Pyhää vaellusta ja suurta musiikkia

Olemme ehtineet tänä vuonna harrastaa jo paljon kulttuuria, mutta teatterielämykset ovat jääneet aivan paitsioon. Asia oli tietenkin korjattava. Koska Tampereen Työväen Teatterissa pyörii Evita-musikaali, jonka olen jo pitkään halunnut nähdä, lähdimme Alberton kanssa hakemaan teatterielämystä Hämeestä.



Pian olimmekin jo siirtyneet ajassa kymmeniä vuosia taaksepäin ja maakin oli vaihtunut Argentiinaksi. Menoa ja käänteitä ei Evitan tarinasta puuttunut.
- Huhhuh! Alberto totesi musikaalin jälkeen. - Eipä ollut kovin miellyttävä persoona tämä Eva Perón, mikäli tämä Tim Ricen ja Andrew Lloyd Webberin näkemys pitää yhtään paikkaansa.
- Mutta oli hänellä karmea kohtalo kuolla vain 33-vuotiaana, minä hieman tasapainotin Evitan kieltämättä melko tyrkkyä tarinaa.

Musikaalin jälkeen olimme kovin nälkäisiä. Onneksi olimme olleet kaukaa viisaita ja varanneet jo etukäteen pöydän vanhasta tutusta Plevna-ravintolasta. Alberto pysyi myös annosvalinnassaan vanhalla tutulla linjalla, jota hän selitti seuraavasti:
- Listalta ei löydy kilpailijaa makkarapannulle.



Minä sen sijaan uskaltauduin ottamaan riskivalinnan - valkosipulifriikin päiväunen, jossa oli pihvi valkosipulivoin kera, valkosipulihilloketta ja tietenkin valkosipuliperunoita. Tai no mikäs riski se nyt oli, kun kerran pidän valkosipulista eikä Albertokaan huomauttele, jos kynsilaukka tuoksahtelee hänen ympäristössään.



Annoksemme olivat täyttävät, mutta totesimme silti, että ainakin puolikas jäätelöannos menisi vatsoissamme vielä oleviin väleihin. Niinpä päätimme jakaa Tervaellun jäätelön.



Tampereella käydessä kannattaa ehdottomasti piipahtaa Vapriikissa. Nyt siellä oli sopivasti vain hieman aikaisemmin avautunut pyhiinvaelluksia koskeva näyttely. Niinpä suuntasimme sinne heti maukkailta yöunilta noustuamme.



Näyttely esitteli keskiaikaisia pyhiinvaelluksia mielenkiintoisella tavalla. Se kertoi, miksi pyhiinvaelluksille lähdettiin, mitä otettiin mukaan ja minne matkustettiin. Opimme paljon uutta. Näytteillä oli tietenkin myös mielenkiintoisia keskiaikaisia esineitä, mm. pyhiä ihmisiä esittäviä veistoksia, koska pyhimyksillä oli merkittävä rooli pyhiinvaelluksille lähtemisessä. Tässä patsaassa on kuvattuna Pyhä Anna, Neitsyt Marian äiti.



- Rikkaampi väki panosti keskiajallakin erikoisuuksiin, minä totesin nähdessäni oudon kullanvärisen esineen.
- Kuinka niin? Alberto ihmetteli.
- Tämä tässä on kannu, vastasin. - Aika erikoinen noin muodoltaan.
Albertolla ei ollut vastaansanomista.



Pyhiinvaeltaessa saattoi tarvita myös erinäisiä asiakirjoja, ettei kukaan luullut huijaripyhiinvaeltajaksi.
- Vaikuttavan virallista, Alberto totesi.



Tietenkin kohtasimme näyttelyssä myös kristinuskon suuret nimet Pietarin...



... ja Paavalin.



Näyttelyssä oli nähtävänä myös patsaita pienempiä esineitä, joista osa oli hyvinkin koristeellisia.



Tietenkin katolinen keskiaika piti tärkeänä myös pyhäinjäännöksiä. Niillä oli oma pieni osastonsa myös Vapriikin näyttelyssä. Ehkä erikoisin reliikkeihin liittyvä esine oli reliikkiluun suojakangas, joka oli mahdollisesti aikanaan ympäröinyt piispa Henrikin luuta. Asiaan oli vaikea kommentoida mitään.



Pyhiinvaellusnäyttelyn jälkeen meillä oli vielä sopivasti aikaa piipahtaa katsomassa retromuotia Vapriikin toisessa näyttelyssä. Esillä oli Revontuli-vaatteita 1960-luvulta.



Hauska yksityiskohta Revontuli-näyttelyssä oli levysoitin, jonka levyä näyttelyvieraat saivat tahtonsa mukaan vaihtaa. Itse soitimme Kirkan Venus-biisin. Tarjolla olisi ollut myös mm. Lasse Mårtensonin Laiskotellen sekä Carolan Rakkauden jälkeen.



Oma pyhiinvaelluksemme jatkui Tampereelta kohti Lahtea, jonne meillä oli viikonlopun toiset musikaaliliput. Matkalla Alberto halusi kuitenkin ehdottomasti pysähtyä Pälkäneen rauniokirkolla ottamassa pari valokuvaa.
- Tämä Pyhän Mikaelin kirkko on kyllä ollut komea! Alberto hehkutti.
Se on varmasti totta, sillä aika komea kirkko on vielä raunionakin.



Entäpä mikä musikaali oli edessämme Lahdessa? Chicago tietenkin. Siinä vasta olikin menoa ja meininkiä, ja näyttelijät olivat välillä turhankin lähellä, sillä istuimme aivan lähellä catwalkia, joka oli rakennettu katsomon ensimmäisten rivien päälle.



Viikko Hämeeseen suuntautuneen kulttuurimatkamme jälkeen oli vuorossa ystävänpäivä kovin keskiaikaisissa merkeissä. Alberto perusti viime vuoden lopulla ystäviensä kanssa komeasti nimetyn Käsityö- ja kulttuuriosuuskunta Hiidenväen, ja heti ensimmäiseksi he päättivät järjestää omat keskiaikaiset markkinat ja iltapidot.

Albertolla piti kovasti kiirettä päivän järjestelyissä, joten valokuva-anti jäi tällä kertaa ymmärrettävästi vähäisemmäksi. Alberto onnistui kuitenkin ikuistamaan niin miekkailuseuran herrat aseitaan esittelemässä...



...kuin myös hellyttävän kaimansa miniponi Alpertin, joka varasti show'n ainakin kaikkien lasten ja lastenmielisten mielestä.



Kaiken tämän huseeraamisen jälkeen hiihtoloma tulee enemmän kuin tarpeeseen. Mutta siitä lisää ensi kerralla!

Ohjelmaa ystävänpäiväksi

Alberto on ollut kovin kiireinen ja salaperäinen viime aikoina. Tiesin toki, että Albertolla on ollut ystävineen jotain mielenkiintoista työn alla, mutta olin vallan hämmentynyt, kun salaisuus viimein paljastui viime viikolla Alberton levittäessä eräänä aamuna keittiön pöydälle kaksi julistetta.

- Katsohan, Olivia, aiomme järjestää melkoisen spektaakkelin ystävänpäiväksi: Pyhän Valentinuksen keskiaikaiset talvimarkkinat ja iltapidot!
- Miten ihmeessä te meinaatte selvitä tuosta kaikesta? minä ihmettelin päätäni puistellen.
- Noo, onhan meillä kokemusta tapahtumien ja pitojen järjestämisestä entuudestaankin, Alberto hehkutti kuono innosta punoittaen. - Mikäli haluat auttaa tapahtuman markkinoinnissa, voisit postata nämä mainokset blogiisi.

Niinpä siis, rakkaat lukijani, Alberton pyynnöstä:





Käsityö- ja kulttuuriosuuskunta Hiidenväen sivuilta löytyy lisää tietoa niin markkinoista kuin iltapidoistakin. Ohjelma ja menyy kannattaa käydä katsastamassa.

Huutoa ja ahdistusta norjalaiseen tapaan

Kuten moni varmasti jo arvasi, viime postauksessa tekemäni viittaus norjalaiseen taiteeseen liittyi Didrichsenin taidemuseossa tänään päättyneeseen Edvard Munch -näyttelyyn. Koska tällaista herkkua oli Suomessa tarjolla, ei Maria malttanut millään poistua maasta näkemättä, mitä näyttelyllä oli tarjottavanaan. Niinpä ajoimme Helsinkiin Kuusisaareen.
- Olemme tulleet oikeaan paikkaan, minä totesin nähdessäni museon edessä olevan mainoksen.



Moni muukin näytti olleen kiinnostunut Edvard Munchin taiteesta.
- Luinkin netistä, että täällä voi joutua jonottamaan, Maria sanoi. - No, se on ihan tuttua. Kun en vielä päässyt jonon ohitse Galleria degli Uffiziin, tuli joskus jonotettua useampikin tunti.



Asetuimme jonon jatkoksi ja lopulta selvisimme aivan kohtuullisella jonotuksella, sillä pääsimme sisään jo puolen tunnin kuluttua paikalle saapumisestamme.

Didrichsenin näyttelytilat eivät olleet valtavat, mutta näyttely oli täyttä asiaa ja antoi varsin monipuolisen kuvan Munchista taiteilijana, sillä saimme nähdä kolmisenkymmentä maalausta sekä parikymmentä grafiikantyötä.

Ensimmäiseksi huomiomme kiinnittyi maalaukseen nimeltä Melankolia, joka oli vuodelta 1911.
- Tämän nimi pitäisi ennemmin olla angsti, minä sanoin. - Katsokaa nyt tuon naisen silmiä!
Maria oli samaa mieltä kanssani, mutta Alberto ei voinut olla veistelemättä puujalkavitsiä tästäkään vakavasta aiheesta:
- Liekö tolkuttomalla kahvin ryystämisellä ollut jotain tekemistä asian kanssa?
Valitettavasti valokuva ei näytä, miten ahdistuneet silmät maalauksen hahmolla oli. Voimakkaat, vaikuttavat värit voitte kuitenkin nähdä myös valokuvan välityksellä.



- Tämä kuva on kyllä hieman säädytön, minä totesin siirtyessämme tarkastelemaan Kylpevät miehet -maalausta.
- Mene katsomaan lähempää, niin se näyttää vähemmän säädyttömältä, Maria opasti.
Luulin hänen ensin vitsailevan, mutta kun astuin aivan maalauksen viereen, huomasin, että Munchin maalaustyyli näytti läheltä aivan käsittämättömältä ja kuva paljastui vasta kaukaa katsoessa.
- Merkillistä, minä sanoin.
Albertolla olisi ollut myöskin mielipide aiheesta, mutta onneksi ehdin saada tassuni ajoissa hänen kuononsa eteen.



Onneksi kaikki näyttelyssä olleet maalaukset eivät olleet yhtä siveettömiä. Minnehän tämä neitokainen kiirehti? Ehkä sade oli alkamassa tai sisältä huokui nenään vastapaistetun pullan tuoksu.



Näyttelyn surullisin maalaus oli Kuoleva lapsi, jonka Munch oli maalannut vuonna 1907. Kuulemassamme näyttelyopastuksessa kerrottiin, että ihmiset olivat aikanaan pitäneet maalausta keskeneräisenä, koska Munch ei ollut maalannut oikeassa reunassa liehuvaa osaa kankaasta. Alberto teki pikaisen valoanalyysin ja totesi:
- Voihan sitä aina sanoa, että se kuvaa sielun tyhjyyttä, mutta on ilmiselvää, että kyseessä on osittain verhon peittämä ikkuna, josta valo lankeaa huoneeseen ja sairaan lapsen kasvoille.
Yksinkertaisin selitys on yleensä paras.



Surullisista tunnelmista siirryimme kauhunsekaisuuteen. Eräs Munchin tunnetuimmista aiheista, Vampyyri, oli edustettuna myös Didrichsenillä.
- Tämäkin näyttää ihan oudolta läheltä, Alberto totesi kuono melkein kiinni öljyväripinnassa.
- Tule katsomaan hieman kauempaa, rakkaani. Silloin se näyttää ihan järkevältä, minä sanoin.
- Selvä, Alberto totesi, eikä kukaan kiistänyt, että olisi jotenkin vähemmän järkevää, että punahiuksinen nainen puri maalauksessa olevaa miestä niskaan.



Alberton suosikki näyttelyssä oli vanhan miehen muotokuva, jossa oli vahvan keltainen tausta.
- Aika päättäväisen oloinen mies, minä totesin.



Kookkain näyttelyn maalauksista oli eräs Munchin Elämäntanssi-tulkinnoista.
- Tämä huokuu skandinaavisuutta, Maria sanoi. - Huomatkaa myös nuo kolme naista, yhdellä on valkoinen asu, yhdellä punainen ja yhdellä musta. Kovin symbolista.
Me vain nyökyttelimme Alberton kanssa.



Vaikuttavan Elämäntanssin jälkeen silmiimme osui teos, joka ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta mutta aiheutti vielä enemmän keskustelua.
- Mikä tämä on? minä melkein kiljahdin nähdessäni kirkkaan vihreää pursuilevan maalauksen.
- Ehkä tämä on joku pikaisesti ennen lounasta kyhätty harjoitelma, Alberto ehdotti.
- Tässä sanotaan, että maalauksen nimi on "Alastomat miehet metsässä", Maria sanoi. - Ja...
Maria meni hiljaiseksi.
- Mitä ja? minä kysyin malttamattomana.
- Edvard Munch on maalannut tämän vuosina 1919-1925, Maria vastasi.
Olimme pitkään hiljaa, kunnes Alberto sanoi:
- No, ehkä taitelijan maalaukseensa tavoittelema luonnonvalo oli sopiva vuonna 1919 ja heti perään vuonna 1925...



Jatkoimme matkaamme museon alakertaan. Siellä meitä tervehti maalauksesta tämä hieman surumielinen koira.



Alakerran teokset olivat enimmäkseen grafiikkaa. Litografia "Nainen ja rintaneula" oli kaikkien mielestä ehdoton mestariteos.



Munch oli tehnyt myös omakuvan, joka oli varmasti kovin näköinen yhtä pientä yksityiskohtaa lukuun ottamatta.
- Miksi hänen kätensä on luurankomainen? minä kysyin.
- Varmaan siksi, että tämän teoksen nimi on "Luurankokätinen omakuva", Alberto vastasi.
- Yrittäkää nähdä konkreettisen merkityksen taakse ja löytää symbolinen merkitys, Maria opasti meitä.



Viimeisessä näyttelytilan nurkassa tietenkin huudettiin ja kovaa.
- Munchilla näitä Huuto-versioita piisaa, Alberto totesi toisen Huutonsa nähdessään. - Ehkäpä aihe oli hänen elinaikanaan viimeistä huutoa.
Olimme Marian kanssa niin vaikuttuneita näyttelystä, että nauroimme kohteliaasti Alberton puujalkavitsille.



Sitten oli aika viedä Maria lentokentälle. Hän oli kovin tyytyväinen vierailuunsa ja nousi koneeseen vieläkin Munch-näyttelyn annista huokaillen. Me olimme yhtä lailla tyytyväisiä, vaikkemme ymmärtäneetkään aivan kaikkia taiteen hienouksia - sillä liehuva ikkunaverhon takaa pilkahtava valokin voi olla vaikuttava ilman mitään symbolista merkitystä.

Suurin määrin ikoneita

Lukuisten mukavien päivien jälkeen Sergion sekä Roberton perheineen oli aika lähteä kotiin Italiaan. Maria ei sen sijaan malttanut vielä suunnata toscanalaisiin maisemiin, kun kuuli, että Suomessa olisi mahdollista nähdä lisää taidetta.
- Laukaan Järvilinnassa on ikonimaalauksen opettajamme Raija Kannisen oppilaiden näyttely, minä kerroin Marialle, ja tietenkin hän halusi lähteä oitis kohti Leppävettä, jossa Järvilinna tarkemmin sijaitsee.

Järvilinna osoittautui varsin viihtyisäksi paikaksi, jossa oli paljon muutakin nähtävää kuin ikonit. Me keskityimme kuitenkin niihin. Ikonit olivat pienehkössä huoneessa, mutta niitä oli yli 70 ja yhdessä ne loivat huoneeseen rauhallisen tunnelman.
- Entäs se sinun ikonisi? Maria kysyi. - Onko se täällä näyttelyssä?
Katsoin Mariaa hieman nolona ja myönsin, että ikonini oli vielä kesken.
- Mutta ikoneja pitääkin maalata kaikessa rauhassa, Maria sanoi. - Ei niiden kanssa ole mihinkään kiire.



Moni muu oli kuitenkin saanut jo ikoninsa valmiiksi. Näyttelyssä oli rivi Jumalanäiti-ikoneita, jollaisen monet maalaavat ensimmäisenä ikoninaan. Myös Igorin Jumalanäiti -ikoneita, jota itsekin olen maalaamassa ja jossa ovat Kristus-lapsi ja Neitsyt Maria posket vastakkain, oli näyttelyssä useita. Tässä kuvassa näette myös mm. Kristus Kaikkivaltias -ikonin ylärivissä keskellä.



Yksi suosituista ikonityypeistä, Käsittätehty Kristuksen ikoni eli Mandilion, oli tietenkin myös mukana näyttelyssä. Siinä on liina, johon on painunut kuva Kristuksen kasvoista. Myös monista pyhistä ihmisistä maalattuja ikoneita oli Järvilinnassa paljon.



Moni opettajamme oppilas oli innostunut maalaamaan Valamolaisen Jumalanäidin ikonin, jonka näette tässä kuvassa keskellä. Se on tyyliltään hyvin erilainen kuin useimmat meidänkin maalausryhmässämme tekeillä olevat ikonit, mutta kovin kaunis yhtä kaikki. Enkeli-ikonit olivat myös hyvin edustettuina näyttelyssä. Tässä kuvassa näette mm. suositun ikonin, joka esittää kultatukkaista arkkienkeli Gabrielia. Ikonista on kahden maalarin tulkinta kummallakin puolella alimmaisena.



Edistyneemmät harrastajat olivat tuoneet näyttelyyn myös tapahtumaikoneita, joista suosituimpia oli jouluikoni.



Monia yksityiskohtia sisältävissä ikoneissa onkin työtä pitkäksi aikaa, ja työvälineihin on riittävän pitkälle edistyttyään paikallaan lisätä suurennuslasi, jonka avulla eräs maalausryhmämme jäsen maalaa pikkuruisia kasvoja ja käsiä. Vaivannäkö ei kuitenkaan mene hukkaan, sillä valmis ikoni on kaiken ajankäytön väärti.



Maria oli kovin tyytyväinen näkemäänsä.
- Täällä on kovatasoisia maalauspiirejä, hän totesi asiantuntijan äänellään.

Luulin jo, että Marian saama taideannostus olisi ollut riittävä, mutta olin väärässä - olisihan minun pitänyt tietää, ettei Maria kyllästy koskaan taiteeseen, koska en itsekään kyllästy.
- Pitää käydä vielä yhdessä näyttelyssä ennen kuin hyppään lentokoneeseen, Maria selitti, kun ajelimme Järvilinnasta kotiin.
Seuraavalla kerralla saattekin siis kuulla norjalaisesta taiteesta.

Lapsenmielistä ajanvietettä

Koska sukulaisillamme oli hyvin aikaa jäädä luoksemme joulun jälkeen, ehdimme tehdä lasten kanssa kaikenlaista mukavaa. Sergio osoitti olevansa lapsenmielinen ja päätti viedä Viivin, Vittorion ja Giulian Paddington-elokuvaan. Lapset olivat kovin innoissaan, koska - kuten tiedämme - karhupäähenkilöt ovat kovin harvinaisia teatterilevitykseen pääsevissä elokuvissa. Yleensähän pääosiin on aivan epäloogisesti valittu ihmisiä.



Kun lapset tulivat elokuvista, vöyhkääminen oli melkoista. Paddington oli joutunut elokuvassa hengenvaaraan mutta tietenkin pelastunut. Lapset olivat kuitenkin jännityksestä vielä innoissaan. Viivikin piipitti siihen malliin, että oli selvää, että elokuva oli ollut hänelle mahtava kokemus.

Ensin olimme kovin tyytyväisiä, kun näimme, kuinka hauskaa lapsilla oli. Sitten yläkerrasta alkoi kuulua omituisia ääniä. Kun kurkkasimme kylpyhuoneeseen, näimme Viivin ja Vittorion ammeessa. Giulia seisoi ammeen vieressä naama virneessä.
- Mamma mia! Mitä te oikein touhuatte? minä huudahdin.
- Ei hätää Olivia-täti, Giulia selitti. - Me vain leikimme vedenpaisumusta. Sellainen oli siinä Paddington-elokuvassakin.
Totta totisesti oli onni, ettei vesi ollut ehtinyt vielä täyttää edes ammetta. Elokuvamittaiseen vedenpaisumukseen asuntomme on kerrassaan liian pieni.



Hienot kokemukset eivät loppuneet Paddington-elokuvaan. Alberto oli lähdössä seuraamaan vanhojen tuttujemme finnhirdiläisten harjoituksia, joissa olisi tiedossa viikinkiajan aseiden käyttöä sekä jousiammuntaa hevosten selästä käsin. Lapset halusivat tietenkin mukaan. Varsinkin Vittorio olisi halunnut myös itse ratsastamaan ja ampumaan hevosen selästä jousella, mutta Alberto katsoi parhaaksi jättää temput Finnhirdin Kirsin ja Tuulin hoidettaviksi, joten lapset vain ihastelivat vierestä.





Marian mielestä lapset tarvitsivat myös taidekokemuksen. Onneksi Jyväskylässä oli tarjolla lapsiakin kiinnostavaa taidetta - Jyväskylän taidemuseo esitteli nimittäin mangaa.



Näyttelyssä oli esillä erilaisia mangan lajeja niin vitriinissä kuin kaikkien kävijöiden luettavanakin. Näyttelytilassa oli myös pöytä, jonka ääreen oli mahdollista pysähtyä piirtämään oma näkemyksensä japanilaisesta sarjakuvasta. Moni oli innostunut myös taiteilemaan kuvan anime-elokuvien klassikkohahmosta, aina yhtä ihanasta Totorosta.



Tärkeä osa näyttelyä olivat myös mangaharrastajien tekemät kuvat. Joukossa oli myös miekkailuseurasta tutun Terhin tekemää mangataidetta, joka osoittautui varsin korkeatasoiseksi.
- Terhin taidetta löytyy myös DevianArtista, jos googlaa hänen taiteillijanimellään Satsuna, totesi Freija hetken tassutietokonettaan tutkittuaan.



Japani-teema jatkui aivan taidemuseon vieressä olevassa Suomen käsityön museossa.
- Tottakai käsityötkin ovat taidetta, Maria totesi asiantuntevasti.
Ja todellisia taideteoksia käsityön museolle olikin löydetty, nimittäin valtavan hienoja cosplay-asuja. Henkeä haukkoen lapsetkin katsoivat kuningatteren asua ja punaista asua, joka oli Aron morsiamet -mangasarjasta.





Japanilainen tunnelma ei loppunut vielä siihenkään.
- Jos käsityöt ovat taidetta, nuketkin voidaan sisällyttää taiteeseen, Maria pohti.
Niinpä joukkio tassutteli seuraavaksi Keski-Suomen museolle, jonka perusnäyttely esittelee Keski-Suomen historiaa mutta jossa sattui olemaan japanilaisten keräilynukkejen ja -figuurien näyttely.

Museoon oli saatu mukava määrä erityylisiä nukkeja, joiden lajit oli esitelty lyhyesti.



Vittorio oli oikein jaksanut perustaa nukeista, mutta tytöt olivat innoissaan. Freijan ja Victorian suosikkeja olivat Pullip-nuket, joista erityisesti Batgirl-nukke kiinnosti heitä.



Nukkeja oli kaikenlaiseen makuun - paitsi tietenkin Vittorion. Valkoinen hempeä nukke oli saanut vierelleen mustanpuhuvan nuken. Ja heidän seurassaan oli vielä sammakkokin.



Pallonivelnuket olivat saaneet oman vitriininsä. Niiden joukosta löytyi surumielinen sarvipää.



Mutta samassa vitriinissä oli myös vaaran aiheuttaja, nimittäin vampyyri, joka vaani viattomia nukkeja geishan valeasussa.



Manganäyttely on jo sulkeutunut, mutta cosplay-asut ja keräilynuket ovat vielä nähtävillä. Lapset suosittelevat näyttelyitä varauksetta kaikille aiheesta vähänkään kiinnostuneille.

Makuasioista ei voi kuin kiistellä

Debatti nakkien lämmittämisestä uutenavuotena ei jäänyt vuodenvaihteen ainoaksi ruoka-aiheiseksi keskusteluksi keittiössämme. Kuten edellisinäkin vuosina, Roberto alkoi heti joulun pyhien jälkeen esittää toivomuksiaan välipäivien ruokailun suhteen:
-Kuulehan Alberto, kinkku on ollut tänä vuonna todella erinomaista, mutta emmehän toki syö pelkästään sitä loppiaiseen asti? Mieleni tekisi jo kovasti kotoisia italialaisia makuja.



Aiemmasta viisastuneena Alberto oli onneksi osannut varautua Roberton pyyntöön, ja niinpä italialaiset herkut tekivät paluun ruokalistalle melko pian joulun jälkeen. Ensimmäisellä kerralla tarjolla oli hauskasti kirsikkatomaateista, mozzarellahelmistä ja vihreistä oliiveista koottuja antipasti-tikkuja, joissa hehkuivat siis Italian värit ja joiden reseptin Alberto oli oppinut vieraillessamme ystävämme Timin luona silloin, kun hän vielä asui Modenassa.



Myös pääruoka oli mukaelma Emilia Romagnan alueen erikoisuudesta, Penne al Lambruscosta.



- Varsin maukasta, virnuili Roberto Albertolle aterian päätteeksi, mutta taidanpa saada sinut kiinni pikku huijauksesta, serkku hyvä. Käyttämäsi makkara ei ole aitoa salsicciaa, niin kuin pitäisi!
- Tunnustan, myönsi Alberto. Salsicciaa ei löytynyt kaupasta tähän hätään, joten käytin virolaista savustettua hirvisalamia. Eikä pastan keittämiseen käytetty viinikään ollut Lambruscoa, vaan kalifornialaista Zinfandelia.
- Olen valmis antamaan tämän kammottavan etikettivirheen anteeksi vain, jos seuraavalla kerralla tarjolla on jotain loppuun saakka aidosti italialaista ruokaa, naureskeli Roberto Alberton tunnustukselle.

Alberto otti serkkunsa sanoista vaarin, ja niinpä seuraava ateria alkoi perinteistä perinteisemmällä antipasti misti -annoksella:



Pääruuaksi puolestaan oli tarjolla tukeva annossa roomalaisten suurta herkkua saltimboccaa ja paistettuja papuja. Juotavaksi Alberto avasi arvokkaan vuosikerta-Chiantin.



- Noh, mitäs tykkäät? tiedusteli Alberto vasikan fileepihviä kupuunsa ahtavalta Robertolta.
- Erittäin maukasta! Mutta kun nyt olemme syöneet sekä Pohjois-Italian että kotikaupunkisi Rooman herkkuja, eikö kohta olisi myös jonkin eteläitalialaisen ruokalajin vuoro? Roberto vihjaili.

Seuraavana päivänä näytti siltä, että Roberton toive olisi toteutumassa, sillä Alberto ilmoitti leipovansa illaksi meille pizzaa.
- No niin, viimeinkin aitoa napolilaista ruokaa, myhäili Roberto tyytyväisenä.
Mutta keittiössä odottikin yllätys.



- Minkälainen italialainen sinä oikein olet, kun yrität myrkyttää paisanosi amerikkalaisella pannupizzalla? parahti Roberto pulleapohjaisen pizzan lautasella nähdessään. - Sitä paitsi, pizzaan ei koskaan laiteta vihreitä vaan mustia oliiveja!
- Sekä Caputon tipo 00 -jauhot että San Marzano -tomaatit olivat päässeet loppumaan, ja vihreitä oliiveja oli jäänyt tähteeksi, joten ajattelin hieman soveltaa... Alberto yritti.

Roberto ei jäänyt kuuntelemaan Alberton selityksiä vaan päätti mielenosoituksellisesti marssia ulos keittiöstä poikansa Vittorio kannoillaan, mutta Giovanna palautti perheensä miesväen takaisin ruotuun ja kiltisti ruokapöydän ääreen muutamalla valikoidulla napolin murteen lauseella, joiden sisältö jäi minulle epäselväksi. Roberton maistettua pizzaa hänen hapan ilmeensä sulikin hymyyn ja hän sanoi toista palaa lautaselle ottaessaan:
- Eihän tämä tietysti ole aitoa napolilaista pizzaa, mutta erinomaisen hyvää se on siitä huolimatta!
Kaikki purskahtivat nauruun ja totesimme, että suvaitsevaisuus on valttia myös ruokapöydässä.