- Alberto-setä, etkös sinä ole kotoisin Roomasta? Victoria kysyi takapenkiltä.
- Niin minäkin luulin mutta olen kyllä kaikki nämä vuodet kuvitellut olevani italialainen, Alberto vastasi puolileikillään.
Lyhyen kartanlukutuokion jälkeen meille selvisi, että myös Gotlannissa on todellakin paikkakunta nimeltä Roma – nimi on peräisin paikalla aikoinaan sijainneesta luostarista.
- Hetken jo luulin, että olemme eksyksissä, Freija totesi.
- Emme suinkaan, minä sanoin iloisesti, sillä kaikki tiethän tunnetusti vievät Roomaan.
Pian pysähdyimme luostarin luo.
- Tervetuloa Roma Klosteriin, Alberto esitteli tärkeänä.
Paikka oli raunioina, mutta rakennusten jäänteille oli keksitty varsin järkevää käyttöä: ne olivat kesäteatterina. Vierailuajankohtanamme ei kuitenkaan ollut näytäntöä, joten pääsimme tutustumaan luostariin rauhassa.
Melkoisten raunioiden keskeltä löytyi mystinen patsaskin.
Luostari liippaa jollain lailla läheltä kirkkoa, muttei kuitenkaan ole sama asia kuin kirkko.
- Minusta olisi kiva käydä jossain kirkossakin, minä sanoin.
Freija pyöritteli hieman silmiään. Arvelin, että hänen mielestään olimme nähneet matkallamme jo melkoisen monta kirkkoa. Onneksi Alberto tiesi, mistä minä pidin.
- Seuraavana on vuorossa Garde kyrka.
- Varsin keskiaikaista jälleen, Freija totesi nähdessään kirkon sisätilat.
Alttari oli pieni mutta kaunis. Kiinnitimme kuitenkin huomiomme erikoiseen luukkuun, joka oli alttarin vierellä seinässä. Olimme nähneet vastaavia melkein jokaisessa vierailemassamme Gotlannin kirkossa.
- Mitä ihmeen luukkuja nämä oikein ovat? minä ihmettelin.
- Ehkä sieltä myytiin nälkäisille nakkisämpylöitä kirkonmenoja aikana, kun keskiajan jumalanpalvelukset olivat niin pitkiä, Alberto arveli.
- Älä ole höpsö, Alberto-setä, Freija sanoi. - Se on tietenkin eräänlainen tabernaakkelin korvike hostiaa varten. Tarkastin tassutietokoneelta.
- Mitä??? huudahdimme yhteen ääneen.
Freija selitti kärsivällisesti kirkollisen sanaston:
- Hostia on siunattu ehtoollisleipä ja tabernaakkeli on kaappi, jossa sitä säilytetään.
- Jättetrevligt! Victoria sanoi.
Freijan seurassa matkatessaan todellakin viisastuu.
- Mennään Alberto-setä katsomaan jo jotain muuta kuin kirkkoja, Freija sanoi, kun istuimme taas autossa.
- Etteköhän te tytöt vielä yhden kirkon jaksa. Öja kyrka on ihan tässä matkalla, Alberto vastasi.
Ja kyllä Öjan kirkossa kannattikin pysähtyä. Ulkoa kirkko oli tavanomainen...
… mutta sisällä näimme heti mahtavan hienon triumfikrusifiksin.
Myös kirkon seinämaalaukset olivat varsin hyvin säilyneet ja niitä olisi katsellut kauemminkin. Aiheet olivat varsin vauhdikkaita ja väkivaltaisiakin. Yhdessä kuvassa Pyhä Yrjänä tappoi lohikäärmettä, ja muissa kuvissa näimme helvetinkidan sekä helvetinpetoja.
- Pöh, ei pelota yhtään, Freija sanoi.
- Tytöistä kirkot taitavat vaikuttaa hieman tunkkaisilta, Alberto kuiskasi, kun tassuttelimme takaisin autolle.
- Ehkä voisimme viettää hetken aikaa ulkoilmassa, minä vastasin.
Niinpä ajoimme Holmhällarin raukeille. Tytöt olivat innoissaan. Heitä ei haitannut yhtään, että olimme nähneet raukkeja jo aiemminkin.
Jokainen raukkialue oli kieltämättä omanlaisensa. Mutta raukit ja meri olivat aina yhtä upeaa katseltavaa.
Holmhällarissa oli myös kaunista kasvillisuutta. Eritoten kivien seasta puskevat, tunnistamattomiksi jääneet siniset kukat tekivät minuun vaikutuksen.
Saatuaan hetken kirmailla rannalla tytöt hyväksyivät muitta mutkitta sen, että seuraava vierailukohteemme oli jälleen keskiaikainen kirkko.
- Veikkaan, että Olivia-tätiä ei ollut vaikea houkutella tänne kirkkojen saarelle, Freija vitsaili Victorialle.
Hablingbon kirkossa oli ulkopuolellakin mielenkiintoisia yksityiskohtia.
- Miksi ihmeessä tuollaisten petojen pitää vartioida ovea? Victoria ihmetteli nähtyään kirkon sivuoven.
- Vaikea sanoa, minä sanoin. - Ehkä siksi, että ihmiset muistaisivat olla kiltisti.
Sisältä kirkko oli hieman vaatimattomampi kuin edellinen kirkko, jossa vierailimme.
- Mutta tuolla on taas se nakkikioski-ikkuna, Alberto yritti.
- Alberto-setä! Hieman käytöstapoja! Freija ojensi Albertoa.
Mutta sitten koitti Freijalle mieluisa yllätys.
- Päivän ensimmäinen riimukivi! Freija iloitsi.
Riimukiven seurana oli myös kuvakivi, jossa oli ristikuvio.
Ajokilometrejä oli sinä päivänä takana jo melkoinen määrä. Olimme kuitenkin tyytyväisiä näkemäämme ja palasimme Visbyhyn. Parkkeerasimme kaupunginmuurin ulkopuolelle ja lähdimme tassuttelemaan kohti vanhaakaupunkia. Meillä olisi vielä muutama tunti aikaa tutustua itse kaupunkiin ennen paluuta takaisin manterelle.
Matka vanhaankaupunkiin kulki hienon Österportin ali.
Porttia vartioi leppoisan oloinen pässi. jonka kavereita sitten näimmekin ympäri kaupunkia vaikka kuinka monta.
Olimme Victorian kanssa viehättyneitä vanhankaupungin kapeiden ja mutkittelevien katujen romanttisesta tunnelmasta. Tosin kohta kävi ilmi, ettei pelkällä hengen ravinnolla pitkälle pötkittäisi.
- Olivia-täti, minulla on nälkä, Victoria totesi, kun pääsimme keskustan ytimeen.
- Johtuukohan se siitä, että tuossa on letturavintola Visby Crêperie & Logi? minä hymyilin.
Kellään ei ollut mitään lettuateriaa vastaan. Koska emme olleet syöneet vielä päivän lämmintä ateriaa, otimme suolaiset letut. Ne olivat valtavat. Täytevaihtoehdoista oli vaikea valita, mutta kovin suurta vaaraa ei varmasti olisi ollut saada pahanmakuista lettua.
Letut auttoivat meidät saamaan lisää intoa, ja päätimme ottaa oikean loppukirin kaupunkiin tutustumisessa ennen satamaan suuntaamista. Ensimmäiseksi löysimme Sankt Hansin ja Sankt Perin kirkkojen yhteisrauniot.
- Sankt Hans oli tiettävästi ensimmäinen Gotlantiin rakennettu kivikirkko, tiesi Freijan tassutietokone kertoa. - Näitä kirkon raunioita muuten täällä Visbyssä sitten piisaa, ruotsalainen Wikipedia luettelee niitä kaikkiaan kolmetoista.
- Oi voi sentään, emme millään ehdi käydä niissä kaikissa ennen kuin laivamme lähtee, Alberto tuskaili välittömästä. - Yritetään kuitenkin ehtiä niin monta kuin mahdollista!
Seuraava – ja entistäkin massiivisempi – raunio odotti meitä kaupungin keskustorilla. Sankta Katarina kyrka oli melkein kuin oikea kirkko mutta vailla kattoa.
Kurkistimme sisään, mutta valitettavasti emme päässeet tutustumaan asiaan lähemmin, sillä kirkon portti oli kiinni. Varsinkin Alberto oli kovin harmissaan, sillä Pyhä Katarina oli paras raunio moneen päivään.
Koska rauniolle ei päässyt sisään, päätimme mennä katsomaan kokonaisena säilynyttä kirkkoa. Visbyn komein kirkko on Sankta Maria kyrka, Visbyn tuomiokirkko. Se näytti omaperäiseltä jo ulkoa käsin.
- Gargoileja, loistavaa! Freija innostui, kun pääsimme lähemmäksi.
- Piip, sanoi Viivi, jota gargoilit taisivat hieman pelottaa.
Sisältä kirkko oli varsin tunnelmallinen. Myös lasimaalaukset olivat kauniita.
Kauniita koristeellisia yksityiskohtia riitti. Saimme mm. nähdä, miten karkotus paratiisista tapahtui.
- Mitä nuo paperilaput ovat? Victoria kysyi, sillä hän oli huomannut veneen, joka oli täynnä jotain viestejä.
- Ehkä ne ovat toivomuksia tai esirukouspyyntöjä tai jotain, minä keksin.
Joka tapauksessa oli ollut kaunis ajatus rakentaa lapuille tunnelmallinen vene.
Ehkä mieleenpainuvinta kirkossa olivat kuitenkin uudenaikaiset lasimaalaukset, joita oli monta ja jotka näyttivät, että joskus nykyaikanakin osataan tehdä kaunista ja tyylikästä. Suosikkini oli tietenkin lasimaalaus, jossa oli lintuja.
Katedraalin jälkeen olikin aika suunnistaa kohti satamaa. Onneksi matkan varrelle osui vielä Sankt Trinitatiksen – eli tuttavallisemmin Sankt Drottenin – kirkon rauniot.
Ilmeisesti suunnistimme jossain kohtaa hieman vikaan, sillä huomasimme yhtäkkiä olevamme Visbyn kasvitieteellisen puutarhan kulmilla.
- Se voisi olla romanttinen paikka, Freija sanoi ovelasti.
- Sitten Olivia-täti pitää ehdottomasti viedä sinne, Victoria komppasi.
- No, olemme sen verran hyvin aikataulussa, että voimme hyvin kävellä puutarhan poikki, sillä pääsemme satamaan myös sitä kautta.
Niinpä pujahdimme puutarhaan, joka osoittautui varsin viehättäväksi.
Tassuteltuamme hetken puutarhan varjoissa törmäsimme Carl von Linnéhen.
- Aika puiseva tyyppi, totesi Freija.
Kohtaaminen legendaarisen suurmiehen kanssa sinetöi visiittimme Visbyhyn. Satamassa nousimme jälleen lauttaan, joka vei meidät illaksi mantereelle Nynamshamniin, josta Alberto ajoi meidät yöksi Tukholmaan. Mitä näimme siellä, selviää seuraavasta postauksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti