perjantai 24. tammikuuta 2014

Muistolaatta ja merenneitoja

Herättyämme Kööpenhaminan aamuun päätimme aloittaa päivän lounaanomaisesti smørrebrødeillä. Yllättäen niiden löytäminen olikin melkoisen työn takana. Kaikki kehutut paikat olivat tietenkin täynnä – no, yksi ei ollut, mutta siellä oli yksityistilaisuus. Lopulta päätimme vielä kokeilla meille jo tuttua paikkaa Slotskælderen hos Gitte Kikiä, jonka senkin arvelimme tosin olevan tupaten täynnä. Iloksemme kahdelle karhulle löytyi kuitenkin pöytä ja pääsimme herkkuleipien ääreen.



Yritimme toimia oikeaoppisesti ja aloitimme kalaleivillä. Minä otin leivän, jossa oli lohta ja parsaa, Alberto puolestaan kuolasi heti, kun näki tarjolla olevan anjovisleivän.





Lihaleiväksi valitsimme molemmat paahtopaistileivän, joka oli itse asiassa samanlainen kuin leipä, jonka söimme ensimmäisellä Kööpenhaminan-matkallamme Gitte Kikissä jo vuosia sitten. Piparjuuri maistui leivässä edelleen mainiosti.



Smørrebrødien voimalla lähdimme kiertelemään kaupungille. Saman tien löysimme kiinnostavan ratsastajapatsaan.
- Aika kauhistunut hevonen! minä päivittelin. - Mutta tuo mies on niin tyyni.
- Ehkäpä hän on kovahermoinen, Alberto totesi. - Hän sattuu nimittäin olemaan arkkipiispa Absalon, Kööpenhaminen perustaja.
- Hmm. Ehkä kaupunkeja eivät sitten perusta heikkohermoiset, minä totesin.



Tassutellessamme eteenpäin aloimme lähestyä shoppailun ydintä, Strøgetiä. Amagertorvin aukiolla näkymät olivat kuitenkin melkoisen näyttävät noin ostoskaduksi ja sen lähiseuduksi.



Pian eteemme tuli kaikesta huolimatta ihan mielenkiintoista kaupallisuutta: Lego-kauppa.



Kaupan ikkunassa oli näyttävä Legoista koottu Lego-ukko.
- Hyvä, että näimme tämän, minä totesin, koska emme ainakaan tällä kertaapääse katsomaan kuninkaallista vahdinvaihtoa ja näkemään oikeita kuninkaallisia vartijoita.



Legot olivat Kööpenhaminan keskustassa ymmärrettävästi hyvin edustettuina. Erään toisen liikkeen ikkunassa näimme palikoista rakennetun Yodan. Pakkohan meidänkin oli pistäytyä kaupassa ostamassa Viiville tuliaisiksi laatikollinen Dublo-legoja, sillä arvelimme hänen osaavan jo rakennella niistä vaikka mitä.



Kun olimme päässeet Strøgetin toiseen päähän, olimmekin jo käytännössä saapuneet Nyhavniin. Meidän oli pakko myöntää, että satama oli kaunis, kun melkein jokainen talo oli erivärinen. Tammikuussa tungosta ei ollut luultavasti niin paljon kuin kesällä, joten tunnelma oli mukavan rauhallinen.



Alberto inspiroitui heti kun näki nakkikioskin.
- Nyt ostan hodarin tanskalaisella punaisella nakilla. Niin pitää tehdä, koska se on täkäläinen perinneruoka, hän ilmoitti.
Nakki oli todellakin aivan punainen mutta vain ulkokuoreltaan. Kun Alberto oli haukannut nakin päästä ensimmäisen palasen, paljastui, että sisältä nakki oli aivan tavallisen nakin värinen.
- Huijausta! minä prostestoin, mutta Alberto ei ollut asiasta moksiskaan.



Koska Nyhavn oli olemukseltaan viehättävän vanhanaikainen, siellä ei ilmeisesti edes liikuttu 2010-luvun menopeleillä. Ainakin tämä kuplavolkkari sopi maisemaan vallan mainiosti.
- Minusta on hyvä, että esineisiin laitetaan nimikyltti. Silloin kenellekään ei jää epäselväksi, mistä on kyse, Alberto huomautti ja osoitti volkkarin rekisterikylttiä, jossa luki "Das Auto".



Kävimme eräässä Nyhavnin kuppilassa kaakaolla, ja sillä aikaa pimeä oli laskeutunut. Eikä Nyhavn näyttänyt hullummalta myöskään iltavalaistuksessa. Sataman päässä olevat puut oli koristeltu pikkulampuilla.



Koska oli pimeää, oli selvästikin päivällisen aika. Suuntasimme Gråbrødretorville, jossa oli hyvänä pidetty Peder Oxe -ravintola. Se olikin varsin viehättävä. Hauskin yksityiskohta oli jokaisessa pöydässä oleva pieni valo, joka sytytettiin, kun haluttiin tarjoilijan tulevan.

Otimme molemmat alkuun salaattipöydän, jonka antimia sai itse kerätä haluamansa määrän. Salaatti olikin krutonkeineen ja Blå Castello -salaattikastikkeineen vallan mainio.



Pääruuaksi Alberto otti reilun burgerpihvin ja minä söin villisikaa, jonka kanssa tarjottiin mm. viikunakastiketta.





Tällaisilla eväillä jaksoimme mainiosti kävellä hotellillemme nukkumaan. Seuraavana päivänä olisi lähtö kotiin, mutta meillä oli myös suunnitteilla jonkin verran ohjelmaa aamupäivälle, sillä lentomme lähtisi vasta illansuussa.

Heti seuraavana aamuna Alberto oli selvästi tohkeissaan.
- Tänään teemme pyhiinvaellusmatkan heti aamiaisen jälkeen, hän ilmoitti.
- Mihin me sitten oikein vaellamme? minä utelin. - Pitääkö oma krusifiksi ottaa mukaan?
- Näet sitten, vastasi siippani salaperäisesti.

Jätettyämme matkatavaramme rautatieasemalle säilytykseen nousimme paikallisjunaan, joka vei meidän Buddingen asemalle Gladsaxeen Kööpenhaminan esikaupunkialueelle. Asemalta jatkoimme tassutellen halki rauhallisen omakotitalo-alueen.
- Alberto, mihin me oikein olemme menossa? Eihän täällä ole ristinsieluakaan missään, minä jo hieman hätäilin.
- Ei hätää, rakkaani, olemme perillä tuossa tuokiossa, Alberto vakuutteli.

Ja niin tosiaan olimme ja seisoimme Gladsaxen koulun portilla.
- Tässä se on, mahtavaa! huudahti Alberto.
- Alberto, nyt oikeasti, mikä paikka tämä oikein on? minä jo hieman korotin ääntäni.
- Tulepas tänne katsomaan, sanoi Alberto ja johdatti minut koulun pihalla olevan muistolaatan luo.



- Led Zeppelin soitti ensimmäisen keikkansa tämän koulurakennuksen jumppasalissa syyskuussa 1968. Täällä järjestettiin silloin lauantaisin klubi-iltoja paikallisille teineille, ja koululla kävi soittamassa lukuisia bändejä, joista myöhemmin tuli rockin puolijumalia, selitti Alberto.
- No jopas... Ja tämä laatta tässä seinällä on siis muisto siitä ihka ensimmäisestä keikasta? minä utelin ymmärtäen vihdoinkin, mistä oli kyse.
- Aivan niin, niinhän siinä lukee. Se laitettiin siihen viime syksynä, kun tapahtumasta tuli kuluneeksi 45 vuotta. Minäkin osallistuin silloin pikkusummalla laattaa varten järjestettyyn keräykseen, Alberto selitti.



Otettuamme riittävästi valokuvia paikasta tassuttelimme takaisin asemalle ja nousimme keskustaan menevään junaan. Junamatka takaisin loppui kuitenkin lyhyempään kuin kuvittelinkaan.
- Hypätään tässä pois, Alberto touhotti. - Emme voi lähteä kotiin näkemättä pientä merenneitoa.

Niinpä poistuimme junasta Østerportin asemalla ja lähdimme merenneitoa tapaamaan. Ensin tapasimme kuitenkin sattumalta erään sukulaisemme, joka päivysti tiilitalon kupeessa.



- Hmm. Koska lähdemme täältä tänään takaisin Suomeen, voisimme vielä maistaa parit smørrebrødit, minä totesin, kun kävelimme Toldbod Bodega -nimisen varsin tanskalaiselta näyttävän ruokapaikan ohitse.
- En vastusta, vastasi Alberto oitis.



Tällä kertaa otimme leipien kanssa myös akvaviitit.
- Kohta olemme kuin oikeat tanskalaiset, Alberto vitsaili.



Aloitimme myös ruokapuolen peritanskalaisesti sillileivillä. Tällä kertaa saimme kuitenkin kokea yllätyksen: meidän oli koottava leivät itse. Olemme kuitenkin ilmeisen taitavia, sillä ainakin minusta leivistä tuli aika hienon näköisiä.



Toiseksi leiväksi otimme juustoleivän, joka oli puolestaan valmiiksi koottu. Siinä oli vanhaa juustoa – se tosiaan oli sen nimi – ja juusto syötiin rommin kera. Rommia ei tosin juotu lasista vaan sitä kaadettiin kuin kastikkeeksi leivän päälle. Emme ole ehkä koskaan syöneet niin voimakasta juustoa. Sen maku tuntui suussa vielä pitkään sinä päivänä.



Sitten jatkui matkamme pienen merenneidon luo. Kuljimme Frihedsmuseetin ohi, ja Alberto liikuttui kovin, sillä olimme käyneet museossa aiemmin, mutta nyt museo oli kiinni, sillä se tuhoutui pahoin tulipalossa, joka myöhemmin paljastui tuhopoltoksi.
- En pysty käsittämään, miten kukaan saattaa syyllistyä moiseen sabotaashiin! Alberto kauhisteli.
Tanskalaisten vastarinta-henkeä ja museon korjausta kannustaakseen Alberto päätti heilutella paikalla hetken pientä Tanskan-lippuaan.



Käveltyämme vielä pienen matkaa saimme merenneidon näköpiiriimme.
- Kaikki aina sanovat, että hän on niin pieni, minä mietiskelin. - Toisaalta, jos hän on pieni merenneito, miten hän voisi olla iso.



Edellisellä Kööpenhaminan-matkallamme olimme onnistuneet – vaivalloisen etsimisen jälkeen tosin – löytämään myös uudemman tulkinnan pienestä merenneidosta. Koska tämä patsas on hyvin lähellä tunnetumpaa pientä merenneitoa, kävimme katsomassa sitäkin.
- Kovin vaikuttaa surumieliseltä hän edelleen, Alberto huomautti.
- On mukava ilahduttaa tätäkin merenneitoa, minä sanoin. - Kaikki kun tuntuvat käyvän katsomassa vain tuota toista.



Olimme onnistuneet mainiosti käymään katsomassa suunnitelmamme mukaiset asiat, kun näimme auringon laskevan näyttävästi.



Vielä oli vuorossa yksi ohjelmanumero ennen lähtöä lentokentälle: meidän oli käytävä syömässä Wagamamassa, jotta jaksaisimme kotimatkan. Minä olin jälleen ramen-tuulella, joten tilasin keiton. Tällä kertaa liemi oli kuitenkin misopohjainen.



Alberto oli uskollinen tyylilleen ja tilasi paistettuja nuudeleita, tällä kertaa teriyaki-kanan kanssa.



Vatsat hieman liiankin täynnä fuusioaasialaista ruokaa istahdimme junaan, joka vei meidät Kastrupin lentokentälle. Seuraavaksi olisikin vuorossa kotimaisempia seikkailuja.

Ei kommentteja: