Ystäviä ja yllätystaidetta Italiassa

Joku on saattanut jo ihmetellä, olemmeko tänä syksynä lainkaan menossa Italiaan. No, itse asiassa kävimme siellä jo viime kuussa. Nyt saatte kuulla matkastamme - tai siis minun ja Alberton matkasta, sillä Viivi ei vieläkään suostunut matkustamaan lentokoneella vaan päätti jäädä jälleen kerran Björnhufvudien ja neiti Pupun hoiviin.

Lentokoneemme laskeutui jo tuttuun tapaan Milanoon, tarkemmin sanottuna Malpensan lentokentälle. Tällä kertaa hyppäsimme poikkeuksellisesti suoraan lentokentältä bussiin, jolla pääsisimme Genovaan tapaamaan ystäväämme Marcoa.

Ilma oli tukahduttavan kostea, mutta aurinkoa ei näkynyt missään.
- Mutta eikös täällä kotona Italiassa pitäisi paistaa aina aurinko? Alberto valitteli, kun katselimme bussin ikkunasta Piemonten viheriäitä peltoja, joiden yllä oli vain harmaa taivas.



Sää ei tosiaankaan näyttänyt aurinkoiselta, ja vaikka maisema muuttui Apenniineille päästyämme vuoristoiseksi, päivänpaistetta ei ilmaantunut.
- Ehkä täällä onkin ollut vain sadetta, Alberto totesi. - Genovassakin on kuulemma ollut valtavat tulvat.



Itse asiassa heti Genovaan päästyämme saimme nähdä jotain, mitä tulvat olivat aiheuttaneet: emme päässeet metroon, koska se oli suljettu tulvavaurioiden vuoksi. Otimme siis taksin hotellillemme.

Alberton valitsema hotelli osoittautui varsin mainioksi paikaksi. Huoneessamme oli lähes yltiöromanttinen kalustus, ikkunasta näkyi tien toisella puolella oleva koristeellinen kirkko ja aamupalasalikin oli melkein kuin kartanosta. En taida olla ennen nukkunutkaan näin mahtipontisessa sängyssä.



Marcolla piti kiirettä elokuvateatterissaan, jossa oli kolme näytöstä kyseisenä päivänä, eikä hän näin ollen ehtinyt liittyä seuraamme heti Genovaan saavuttuamme. Jouduimme siis keksimään itsellemme ohjelmaa omin kuonoinemme. Se ei osoittautunut vaikeaksi, sillä heti, kun näin kadun varressa mainoksen, että kaupungissa oli Frida Kahlon ja Diego Riveran näyttely, tiesin, että halusin sinne. Näyttely oli Palazzo Ducalessa, joten suuntasimme sinne.





Näyttely oli erinomaisen mielenkiitoinen ja antoisa. Vaikka Genovassa oli näytteillä useita samoja maalauksia kuin Arkenissa Kööpenhaminassa näkemässämme Frida Kahlon näyttelyssä, se ei haitannut meitä lainkaan. Diego Riveran maalauksia oli nähtävillä melkoinen määrä, ja yllättäen pidin joistakin niistä todella paljon, vaikka aina aiemmin olen - myönnettäköön - sivuuttanut Riveran vähemmän kiinnostavana taiteilijana.

Valitettavasti näyttelyssä ei saanut kuvata, ja ilmeisesti tällä kertaa Alberto käsitti kiellon koskevan myös karhuja. Onneksi näyttelyn poistumisaulaan oli järjestetty muutama Fridan omakuva, joiden kanssa sai oikein kehotuksen kanssa ottaa selfien. Koska en vieläkään osaa ottaa selfietä, jätin valokuvaamisen suosiolle Alberton huoleksi ja keskityin poseeraamiseen.



Kun olimme katsastaneet näyttelyn, pimeä oli jo laskeutunut. Epäröimme hieman lähteä seikkailemaan Genovan vanhan kaupungin kapeille kujille, mutta sitten tajusimme, ettei kello ollut vielä paljoakaan, joten rohkaisimme itsemme.



Meillä oli myös ostostehtävä. Alberto oli päättänyt hankkia hieman ligurilaista viiniä, sillä olemme sen jo aiemmin Genovassa käydessämme hyväksi havainneet. Alberto oli harmikseen kuullut jo aiemmin Marcolta, että hänen suosikki-enotecansa, I Tre Merli, oli lopettanut toimintansa. Onneksi tutusta paikasta löytyi kuitenkin uusi osteria ja viinipuoti nimeltään Il Cadraio, josta poistuessamme meillä oli mukanamme useampi pullollinen oivallista punaviiniä.



Emme kuitenkaan jääneet syömään Il Cadraioon, sillä Marco oli neuvonut Albertolle edellisenä vuonna ravintolan nimeltä Vapensiero, josta saa täydellistä focaccia col formaggiota. Ja juuri focaccia col formaggiotahan karhun pitää syödä, kun hän menee Genovaan, koska sitä ei oikeastaan muualta Italiasta saa.

Tilasimme Alberton kanssa puoliksi lätyn, jossa italian värit muodostuivat pestosta, tomaatista ja juustosta. Herkkua oli!



Sitten oli aika tavata Marco, joten suuntasimme Cinema Cappuccinille.



Marcolla oli teatterissaan parhaillaan kaksi elokuvaa. Koska Maleficentin näytös oli ollut jo aiemmin päivällä, yritimme ostaa Marcolta liput illan näytökseen elokuvasta La Ragazza del Dipinto (Maalauksen nainen). Ikävä kyllä Marco ei suostunut lainkaan myymään meille lippuja vaan pakotti meidät katsomaan elokuvan ilmaiseksi.



Elokuva oli varsin kiintoisa historiallinen tarina. Tosin osa siitä meni meiltä hieman ohi, koska olimme molemmat matkustamisesta hieman väsyksissä.

Elokuvan jälkeen oli edessä Genovan-vierailumme tärkein osuus: iltapala ja juttutuokio Marcon kanssa. Marco sulki elokuvateatterinsa ja saimme istua hänen kanssaan alas vaihtamaan kuulumisia. Alberto ja Marco vaihtoivat tietenkin paitsi omat kuulumisensa, myös Led Zeppelin -kuulumiset.

Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa junalla Reggio Emiliaan. Matkan piti olla varsin yksinkertainen, mutta Genovan tulvien vuoksi siitä tulikin melkoinen seikkailu. Alun perin meidän piti matkustaa paikallisjunalla Piacenzaan ja vaihtaa siellä Reggio Emiliaan menevään junaan, johon meillä oli paikkaliput. Tulvaongelmien vuoksi junaliikenne olikin kaaoksessa ja junamme Genovasta Piacenzaan peruttiinkin viime hetkellä aivan kuonojemme edestä. Meidät ohjattiin toiseen junaan ja käskettiin vaihtaa junaa Vogherassa. Kilttinä karhuina tottelimme.

Vogherassa jouduimme odottelemaan tovin seuraavaa Piacenzaan menevää junaa, mikä sai Alberton rallattelemaan vanhan italialaisen iskelmän tahtiin:
- Aspetto il treno tutto anno...
- Höpö höpö, eihän tässä nyt koko vuotta tarvitse odottaa, junamme lähtee jo 45 minuutin kuluttua. Sitä ennen ehdimme käydä mainiosti haukkaamassa välipalaa, minä keskeytin kultani höpsöttelyt ja ohjasin hänet päättäväisesti kohti asemaravintolaa.



Piacenzassa vastassa oli sitten uusi ongelma, sillä emme tietenkään ehtineet siihen Reggio Emilian junaan, johon meillä oli paikkaliput. Mutta eipä hätää, italialainen palvelu toimii. Selitettyämme värikkäästi tilanteemme saimme junalippuumme kaksi hyvin virallista leimaa ja käsin kirjoitetun tekstin, että pääsisimme samalla lipulla seuraavaan Reggio Emiliaan menevään junaan.



Junaan noustuamme Alberto jaksoi vielä päivitellä tapahtunutta.
- On se vaan mukavaa, kun täällä kotomaassa asiat toimivat ilman turhaa jäykistelyä. Ajatteles, mitä olisi tapahtunut Suomessa vastaavassa tilanteessa - VR:ltä emme olisi varmastikaan saaneet tuolla tavalla uutta lippua, koska se olisi ollut vähintään Suomen perustuslain vastaista. Täällä asia sen sijaan hoituu parilla leimalla.
- No ei se tilanne Suomessakaan nyt ihan noin huono ole, minä vähän toppuuttelin Alberton isänmaallista intoilua.

Niinpä saavuimme viimein - pitkällisten junaseikkailujen jälkeen - Reggio Emiliaan ja pian olimmekin ystäviemme Timin ja Sauran kanssa syömässä varsin oivallisessa ravintolassa.

Minä pysyin perinteissä ja tilasin meriötököitä. Primo piattossani oli jättikatkarapuja.



Annokseni oli maukas, mutta Alberto onnistui valinnassaan vielä minua paremmin. Hänen salciccialla höystetty lambruscossa keitetty pastansa oli herkullisinta, mitä olen pitkään aikaan maistanut.



Herkkuaterian jälkeen ajoimme Timin ja Sauran luo. Siellä juttelimme yömyöhään, sillä emmehän näe ystäviämme kuin kerran vuodessa. Lopuksi Tim ajoi vielä meidät takaisin hotellillemme. Sitä ennen hän kuitenkin poseerasi Alberton kanssa pimeällä pihalla.



Reggio Emiliasta suuntasimme seuraavana aamuna Firenzeen. Siellä vasta alkoikin varsinainen taidelomailu. Mutta siitä saatte kuulla ensi kerralla.

Kaksinkertaisesti pelottavampi halloween

Viime vuonna Freija kritisoi edellisen vuoden halloween-kurpitsalyhtyjämme sanoen, etteivät ne olleet lainkaan pelottavia. Kenellekään ei ollut yllätys, kun hän tänä vuonna totesi, että halloweenin pitäisi olla vähintään kaksi kertaa pelottavampi kuin viime vuonna. Hetken asiaa mietittyään Alberto keksi ongelmaan hyvin Alberto-henkisen ratkaisun.



- Höh, nuohan ovat aivan hyväntuulisen näköisiä, eivät pelottavia, Freija totesi nähtyään Alberton veistämät kurpitsalyhdyt.
- Mutta jos tarkkoja ollaan, tänä vuonna halloween on kuitenkin jopa kaksi ja puoli kertaa pelottavampi kuin viime vuonna, sillä kurpitsoja on kaksi ja ne ovat viimevuotista isompia, Alberto yritti selittää.
- Määrä ei lisää pelottavuutta muutoin kuin zombeista puhuttaessa, Freija vain totesi siihen.

Onneksi meillä oli tarjolla Freijallekin riittävän jännittävää ohjelmaa. Pari viikkoa sitten Italiassa käydessämme olimme nimittäin osuneet roomalaiseen Profondo Rosso -nimiseen liikkeeseen, jossa myytiin paitsi kaikenlaisia kauhutarvikkeita, myös monenlaista italialaisia kauhuelokuvia käsittelevää kirjallisuutta. Alberto oli asiasta kovin innoissaan ja osti kirjallisuutta, jonka opastuksella löysimmekin oivallista ohjelmaa tämän vuoden halloweeniksi. Paksusta opuksesta löytynee ohjelmaa myös tulevien halloweenien tarpeisiin.



Päädyimme katsomaan Mario Bavan ohjaaman La Maschera del Demonio -elokuvan, jonka goottilainen kauhutunnelma teki jopa Freijaan lähtemättömän vaikutuksen. Pian Freija ja Alberto keskustelivat myös elokuvan chiaroscurosta niin innokkaasti, että me muut päätimme siirtyä keittiöön syömään kurpitsapiirakkaa.

Syksy on sieniä ja energistä rokkausta

Syksy on suosikkivuodenaikani - ainakin siihen asti, kun lehdet tippuvat puista ja tulee liiallisia sateita. Siksi syksyllä on ehdottomasti tehtävä kärpässienien ja pihlajanmarjojen bongauskävely. Lähdimme siis reippailemaan ulkoilmaan.

Pihlajoita löytyy runsaasti kotimme lähistöltä. Tänä vuonnakin marjat notkuttivat puiden oksia. Tilhiä odotellessa siis...



Kärpässienet olivat vallanneet läheisen mäenrinteen. Kauniita yksilöitä oli monia. Onneksi Viivi oli mennyt Björnhufvudeille leikkimään. Jos hän olisi ollut mukana, hän olisi varmasti halunnut poimia nämä myrkkysienet mukaansa.



Päivän kaunein sienenpoikanen löytyi hieman toisesta paikasta, mutta hän olikin sitten tavattoman sievä.



Teimme myös hämmentävän kukkahavainnon. Joku oli jättänyt lumoavankauniin kukkasen ajelehtimaan penkille aivan yksikseen. Ehkä se oli laitettu näkyvälle paikalle ilahduttamaan ohikulkijoita. Ei sinänsä hullumpi idea!



Aurinkoisen syyssään vastapainoksi olemme käyneet Lutakossa parilla rokkikeikalla - syksyynhän tarvitsee välillä saada hieman lisäenergiaa. Ensimmäistä näistä esiintyjistä emme olleet nähneet koskaan aiemmin, ja toisestakin oli vain kaukaisia muistikuvia vuosien takaa joltain rokkifestarilta.

Ensin menimme katsomaan Arch Enemyä, jolla olikin varsin räväkkä ote esiintymiseen.



Bändi on vaihtanut tänä vuonna laulajaa. Legendaarinen Angela Gossow on siirtynyt bändin taustalle ja päästänyt estradille itse valitsemansa kanadalaisen Alissa White-Gluzin. Hieman jäi harmittamaan, etten koskaan ehtinyt nähdä Gossow´ta bändin keulilla, mutta eipä uudessa solistissakaan ollut mitään valittamisen aihetta.



Kokonaisuutena Arch Enemyn keikka oli täynnä kunnon metallienergiaa, joten se oli mitä sopivinta ohjelmaa pimeään syysiltaan.



Toinen syksyn live-elämys oli Michael Monroe, joka näytti jos mahdollista vieläkin energisemmän rokkaamisen mallia.



Keikan alkua odotellessamme hoksasimme, että tavallaan Michael Monroekin oli meille uusi tuttavuus, sillä olimmehan nähneet hänet aiemmin kuuluisan Hanoi Rocks -bändin riveissä ja tällä kertaa kyse oli hänen soolobändistään. Muistelimme myös, että Hanoi Rocksin keikalla Mike oli kiipeillyt lavarakenteissa, eikä hän pettänyt nytkään - yhtäkkiä hän oli vain kävellyt baarin ja muun katsomonosan välisen kapean kaiteen päällä pitkät pätkät ja lauleskeli yleisön keskellä kaiteella seisten.



Keikka oli alusta loppuun yhtä energiapurkausta, ja Monroe vaati aktiivisuutta myös kuulijoiltaan. Välillä hän tarkisti, että yleisöstäkin kuului varmasti riittävästi ääntä.



Kunnon rokkiposeeraukset eivät jääneet yksistään vain Michaelin huoleksi, vaan niihin ottivat osaa myös bändissä soittanut legendaarinen Hanoi Rocks -basisti Sami Yaffa kuin kitaristi Dregenkin.



Monroe soitti keikalla laulun lisäksi pariakin instrumenttia, huuliharppua ja saksofonia. Meno soitinten kanssa oli vähintään yhtä railakasta kuin ilman soittimiakin.



Michael Monroe esitti rehellistä perusrockia, joka viihdytti meitä mainiosti. Alberto erityisesti oli innoissaan kuultuaan livenä Hanoi Rocksinkin versioiman cover-helmen "Up Around the Bend".
- Muistan kun näin Hanoi Rocksin biisiin tekemän hienon musiikkivideon televisiosta pentuna. Ihmettelin, että mikäs se tällainen bändi oikein on. Vasta myöhemmin luin lisää Hanoi Rocksista koulukaverilta lainaamastani musiikkilehdestä. Seuraavaksi ihmettelin. että mikäs maa se tällainen Finlandia oikein on, mistä tällaista musiikkia tulee, Alberto naureskeli nostalgisesti.

Nyt olemmekin saaneet riittävästi energiaa suunnata hieman toisiin maisemiin. Siitä saatte kuulla lisää seuraavalla kerralla.

Viikonloppu hansakaupungissa

Toivolan Vanhalla Pihalla järjestettiin jälleen viikko sitten Hansapiha, jonka keskiaikaisiin tunnelmiin Alberto oli tietenkin sekaantunut. Itse en päässyt kolmipäiväiseen tapahtumaan paikalle kuin sunnuntaina, mutta Alberto pyöri pihalla ainakin kahden karhun edestä - hän oli nimittäin jälleen järjestämässä tapahtumaan ohjelmaa ja vastasi äänentoistosta koko viikonlopun ajan.

Hansapiha oli tälläkin kertaa tulvillaan ihmisiä, mutta minä etsin itse asiassa tällä kertaa Finnhirdin ratsuja löytääkseni niiden ratsastajat, joiden seurasta todennäköisesti löytäisin Alberton.



Pian löysinkin hevoset - senkokoiset eläimet on jokseenkin helppo löytää jopa ihmisjoukosta. Mutta ratsastajat olivat yllättäen vieraita - missä olivat Tuuli Tulikirves ja Routa Rautakoura?



Päätin hakeutua Jyväskylän historiallisen miekkailun seuran tutulle teltalle, sillä epäilin vastauksen löytyvän sieltä. Ja niin se löytyikin - ja Alberto myös. Hän oli Tuuli Tulikirveen kanssa laittamassa pystyyn mantelien ja omenien myyntikojua seuran teltan vieressä.
- Tällä kertaa myymme hunajamanteleita, jotka sopivat mainiosti kauniiseen syyspäivään, Alberto alkoi heti pitää myyntipuhetta.
- Maistoin jo kotona. Hyviä ovat, minä vastasin.
Tuuli Tulikirves naureskeli hyväntahtoisesti vieressä. Luultavasti hän oli joutunut jo tovin kuuntelemaan Alberton puujalkavitsejä ennen kuin minä saavuin paikalle.



Pian paikalle ilmestyi myös Routa Rautakoura, mutta tällä kertaa hänellä oli päällään taisteluun huonommin sopivat vaatteet. Ilmeisesti hänellä oli tarkoituksena keskittyä tällä kertaa omeniin. Avustamassa oli myös Jyväskylän historiallisen miekkailun seuran nuorin jäsen, joka keikkui kantoliinassa hellyttävä pipo päässään.



Omenat maistuivatkin markkinakansalle mainiosti. Eikä ihme, jos ne olivat yhtä maukkaita, kuin miltä näyttivät.



Manteleiden ja omenoiden vieressä oli langanvärjäyspiste, jonka ihastuttavia luonnonaineksilla värjättyjä lankoja hämmästelin suuresti. Kyllä luonnosta löytyy - tai saadaan irtoamaan padassa - kauniita värisävyjä!



Miekkailuseura järjesti Hansapihalle runsaasti ohjelmaa. Erityisen suosittu oli lasten miekkailukoulu. Onneksi Viivi ei ollut mukana, sillä mikään ei olisi pidätellyt häntä osallistumasta, vaikka hän on vielä hieman liian pieni.
- Voin opettaa Viiville miekan ja tikarin käsittelyä ensin kotona, Alberto rauhoitteli minua.





Lasten jälkeen pääsivät isot miehet asialle. Onneksi olen nähnyt miekkailuesityksiä jo niin monta kertaa, että osasin suhtautua asiaan kohtuullisen rauhallisesti. Kirkaisin kauhusta vain pari kertaa, joten voinee sanoa, että käyttäydyin jokseenkin hillitysti.



Tänä vuonna ohjelmassa oli uusi numero: keskiaikainen muotinäytös, jonka järjestivät kätevät nuoret emännät Katja ja Terhi yhdessä miekkailuseuran ja Suomen keskiaikaseuran paikallisyhdistyksen kanssa. Asuja oli esillä viikinkiajasta aina renessanssiin asti. Alberton kontolle jäi näytöksen juontaminen.



Perinteisesti markkinoilla kuultiin myös keskiaikaista musiikkia. Tänä vuonna esiintyivät mm. vanhat tuttumme Ancient Bear Cult ja Härkätien leikarit, jonka esitykseen kuuluu aina myös näyttävää jongleerausta. Tapahtuma-alueella liikkuneen huhun mukaan Albertoa oli pyydetty liittymään karhukulttiorkesteriin maskotiksi, mutta karhuherra itse ei suostunut - kovasta tinkaamisesta huolimatta - kommentoimaan asiaa suuntaan tahi toiseen.





Alberto oli kovin väsynyt Hansapihan jälkeen, olihan hän juossut kolme päivää ympäri Toivolan Vanhaa Pihaa hoitamassa ohjelmanumeroita. Kaikki kuulemamme kommentit ovat kuitenkin olleet kovin positiivisia, joten vaivannäkö ei ollut turhaa. On kuitenkin hyvä, että Alberto saa vaihteeksi puuhailla jotain muutakin kuin keskiaikaa - ainakin siihen asti, kunnes seuraava keskiaikatapahtuma on edessä.

Kulttuuriviikonloppu

Viime aikoina olemme olleet kovin kiireisiä. Siitä huolimatta olemme ehtineet harrastaa myös jonkin verran kulttuuria, joten kerrotaanpa hieman kulttuuriviikonlopustamme pari viikkoa sitten.

Joskus asiat jäävät viime tippaan, ja niin meille kerta kaikkiaan kävi Ateneumin Tove Jansson -näyttelyn kanssa: yhtäkkiä tajusimme, ettemme ehtisi sinne ennen näyttelyn viimeistä aukiolopäivää. Minä aloin panikoida ja laitoin jopa Freijan tassutietokoneella sähköpostia Ateneumiin varmistaakseni, että varmasti pääsemme sisään, jos ostamme ennakkoliput. Alberto oli tyylilleen uskollisesti rauhallisempi - ja alkoi järjestellä samaan viikonloppuun lisää kulttuuria.
- Ei kannata lähteä ajamaan puolen Suomen halki yhden näyttelyn vuoksi, kun voi nähdä samalla enemmänkin taidetta, hän totesi.
- Itse asiassa voisimme yhdistää reissuun myös taidetta teatterin puolella, minä innostuin. - Sain nimittäin Tampereen Teatterilta kutsun tulla tutustumaan heidän syksyn ohjelmistoonsa.

Alberton suunnitelma kokonaisesta kulttuuriviikonlopusta oli oikeastaan melkoisen nerokas, varsinkin kun sen toteutus onnistui varsin täydellisesti. Lauantaiaamuna lähdimme ajamaan kohti Mänttää, jossa sijaitsee Serlachiuksen taidemuseo.
- Nuo rakennuksen kaksi osaa näyttävät olevan aivan eri aikakausilta, minä totesin. - Toinen on arvokas vanha rakennus ja toinen näyttää melkoisen uudelta.
- Toki, mutta täälläpä on taidettakin varsin erilaisilta aikakausilta, Alberto vastasi.



Itse asiassa museon uusi siipi avattiin vasta tänä vuonna, joten se todellakin oli uusi. Hyvin loogisesti uudempi taide oli sijoitettu uuteen siipeen. Ensiksi kuitenkin näimme taidetta, jossa ei ollut taidetta.
- MuNA? minä hämmästelin. - Museum of No Art?
- Museo, jossa ei ole taidetta, ainoastaan museokauppa, Alberto selvensi luettuaan MuNAn esittelyn.
- Sitten sieltä varmaan voi ostaa jotain, minä totesin.
Ja niinpä mukaamme lähti oikein mukava MuNA-nalle, joka muistuttaa meitä MuNA-museokaupan tapaan siitä, että taiteen pitäisi olla museoissa tärkeimmässä osassa. Meidän mielestämme se kyllä on muutoinkin.
- Vaikkakin on pakko sanoa, että MuNA oli varsin mielenkiintoista taidetta ilman taidetta, minä kiteytin lopuksi.



Varsinaisen taiteen äärelle päästyämme saimme tutustua poptaiteen kiintoisaan maailmaan. Alberto parkkeerasi itsensä Andy Warholin sähkötuolisarjan eteen.



Warhol on toki poptaiteen suurnimi, mutta juuri tässä näyttelyssä minua kiinnostivat enemmän Damien Hirstin teokset. Yksi kiintoisa sellainen oli tämä ihmiskehotutkielma.
- Muistuttaa hieman terminaattoria tästä toiselta puolelta, minä totesin tarkasteltuani teosta hetken aikaa.



Damien Hirst oli taiteillut myös mielenkiintoisia kristallikalloja, jotka oli tehty jostain lasimurskan tapaisesta.
- Aivan kuin olisin nähnyt jotain tällaista ennenkin... Alberto pohti mietteliään näköisenä.
- Itse asiassa Kööpenhaminan Arken-museossa oli toinen Hirstin kalloteos, minä sanoin. - Näimme sen silloin, kun kävimme Frida Kahlo -näyttelyssä. Siellä oli myös Hirstin halkaisema lehmä, mutta onneksi sitä ei ole tuotu tänne.



Damien Hirst näytti pitävän kalloista, sillä kristallikallot eivät olleet hänen ainoa kalloteoksensa näyttelyssä.



Andy Warholilta oli näyttelyssä onneksi muutakin kuin sähkötuoleja. Tällaiset teokset olisivat omalla seinällä jossain määrin miellyttävämmät. Onneksi paikalla ei ollut tomaattikeittotölkkiteoksia - Albertolle olisi jälleen tullut nälkä aivan väärällä hetkellä.



- Kyllä tämä poptaide voi olla mitä vaan, Alberto päivitteli, kun näki kehyksissä listan synkimmistä metallibändien nimistä.
- Eikös nykytaide nimenomaan voi myös herättää keskustelua siitä, mikä on taidetta, minä yritin selittää, mutta Alberto oli jo syventynyt lukemaan bändilistaa.
- Haa, tuonkin bändin musiikkia olen kuullut, hän intoili.



Kaikki teokset eivät onneksi olleet synkkiä.
- Katso nyt Alberto, metrokarttakin voi olla taidetta, minä aloin jatkaa aiempaa keskustelua, mutta Alberto keskeytti minut:
- Mutta miksi se nimi sitten on The Great Bear?



Kysymys oli aiheellinen. Teos näytti täysin Lontoon metrokartalta, mutta todellisuudessa metrolinjojen ja -asemien nimet oli muutettu hassusti - esimerkiksi löytöretkeilijät ja italialaiset taiteilijat olivat saaneet omat asemansa.
- Olisikin hauskaa jäädä metrossa pois Uccellolla tai Hernando Cortezilla, Alberto naureskeli.

Poptaidenäyttelyssä oli tehty taidetta myös mm. erilaisista kulutushyödykepakkauksista. Kiintoisa oli yhtä lailla teos, jossa eri liikkeiden logoja oli muunnettu sanallisesti uuteen muotoon mutta ulkoasu oli pidetty samana. Teoksesta tunnisti oitis mm. Lidlin ja Subwayn logot. Ja tietenkin kulutusta käsittelevän teoksen sisältönä oli lopulta melkoisen karmaiseva teksti.



Nyt joku saattaa ajatella, ettei Serlachiukselle kannata mennä, jos omituinen taide ei miellytä. Taidemuseon vanha puoli esittelee kuitenkin Suomen taiteen kultakauden teoksia, joten myös perinteisemmän taiteen ystävät viihtyvät Serlachiuksella. Näytteillä on mm. Akseli Gallen-Kallelaa, Helene Schjerfbeckia sekä Hugo Simbergiä. Yksi liikuttavimmista teoksista oli Albert Edelfeltin maalaus sukkaa neulovasta tytöstä.



Gallen-Kallela oli Serlachiuksellakin kovasti kalevalainen.
- Mutta miksi tuolla taustalla makoilee poika? minä ihmettelin.
- Ehkäpä se meni pieleen, mutta sitten kun herra Gallen-Kallela maalasi toisen kuvan epäonnistuneen päälle, hän oli hieman huolimaton, Alberto päätteli.



Vaikuttavan taideannoksen jälkeen siirryimme jälleen ulkoilmaan. Silloin huomasimme museon pihamaan puiden kiiltelevän.
- Mitä tuo on? minä ihmettelin.
Kun menimme katsomaan, näimme, että ihmiset olivat kiinnittäneet museokäynnillä saamansa sisäänpääsytarrat puiden lehtiin. Se näytti aika hienolta, mutta me karhut päätimme kuitenkin jemmailla omat tarramme muistoksi Serlachius-käynnistämme.



Mäntästä huristimme Tampereelle. Tampereen Teatteri oli siis kutsunut minut avecini kanssa - ja Albertohan on mitä mainioin avec - kuuntelemaan syksyn esityksistä ja katsomaan yhden kokonaisenkin näytelmän, juuri ensi-illassa olleen Mustapukuisen naisen.



Ohjelmistoesittelyssä paljastui, että Mustapukuinen nainen olikin kauhunäytelmä. Aloin vapista jo valmiiksi.
- Entäs jo näen vain painajaisia koko viikon, kun käymme katsomassa sen? minä voivottelin.
- Rauhoitu rakkaani, Alberto tyynnytteli minua. - Jospa kuitenkin syödään ensin.
Ja niin teimme, iltaan kuului nimittäin maistiaisia teatterin illallisbuffet'sta. Niiden herkkujen jälkeen uskaltauduin Alberton tassusta kiinni pitäen katsomaan näytelmää.



Täytyy myöntää, että Mustapukuinen nainen jäi hieman piinaamaan minua - kummituksen täytyi olla aivan aito, koska loppukumarrukseenkaan ei saapunut ketään, joka olisi tunnustanut esittäneensä sitä. Menimme sulattelemaan asiaa Plevnaan, jossa Alberto tilasi kerrankin jotain muuta kuin makkarapannun - nimittäin lammasmakkara-annoksen. Kyytipojaksi hän otti maistiaisannokset kolmesta Plevan panimon oluesta. Minä tyydyin keittoon, joka katosi vatsaani ennen kuin ehdimme ottaa siitä kuvan.





Nukuttuamme kunnon yöunet Tampereella - joskin teatterin kummitustarina hieman vaivasi minua - ajoimme Helsinkiin nähdäksemme matkamme pääkohteen, Tove Jansson -näyttelyn Ateneumissa. Kuinka ollakaan, joku muukin oli saapunut näyttelyn viimeisenä aukiolopäivänä paikalle: Ateneumin edessä oli valtaisa jono, joka kiersi nurkan taa ja vielä pidemmälle.



- Olipa kerrassaan nerokas ratkaisu ostaa ennakkoliput, minä sanoin, kun pujahdimme saamiemme ohjeiden mukaan takakautta sisälle ja pääsimme katsomaan näyttelyä alta aikayksikön.

Valitettavasti näyttelyssä ei saanut valokuvata, joten jouduimme tallentamaan muistikuvia vain päihimme. Mutta näyttely oli varsin monipuolinen ja kattava: näimme niin Garmin kansikuvituksia kuin mustat muumipeikotkin ja yhtä lailla Janssonin omakuvia kuin hänen tekemiään abstrakteja maalauksia. Monet Janssonin teoksista ovat yksityisomistuksessa, joten niitä ei pääse katsomaan noin vain. Siitäkin syystä tämä näyttely oli ehdottomasti nähtävä, kun teokset kerrankin olivat esillä suurelle yleisölle.



Koska kello ei vielä ollut kovin paljoa Ateneumista lähtiessämme, minä päätin käydä vielä Helsingin Taidehallissa katsomassa ruotsalaisen Hilma af Klintin taidetta. Kun kysyin Albertolta, lähtisikö hän mukaan, hän näytti hieman salaperäiseltä ja sanoi:
- Taidan lähteä hieman esittävämmän taiteen pariin.
Sovimme tapaavamme Il Duetto -ravintolassa hieman myöhemmin ja lähdimme kumpikin kohti omaa taidekokemustamme.

Hilma af Klint oli varsin merkillinen mutta kiintoisa tuttavuus. Hänen teoksensa olivat käsittämättömiä mutta kiehtovia. Näyttelyssä oli mm. sarja, joka käsitteli evoluutiota sekä valtavat maalaukset ihmisen eri ikävaiheista, joihin nähtävästi kuuluu kukkia ja abstrakteja kuvioita, ei niinkään ihmishahmoja.

Taidekokemuksia oli hyvä vaihtaa italialaisen ruuan äärellä. Alberto oli jo ehtinyt nauttia alkuruokansa, kun minä saavuin paikalle. Onneksi näin annoksesta kuvan: se oli kinkkua ja mozzarellaa - tietenkin.



- Kerro nyt jo, missä sinä oikein kävit? minä kysyin jo hieman ihmeissäni.
- Olen aina ihaillut Touko Laaksosen tarkkaa viivankäyttöä ja fotorealistisia piirroksia. Kun kuulin, että Galleria Muussa on näytteillä hänen sarjakuvaoriginaalejaan, minun oli pakko päästä katsomaan, Alberto vastasi uteluuni.



- Kyseessä ei siis tainnut olla pikkukarhuille sopiva näyttely, arvelin varovasti.
- No ei varsinaisesti, siinä olet kyllä oikeassa. Tosin oli siellä hellyttävä Freddie Mercuryn näköinen My Little Pony, virnisti Alberto ja näytti ottamaansa valokuvaa.



Mysteerin näin ratkettua olikin sitten pääruuan vuoro. Alberto söi perinteisen Quattro Stagionin.



Minä puolestani halusin hieman tulisemman pizzan ja valitsin vaihtoehdon, jossa oli kirpakkaa salamia.



Pizzojen jälkeen lähdimme ajamaan kotiin. Kokemuksen perusteella voimme suositella taide-elämystentäyteistä viikonloppua muillekin.