Sukulaisia käymässä

Jouluiset sukulointimme hoituvat kätevästi meillä kotona, kun sukulaiset tulevat meille. Tänäkin jouluna veljeni Sergio ja sisareni Maria sekä Alberton serkku Roberto Orso perheineen saapuivat Italiasta Suomeen. Roberto laumoineen ehätti tällä kertaa paikalle ensin, ja Viivi oli innoissaan varsinkin Vittorion ja Giulian saapumisesta – hän varmaankin toivoi, että Vittorio opettaisi hänelle jotain hauskoja jekkuja. Minä puolestani vaihdoin heti kuulumiset Giovannan kanssa.



Jotta pääsimme varmasti joulutunnelmaan, menimme ensiksi käväisemään Toivolan Vanhalla Pihalla.
- Onko siellä ihan varmasti oikeaa joulutunnelmaa? Giulia kysyi hieman epäillen, sillä pahaksi onneksi joulun alla satanut lumi oli ehtinyt sulaa pois ja maa oli aivan mustana.
- Ihan varmasti, Alberto vakuutti, ja Giuliakin uskoi, kun näki heti portinpielessä olkipukin.



Pihalla seisoi myyntikojuja ja iso joulukuusi.
- Tuossa kojussa on varmasti herkkuja! Vittorio huudahti.
- Piip! säesti Viivi ja syöksyi kojulle Vittorion vanavedessä.



Oikeassahan lapset olivat. Kojussa myytiin paahdettuja manteleita, jotka maistuivat mainiosti kaikille.



Mantelit ostettuamme huomasimme Alberton kadonneen. Kuikuilimme hetken ympärillemme ja sitten Giovanna hihkaisi:
- Hän on tuolla posetiivia soittavan miehen luona!

Menimme Alberton luo.
- Tässä on pihan isäntä Margo Saxberg, Alberto esitteli. - Tutustuimme toisiimme, kun olin järjestämässä ohjelmaa Hansapihalle viime syksynä.
- Piip! sanoi Viivi ja niinpä Margo joutui soittamaan vielä hieman posetiiviaan.



Margon vihjeestä menimme seuraavaksi juuri kunnostettuun talliin. Ja mitä siellä olikaan!
- Lampaita! Giulia huudahti innoissaan.
Onneksi ainoastaan lampaiden ruokkiminen oli kielletty ja silittäminen oli puolestaan sallittu, mikäli tallin asukit halusivat tulla silitetyiksi. Nähtävästi leppoisat eläimet huomasivat, kuinka innoissaan lapset olivat ja tulivat mielellään silitettäviksi.



Kun palasimme tallista ulkoilmaan, oli juuri sopivasti alkamassa perinteinen tiernapoikaesitys. Pysähdyimme kuuntelemaan sen, ja pojat lauloivatkin oikein pontevasti ja keräsivät hattuunsa oivallisen määrän rahaa. Vieraamme olivat kovasti innoissaan päästessään todistamaan tämänkin suomalaisen jouluperinteen.



Sitten olikin kiirehdittävä käymään vielä pikaisesti kotona ennen lähtöä kirkkoon.
- Toivottavasti saarna ei ole kovin pitkä, sanoi Vittorio.
- Emme me mene ollenkaan kuuntelemaan saarnaa, minä sanoin.
- Taulumäen kirkossa on Tarja Turusen joulukonsertti, Alberto täydensi.
Niinpä sitten lähdimme Taulumäelle. Kirkko oli jo kovin täynnä, kun saavuimme, joten kiipesimme parvelle. Sieltä kuulimmekin hyvin tutut joululaulut: Varpusen jouluaamuna, Walking in the Airin ja En etsi valtaa loistoa.



Ja niin joulu joutui aattoon tänäkin vuonna. Alberto sai ensimmäisen lahjansa jo heti aamutuimaan – tosin hieman erikoisella tavalla.
- Koska täällä Suomessa ei saa kunnon pizzaa, päätimme tehdä asialle jotakin, Roberto sanoi ja nosti keittiön pöydälle pussin jauhoja ja säilykepurkin.
- Mitä ihmettä? Alberto hämmästeli. - Kyllähän minä aina teen pizzani viimeisen päälle aidon pizza napoletanan ohjeen mukaan.
- En minä sinua syytäkään, paisano, Roberto lohdutteli. - Sinulla ei vain ole aitoja raaka-aineita, kun ei niitä täältä barbaarisesta pohjolasta saa. Niinpä toimme sinulle aitoja napolilaisia Antico Molina Caputo -jauhoja ja San Marzano -tomaatteja joululahjaksi. Jauhoja on kaikkiaan seitsemän kiloa, joten oletan, että pärjäät niillä ainakin pyhien yli. Buon natale!
- No jo on... mutisi Alberto, joka meni kerrankin sanattomaksi.



Alberton alkaessa nostella jouluruokia pöytään myös Giovanna saapui keittiöön.
- Mamma mia! Giovanna aloitti. - Olen alkanut pitää tuosta graavikalasta, mutta harmaasuolattua kinkkua minun on vieläkin hieman vaikea ymmärtää.
Alberto ei oikein tiennyt, mitä sanoa siihen, mutta koska Giovannan ilme oli ystävällinen, Alberto päätteli, että tämä ottaisi ottaisi kuitenkin siivun kinkkua ja kunnon italialaisen perheenäidin tavoin käskisi lastenkin ottaa, sillä kaikkea pitää maistaa.



Alberton kattaessa pöytää sukulaistensa kanssa keittiössä me muut katsoimme parhaimmaksi pysyä poissa tassuista. Veljeni Sergio viimeisteli kuusen koristelun, ja me Marian ja lasten kanssa avasimme ensimmäisen suklaarasian. Myös jouluseimi nostettiin pöydälle.



Jouluateria oli tuskin syöty, kun Alberto yhtäkkiä ilmoitti:
- Naapurissa Björnhufvudeilla on Victorian täti Gunilla tyttärensä Madeleinen kanssa kylässä ja nämä ovat kuulemma tuoneet Ruotsista vallan erinomaista julmustia. Taidanpa käydä hieman maistamassa sitä.
Tämän sanottuaan Alberto viuhahti ulos ovesta.
- Piip! hihkaisi Viivi kovasti ihmeissään.
Minä otin Viiviä siivestä kiinni, sillä aavistin, että Joulupukki saapuisi pian.

Olin oikeassa. Alberto ei ollut vielä ehtinyt palata naapurista, kun ovelle koputettiin. Ja siellä Joulupukki oli! Viivi säikähti niin, että juoksi Giovannan helmoihin piiloon. Onneksi hänen jännityksensä helpotti sen verran, että hän lopulta uskalsi hakea yhden lahjankin Joulupukilta.



Hetken päästä siitä kun Joulupukki oli lähtenyt, Alberto palasi kehuen kovasti Björnhufvudien julmustia.
- Kerrassaan maukasta, hän hymähteli tyytyväisenä.

Vähän myöhemmin illalla kuistilta kuului epäilyttävää rapinaa. Kun menin katsomaan, huomasin, että kuistille oli jätetty vielä yksi joulupaketti.



- Alberto, olemme saaneet vielä yhden lahjan! minä touhotin.
Avattuamme paketin totesimme puumarouvan ja hänen nuorikkonsa käyneen tuomassa ystävämme Rosebudin joulutervehdyksen. Paketin sisältä löytyi hieno kortti ja muki, joissa molemmissa oli kuva Rosebudista taistelemassa tohtori Whona dalekeja vastaan. Tarkempi tarkastelu paljasti, että kyseessä oli erittäin taidokas trikkikuva. Alberto varsinkin oli vaikuttunut:
- Oppisinpa minäkin joskus tekemään näin vakuuttavia visuaalisia illuusioita!



Sitten rauhoituimme joulunviettoon aina tapaninpäivän iltaan asti, jolloin oli aika lähteä tapanintansseihin. Tästä kuullessaan Maria hieman huolestui:
- En taida voida lähteä tansseihin mukaan, sillä balettitossuni jäivät kotiin Firenzeen eikä mekkokaan oli oikein parketeille sopiva...
- Eipä hätää, naureskeli Alberto. - Olemme toki menossa tanssisaliin, mutta tuo meidän tanssisali Lutakkomme on itse asiassa rock-klubi, joten pukeutumisen ei tarvitse olla niin viimeisen päälle. Eikä siellä taideta tänään hirveästi valssata, sillä illan orkesteri on Amorphis.

Koska Giovanna ei suuremmin metallimusiikista perusta – hän itse laulaa kotiseurakuntansa naiskuorossa – päätti hän jäädä kotiin lasten kanssa meidän muiden lähtiessä rokkaamaan. Amorphis olikin jälleen hyvässä keikkakunnossa.



Koska joulu oli tänä vuonna vähemmän luminen, emme voineet mennä pulkkamäkeen ja lapset alkoivat käydä hieman kärsimättömiksi sisällä ennen pitkää. Siksi kutsuimmekin Victorian ja Ingridin sekä Björnhufvudien luona vierailevat Gunillan ja Madeleinen kylään. Lapset saivat leikkiä koko päivän yhdessä, kun minä, Gunilla, Maria ja Ingrid selvitimme eri maiden uudenvuodenherkkujen saloja.



Uutta vuotta juhlimme yhdessä vieraidemme ja Björhufvudien kanssa. Magnus ampui iloksemme muutaman raketinkin ja niiden myötä haluamme toivottaa oikein hyvää uutta vuotta 2014 kaikille blogimme lukijoille!

Lakkoilua sekä useita Caravaggioja

Olimme jo nähneet paljonkin Roomaa, mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että antiikinaikaisia nähtävyyksiä oli katsastettu aivan liian vähän. Niinpä suuntasimme heti aamusta Colosseumille, jotta välttäisimme valtavimmat ruuhkat – niitä olimme nähneet jo aivan tarpeeksi Vatikaanissa.

Aikainen saapuminen Colosseumille osoittautuikin hyväksi ideaksi – olimme kiertäneet koko paikan ennen kuin puolet kaupungissa olevista turisteista oli edes herännyt. No, myönnetään, että melko moni turisti oli tosin ennättänyt Flaviusten amfiteatterille aivan meidän vanavedessämme.



Toinen itseoikeutettu antiikin Rooman rauniokohde on tietenkin Forum Romanum. Sinne saavuttuamme kohtasimme kuitenkin ongelmatilanteen.
- Mamma mia! minä huudahdin. - Forum on suljettu lakon vuoksi!



Onneksi Alberto keksi nokkelasti, että voisimme kuitenkin kuikuilla Forumille aitojen takaa.
- Eihän meidän tarvitse muuta kuin kiertää Palatinus-kukkula niin näemme kaiken, hän sanoi.
Niinpä lähdimme kiertämään Forum Romanumin laajaa aluetta ympäri. Iloksemme näimme kierroksellamme myös Circus Maximuksen. Vanha harmaapäänalle ei tietenkään voinut olla vitsailematta jotain Asterixista ja kilpa-ajoista.



Yllättäen näimme myös Forumin vallan mainiosti, vaikkemme päässeetkään kävelemään sen läpi.
- Tässähän saa aiheeseen aivan uusia näkökulmia, Alberto intoili.



Jatkoimme matkaa ylös Capitolium-kukkulalle, josta avautui tuttu näkymä yli koko Forumin. Jokin oli kuitenkin toisin kuin aiemmin:
- Forum näyttää kyllä hurjan autiolta, kun siellä ei ole yhtään ihmistä, minä päivittelin.



- Kun nyt kerran tähän asti kiivettiin, niin käydään tervehtimässä ihan oikeaa Rooman sutta – näette samalla Romuluksen ja Remuksenkin! Alberto ohjasi joukkiotamme.
- Alberto! Eihän se susi siellä ulkona ole aito. Ja museo on varmaan kiinni, kun on tuo lakkokin... minä yritin.
- Shhh, Alberto sanoi. - Tunnelma on tärkein! Sitä paitsi oletettavasti tuo kopiokin on jo ikivanha.
Ainakin kaikki olivat tyytyväisiä nähdessään legendaarisen Capitoliumin suden.



Laskeuduimme kukkulalta ja jatkoimme matkaamme pitkin Via dei Fori Imperialia. Sieltä näimme vielä hienon näkymän Forum Romanumille.
- Tuolla asuivat Vestan neitsyet, minä tietenkin opastin ja osoitin tassullani vestaalien taloa.



Olimme päässeet jo melkein hotellimme nurkille, kun päätimme pistäytyä kuuluun leipomoon Panellaan ostamaan hieman herkkuja välipalaksi. Leipomosta saa oikeastaan mitä vain, mitä pullataikinasta voi valmistaa – ja lisäksi vaikka mitä muista taikinoista leivottua. Itse ihastuin eniten leivottuun karuselliin.



Eväät pusseissa mukanamme astuimme jälleen kadulle ja kuinkas ollakaan – meitä odotti siellä mielenosoitus!
- Tämä liittyy varmasti siihen lakkoon, minä selitin vanhalle harmaapäänallelle ja hänen muorilleen sekä mummo- ja vaari-Orsolle.
- Niin sen täytyy olla, vanhan harmaapäänallen muori totesi, mutta mitä Alberto oikein puuhaa?
Kun käänsin katseeni, näin Alberton viipottamassa kohti kulkuetta punalippu tassussaan.
- No pasarán! Pane, libertà e rivoluzione! Alberto hihkui mennessään.



- Alberto, tule pois sieltä! minä hätäilin. - Siellä voi olla vaarallista! Sitä paitsi ethän sinä ole lakossa!
- Mutta Olivia, tämä on mielenosoitus! Minulla on paljonkin mielipiteitä, joita en ole saanut aikoihin osoitella, Alberto yritti selittää.
Onneksi saimme kuitenkin houkuteltua Alberton pois kulkueesta, joka oli käsittämättömän pitkä jopa italialaiseksi mielenosoitusmarssiksi. Huomautimme Albertolle, että päivän Caravaggiot olivat vielä näkemättä ja että Alberton koko loppupäivä olisi mennyt mielenilmaukseen, jos hän olisi lähtenyt mukaansa ihan tosissaan. Pitkin hampain Alberto suostui jättämään mielenosoittamisen toiseen kertaan.

Panellan herkkujen syömisen ja pienen hotellilla levähtämisen jälkeen lähdimme katsastamaan Roomaa hieman toiselta suunnalta. Ensiksi kävimme Fontana di Trevillä heittämässä muutaman kolikon.



Sitten vierailimme päivän ensimmäisessä kirkossa. Santa Maria sopra Minerva ei ole ulkoa kovinkaan mahtipontinen, mutta sen edessä on Berninin hauska elefanttipatsas, joka lukemani mukaan pyllistää kirkollisen instituution suuntaan, koska Bernini ei oikein pitänyt eräästä kirkonmiehestä. Pyllistäminen ei ole tosin aivan yhtä hauska juttu kuin elefantin selässä oleva pikkuinen obeliski.



Santa Maria sopra Minervassa kannattaa käydä sisälläkin. Siellä on valtavan upea Filippino Lippin maalaama Carafa-kappeli, jota olisin voinut katsella vaikka koko päivän.



Valitettavasti kirkossa ei ollut yhtään Caravaggion maalausta, joten meidän piti jatkaa matkaa, jotta Albertokin olisi tyytyväinen, vaikka joutui jättämään mielenosoituksen kesken. Matkalla Caravaggiojen luo pysähdyimme kuitenkin Pantheonilla, jonka reiällistä kattoa jokaisen Rooman-kävijän pitää käydä ihmettelemässä.



Sitten oli viimein Caravaggion taiteen vuoro. San Luigi dei Francesi -kirkko oli päivän ensimmäinen Caravaggio-kohteemme.



Alberto oli aivan innoissaan.
- Caravaggio maalasi Contarelli-kappeliin kolme maalausta! hän selitti. - Tämä on Pyhän Matteuksen marttyyrikuolema. Huomatkaa jälleen kerran mestarillinen chiarascuro!



- Tämä Matteus ja enkeli -maalaus ei ole yhtä dramaattinen mutta yhtä kaikki mestariteos! Alberto jatkoi.



- Ja tämä kolmas maalaus, Pyhän Matteuksen kutsuminen... Alberto selitti edelleen.
- Minä en ymmärrä... aloitin. - Aika paljon tuossa on ihmisiä paikalla. Ja heillä on hieman omituiset vaatteet, jos ajattelee Jeesuksen elinaikaa...
- Se on taiteilijan vapautta, Alberto kuittasi.



Minun suosikki-Caravaggioni oli seuraavassa kirkossa, Sant'Agostinossa, joka sekään ei ulkopuolelta näyttänyt lainkaan pröystäilevältä.



Caravaggion maalaus oli helppo tunnistaa maalaustyylin ja valonkäytön perusteella.
- Tämän maalauksen nimi on Loreton Madonna, Alberto esitteli.
- Se on oikein vaikuttava, minä sanoin hyväksyvästi, mikä sai Alberton myhäilemään tyytyväisenä.
- Ei kirkkoa ilman Caravaggiota!



Alberto oli varsin tyytyväinen nähtyään neljä Caravaggion teosta puolen tunnin sisään.
- Nyt näytämme teille vielä Trasteveren, hän totesi vanhalle harmaapäänallelle ja tämän muorille sekä vaari- ja mummo-Orsolle minunkin puolestani.
- Mennään Piazza Navonan kautta, niin tulee sekin nähtyä, minä lisäsin.
Ja näin teimme. Ehdimme nähdä kuuluisan aukion vielä päivänvalossa...



… sillä Trastevereen saavuttuamme ilta olikin jo saapunut.



Mutta eipä siinä mitään, sillä Trasteverehän on nimenomaan illanviettokaupunginosa. Santa Maria in Trasteveren kirkkokin näytti upealta iltavalaistuksessa.



Vaikka monet saapuvat Trastevereen nimenomaan illalliselle, me päätimme suunnata kaikesta huolimatta vanhaan kunnon Nuova Stellaan, sillä illlallinen olisi kaiken lisäksi tämän matkan viimeinen.

Kaikki olivat jo edellisinä iltoina löytäneet suosikkinsa ravintolan listalta. Minä valitsin antipastoksi Insalata di Maren ja sain yllätyksekseni paljon edellistä kertaa isomman annoksen.



Alberto puolestaan innostui, kun sai kuulla, että tarjolla olisi artisokkia roomalaisittain valmistettuna, vaikkei ollut edes artisokan sesonki.



Muut suosikit löytyivät pasta- ja pizzalistalta. Sienipasta ja anjovista sisältävä pizza Napoli toimivat aina.





Seuraavana aamuna meidän olikin suunnattava lentokentälle. Arrivederci Rooma, jälleen. Seuraavassa postauksessa saatte puolestanne kuulla pitkästä aikaa jostain muusta kuin Italiasta.

Rooman taideaarteita sekä virallisen trippavertailun toinen osa

Seuraavana päivänä meidän oli tarkoitus siirtyä kaikessa rauhassa Roomaan juhlimaan samalle päivälle osuvaa Alberton syntymäpäivää. Aamupalalla Alberto kuitenkin “muisti”, että hänen piti ensin käydä hoitamassa eräs työasia aivan toisella suunnalla sijaitsevassa Reggio Emiliassa.

- Menkää te kaikessa rauhassa sinne Roomaan, tulen illaksi perästä hyvissä ajoin ennen illallisaikaa, Alberto selitti.
- Ethän vain aio käydä tapaamassa ystäviäsi Timiä ja Sauraa, kun kerran sinnepäin olet menossa? kysyin melko varmana, että tässä oli jokin koira haudattuna.
- Saattaa olla, että näin käy, Alberto myhäili. - Se työjuttu pitää kuitenkin hoitaa ensiksi, että saan firman maksamaan matkani.
- Onkohan tuollainen nyt oikein laitaa, kauhistelivat mummo-Orso ja vanhan harmaapäänallen muori yhteen ääneen.
Alberto ei sitä enää kuullut, sillä hän kiirehti jo kohti aamujunaa. Alberton seikkailut Reggio Emiliassa jäivätkin koko lailla hämärän peittoon, mutta Timin ja Sauran hän ainakin ehti tapaamaan – siitä on jopa valokuva todisteena.



Me muut – minä, vanha harmaapäänalle muoreineen sekä vaari- ja mummo-Orso – jatkoimme suorempaa tietä Firenzestä Roomaan. Majoituimme hotelliin kotibasilikamme Santa Maria Maggioren nurkille. Heti kun olimme saaneet jätettyä tavaramme hotellille, lähdimme katsastamaan naapurustoa. Ensiksi oli tietenkin saatava jäätelöä, joten ohjasin koko joukkiomme luotettavaksi gelateriaksi todetun L'Orso Biancon jäätelötiskin äärelle. Vanha tuttu jääkarhu jäätelötötteröineen tervehti meitä iloisesti.



Jäätelökipot tyhjennettyämme tassuttelimme Casa del Rosarioon. Vanhan harmaapäänallen muori ja mummo-Orso ihmettelivät hieman, millaisesta kaupasta oli kyse.
- Täältä saa kaikkea, mitä katolinen tarvitsee. Tai ainakin suunnilleen kaikkea, minä selitin.



Itselläni oli tarvetta jokuselle krusifiksille. Valikoimasta ei ollut pulaa. Myös pyhimuspatsaita löytyi jokaiseen makuun. Yllättäen vanhan harmaapäänallen muori osti kaupasta Pinocchio-kynän.
- Tuo ei kyllä taida olla kovin katolinen ostos, mutta aika hieno kynä joka tapauksessa, minä kommentoin.
Itselläni ei ollut mitään vaikeutta löytää tarvitsemiani krusifikseja, ja kaiken lisäksi sain ne varsin edullisesti. Varmuuden vuoksi ostin myös yhden rukousnauhan, sillä niille on aina käyttöä.



Katoliseen tunnelmaan päästyämme päätimme vierailla myös sisällä Santa Maria Maggioren basilikassa. Kirkko oli varsin upea, ja siihen liittyy mielenkiintoinen historiallinen tausta: ainakin Wikipedian mukaan basilika on maailman ensimmäinen kirkko, joka on omistettu Neitsyt Marialle.

Meitä kiinnosti erityisesti kirkon merkittävä pyhäinjäännös, puukappaleet Jeesuksen seimestä. Pyhäinjäännökset oli sijoitettu varsin hienoon reliikkiastiaan, jonka päällä oli kultainen Jeesus-lapsi.



Jäätelöannostemme voimin jaksoimme tehdä ostoksia Casa del Rosariossa ja tassutella kierroksen Santa Maria Maggioren basilikassa, mutta sitten nälkä alkoi vaivata. Niinpä tallustimme tuttuun ravintolaan: Nuova Stellaan. Siinä vaiheessa Albertokin oli jo saapunut Roomaan. Hän toi terveisiä Timiltä ja Sauralta ja istahti alas syntymäpäiväaterialleen.

Nuova Stellan menu on täynnänsä herkkuja, joten ruokien valitseminen kesti hetken. Lopulta moni päätyi ottamaan antipastoksi prosciutto e melone -annoksen, jota Alberton kanssa kilvan suosittelimme. Maistettuaan annosta vanha harmaapäänalle muoreineen sekä vaari- ja mummo-Orso puolestaan kehuivat kinkun ja melonin yhdistelmää yhteen ääneen.



Primo piatto -valintana suosiota saikin sitten vanha kunnon lasagne, joka oli ihanan tomaattista.



Alberto sen sijaan aloitti aterian suureellisesti miekkakalalla.



Miekkakalaa seurasi saltimbocca-annos, jota Alberto oli odottanut varmaankin Suomesta saakka.



Syötyään kaksi herkkuannosta Alberto näytti siltä, että ottaisi kaikesta huolimatta vielä jälkiruokaa. Katsoimme kaikki häntä odottaen, ottaako hän tiramisùn vai pannacottan. Alberto onnistui kuitenkin tipauttamaan jopa kokeneen tarjoilijamme melkein pyllylleen lattialle:
- Jälkiruuaksi ottaisin spaghetti alla carbonaran, hän tilasi tyynen rauhallisesti.
Nähtävästi syntymäpäiväsankari saa tilata mitä tahtoo, joten tarjoilijakaan ei pannut vastaan. Tempauksensa vuoksi Alberto joutui kuitenkin koko loppumatkan aterioiden ajan kuulemaan Nuova Stellan tarjoilijoiden tituleeraavan itseään signor Carbonaraksi.



Seuraavana päivänä oli vuorossa voimainponnistus, Rooman pahin turistirysä Vatikaani. Mutta olihan se näytettävä vaari- ja mummo-Orsolle, koska he eivät olleet siellä ennen käyneet. Ja komealtahan tuo Pietarinkirkko aina näyttää.



Sisällä kirkossakin oli paljon katseltavaa, mutta hienoimmaksi taideteokseksi oli helppo valita Michelangelon Pietà.



Pietarinkirkon sisältämä taide ei todellakaan riittänyt meille, joten suuntasimme kirkolta suoraan Vatikaanin museoihin vievään jonoon. Alberton ja minun edellinen vierailu tuossa valtavassa museokompleksissa oli hieman epäonninen, sillä aito Laokoon-ryhmä ei ollut silloin kotona ja onnistuimme myös käsittämättömästi ohittamaan Rafaelin huoneet ymmärtämättä, että olimme niissä. Onneksi nämä asiat korjaantuivat nyt. Laokoon poikineen oli odotetun tuskaisessa tilanteessa.



Myös Rafaelin huoneet olivat tällä kertaa ilmeisesti paremmin esillä, koska löysimme ne. On pakko myöntää, että näitä maalauksia olisi kannattanut pysähtyä katsomaan myös ensimmäisellä kerralla.





Vatikaanin museo on valtavan hieno, mutta toisaalta se on myös voimiavievä. Niinpä tarvitsimme pizzaa. Alberto totesi oitis, että Pizzarium, Rooman kuuluisin pizza al taglio -paikka löytyisi aivan nurkan takaa. Niinpä suuntasimme sinne.



Ketään ei varmasti yllätä, että pizza oli jälleen erittäin herkullista. Pahan pizzan syöminen olisikin lähinnä järjetöntä.



Pizzan sulattamiseksi kävelimme Tiberin rantaa Castel Sant'Angelolle...



… ja sieltä Piazza del Popololle.



Syy vierailuun tällä kuuluisalla aukiolla ei ollut siellä soittanut saksalainen puhallinorkesteri eikä edes aukion keskellä oleva komea obeliski vaan tietenkin Santa Maria del Popolo -kirkko.
- Täällä on Caravaggion kaksi kuuluisaa maalausta, Alberto intoili astuessaan sisälle kirkkoon.
- Hui! minä puolestani kirkaisin, sillä meidät toivotti tervetulleeksi varsin pelottavan näköinen luuranko.



- Älä siitä luurangosta nyt välitä, Alberto touhotti, Caravaggiot ovat tuolla takana.
Onneksi Alberto otti minua kuitenkin tassusta kiinni, ja niin löysimme pienen kappelin, jossa näimme Paavalin kääntyminen -maalauksen.
- Katsokaa, miten vaikuttava chiarascuro! Alberto intoili. - Ei päivää ilman Caravaggiota!



Vastapäätä tuota mykistävää maalausta oli toinen ehkä vielä mykistävämpi, Pietarin ristiinnaulitseminen.



Sitten olikin jälleen aika lähteä taas Nuova Stellaan nauttimaan herkkuja ja sulattelemaan päivän kokemuksia. Tällä kertaa antipastosuosikki oli antipasto misto, joka sisälsi mm. salamia ja artisokkaa.



Maukkaan herkkulautasen jälkeen maistuikin pizza. Capricciosa on aina varma valinta. Pizzan syötyään Alberto sai tosin kuulla siitä, ettei ottanut spaghetti alla carbonaraa jälkiruuaksi. Vaari-orso sen sijaan halusi maistaa grappaa – minkä seurauksena häntä puolestaan kutsuttiin loppumatkan ajan signor Grappaksi. Vanhasta harmaapäänallesta puolestaan tuli signor Birra.



Seuraavan aamun ensimmäinen vierailukohde ei ollut erityisen hilpeä. Kävimme näyttämässä matkaseurueellemme Fosse Ardeatinen joukkosurman muistopaikan. Varsinkin toisesta maailmansodasta kiinnostunut vaari-Orso oli sitä mieltä, että paikalla kannatti vierailla sen karmivuudesta huolimatta.



Onneksi ohjelma jatkui piknikillä Caracallan kylpylöillä. Vanha harmaapäänalle muoreineen ja vaari- sekä mummo-Orso hämmästelivät yhteen ääneen, miten valtavat kylpylän rauniot olivat ja miten vähän ne olivat houkutelleet paikalle turisteja.
- Täällä saa aina syödä eväät aivan rauhassa, minä selitin.





Evääksi olimme ostaneet leipää, juustoa ja mortadellaa. Pieni välipala olikin paikallaan, koska edessä oli vielä pitkä kävely hotellille.



Paitsi että kävely oli pitkä, se vei lisäksi meidät kukkulan yli, koska tarkoituksena oli pistäytyä matkalla katsomassa Santo Stefano Rotondon pyöreää kirkkoa. Erikoisen muotonsa takia pyhäkkö olikin näkemisen arvoinen.



Paitsi pyöreys, myös Santo Stefano Rotondon freskot olivat erikoisia.
- Nyt sinulla ei ole kyllä enää varaa pelätä luurankoja, Alberto kuittasi minulle, kun itse halusit nähdä tällaisia maalauksia!
Kieltämättä kirkon maalaukset eivät olisi sopineet pikkukarhujen silmille. Ne kuvasivat marttyyreja ja heidän kauheita kohtaloitaan.





Maalaustaiteesta järkyttyneinä tassuttelimme hotellille.
- Oh, minun täytyy kiirehtää, Alberto huokasi, kun muut asettuivat lepuuttamaan väsyneitä tassujaan.
- Mihin sinulla oikein on kiire? minä ihmettelin.
- Iltamessu alkaa juuri Santa Mario Maggioressa – sinne pitää ehtiä!
Niinpä sovimme Alberton kanssa, että tapaisimme messun päätyttyä Nuova Stellassa. Kukaan muu meistä ei jaksanut lähteä kirkkoon, vaikka messu olisi varmasti ollutkin aivan paikallaan.



Illallinen sujui varsin perinteikkäästi. Antipastoksi valitsimme prosciutton ja mozzarellan...



… ja primo piattoksi gnocchi alla sorrentinan, jota sattui olemaan tarjolla menun ulkopuolelta juuri sopivasti.



- Nyt se hetki on koittanut, sanoi Alberto sitten.
Katsoimme kaikki Albertoa hämmästyneinä.
- Nyt selviää, kumpi on parempaa, trippa alla fiorentina vai trippa alla romana, Alberto jatkoi juhlallisesti.
Sitten hän kutsui paikalle tarjoilijan ja tilasi annoksen vatsalaukkua roomalaisittain valmistettuna.



Odotimme jälleen hiljaisuuden vallitessa, kun Alberto maistoi trippaa.
- Hmm, hän sanoi. - Tämä maistuu... paremmalta kuin firenzeläinen mahalaukku!
- Ettet vain itse roomalaisena vedä nyt vähän kotiin päin, epäili vanhan harmaapäänallen muori.
Kommentista huolimatta trippojen paremmuusjärjestys oli ratkaistu. Maistoin itsekin roomalaista trippaa, mutta en osaa varmaksi sanoa, oliko se parempaa kuin firenzeläinen trippa, mutta minä en ollutkaan virallinen testaaja.

Seuraavalla kerralla saatte kuulla, mitä muuta ehdimme vielä nähdä Roomassa ennen kuin suuntasimme jälleen koti-Suomeen.