
Seuraavana aamuna päätimme jälleen syödä aamupalan, jolla selviäisi pitkälle päivään. Alberto aloitti päivänsä Benediktin munilla. Niiden keralla tulivat tietenkin paistetut perunat.
- No olisi tässä ollut tarpeeksi syötävää ilman näitä perunoitakin, Alberto tuskaili.
Olimme nimittäin oppineet, että Amerikassa jokaisen ruoan kanssa sai perunoita jossain muodossa - jopa välipalaleivän mukaan sai pienen pussin perunalastuja.
No, ainakin aamiaisella jaksoi lähteä toteuttamaan päivän suunnitelmaa eli kirpputorien kiertelyä. Ensimmäisellä New Yorkin -matkallamme olimme todenneet, että Brooklyn Flea oli aivan mainio kirpputori, mutta ennen sitä aioimme tällä kertaa kuitenkin pistäytyä Antiques Garage Flea Marketilla, joka sijaitsi parkkihallissa. Siellä minä iskin oitis silmäni kiinnostaviin asioihin.
Eräällä naisella oli myyntipöydässään koira jos toinenkin, ja minulle tuli heti sellainen olo, että osa koirista halusi lähteä mukaani Suomeen. Niinpä minulla oli kirpputorilta lähtiessäni mukanani kolme haukkuvaa kaveria. Alberto osti lisäksi meille samalta myyjältä messinginvärisen padan sekä toiselta myyjältä hyväkuntoisen Tähtien sota -elokuvan soundtrack-LP:n viidellä dollarilla.
Antiques Garage Flea Market oli vallan mainio paikka, jossa riitti katseltavaa. Pöytiä silmillään penkomalla saattoi löytää mitä erikoisimpia tavaroita eri vuosikymmeniltä.
Varsinainen aarrearkku oli kuitenkin jälleen Brooklyn Flea, varsinkin Albertolle. Tällä kertaa kirpputori pidettiin ulkona eräänlaisella urheilukentällä, joka oli täynnänsä myyntikojuja. Minä olisin rientänyt oitis portista sisään penkomaan kirpparipöytien antia, mutta Alberto toppuutteli:
- Sovin meille treffit ystäväni Billin kanssa. Hän asuu tässä lähettyvillä ja lupasi lähteä mukaamme tänne kirpputorille.
Bill oli kuitenkin hieman myöhässä tapaamisesta, joten jätin Alberton portille päivystämään ja livahdin itse sisälle ihmettelemään tavaran paljoutta. Hetkeä myöhemmin Alberto ja Billkin saapuivat ja alkoivat innokkaasti penkoa levykauppiaden laatikoita.
Ostostenteon lomassa emme voineet välttyä hummerilta. Kun näimme Alberton kanssa lobster roll -kojun, meidän oli pakko saada maistiaiset. Tämän paremmaksi ei katuruoka mene.
Minä jouduin nostalgiseen tunnelmaan nähdessäni myynnissä vanhoja View-Master-laitteita ja -kiekkoja. Niinpä ostin itselleni punaisen View-Masterin ja kiekkopaketin, jossa oli klassisia Disney-tarinoita. Alberto puolestaan osti Brooklyn Flealta valtavan kasan vinyylilevyjä ja niiden ja Billin kanssa lähdimme brooklynilaiseen baariin vaihtamaan kuulumisia. Siinä iltapäivä menikin rattoisasti ja Alberto ja Bill - vanhat Led Zeppelin -fanit - innostuivat puhumaan suosikkibändistään niin paljon, että unohdimme vallan napata Billistä valokuvan.
Sitten meidän olikin lähdettävä valmistautumaan jälleen musikaaliin. Olisi toisen Les Miserablesimme vuoro.
- Nyt on Broadway-laatikon aika, Alberto totesi vakavasti.
- Minkä? minä kysyin ihmeissäni.
- Siellä mainiossa japanilaisravintolassa Kodama Sushissa oli herkullisennäköinen annos nimeltä Broadway Box. Eikös sellainen kuulu syödä ennen Broadway-musikaalia? Alberto vastasi.
En voinut panna vastaan, kun näin, että Broadway Boxin hinta oli vain 16 dollaria (ja lisäksi verot ja tipit, mutta edullinen se oli silti) ja että se sisälsi aivan kaikkea. Ensiksikin annokseen kuului salaatti ja misokeitto.
Tämän alkupalan jälkeen saimme eteemme varsinaisen laatikon, jossa oli mm. sushia ja tempuraa.
Japanilaiseen tapaan ruoka ei kuitenkaan ollut raskasta, joten annoksen syötyään ei ollut onneksi vaarassa nukahtaa teatteriin. Broadway Box oli siis täydellinen annos ennen Broadway-musikaalia: vatsa ei kurisisi esityksessä, mutta se ei olisi myöskään liian täysi ja aiheuttaisi noloa nukahtamista.
Alberto oli jälleen innoissaan heiluttamassa Ranskan-lippuaan, kun esitys alkoi. Ramin Karimloo loisti pääosassa suorastaan raivoisasti laulaen, eikä hänelle meinattu antaa lupaa jatkaa lainkaan laulamista Bring Him Homen jälkeen, niin kauan aplodit jatkuivat.
Tällä kertaa Alberto panosti myös Les Miserables -tuotteisiin, olihan hän ehtinyt miettiä etukäteen, mitä haluaisi. Takaisin hotelliin päästyämme hän levitti saaliinsa vuoteelle ihailtavaksi.
- Ostin kaiken mahdollisen, hän intoili. - Eikä rahaakaan mennyt kuin sata taalaa!
Odotan jännityksellä, raaskiiko hän käyttää ostamaansa paitaa ja mukia.
Seuraavalla kerralla kerron teille, kuinka hikoilimme puistossa ja kuinka Westerosin tapahtumat selvisivät meille, vaikka olimme kaukana kotitelevisiomme ääreltä.
