- Tietenkin viemme Marian Tampereen teatterin Les Miserablesiin, hän totesi oitis.
Niinpä suuntasimme jälleen Tampereelle.
Esitys oli kovasti Marian mieleen – minun ja varsinkaan Alberton mielipidettä tuskin tarvitsee enää esitellä. Esityksen jälkeen olimme kuitenkin kaikki nälkäisiä, joten lähdimme teatterilta suoraan kohti Plevnaa.
Minä ja Maria emme olleet makkaratuulella. Niinpä jätimme Plevnan sinänsä herkulliset makkara-annokset väliin ja valitsimme maksaa, joka maittoikin mainiosti.
Alberto sen sijaan on aina Plevnassa käydessään paitsi makkara- myös makkarapannutuulella. Niinpä hän valitsi ikuisen suosikkiannoksensa – joka muuten on myös koko ravintolan suosituin annos muutoinkin.
Marialla ei ollut teatterimatkammekaan jälkeen kiire takaisin koti-Firenzeen, joten sain toimittaa hänen kanssaan tyttöjen juttuja oikein kunnolla. Aikaa tähän meille jäi varsin runsaasti, sillä Alberto vastasi innokkaana ruuanlaitosta. Tammikuun 25. päivän iltana keittiöstä alkoi kuulua vielä tavallistakin kovempaa ruuanlaittoääntä ja sieltä leijaili salin puolelle kummallinen tuoksu. Kun menin katsomaan, Alberto viuhtoi kyökissämme Skotlannin-lippua nostellen toisessa tassussaan viskilasia.
- Mitä ihmettä? minä päivittelin tapani mukaan.
- On jälleen Burnsin illallisen aika, Alberto totesi juhlallisesti. - Valmistan meille cheddarperunamuusia, herneitä, haggista ja viskikastiketta. Ja aterian aikana lausun teille tämän mainion skottikirjailijan runoja. Varmistan vain ensiksi, että ostamani Talisker-mallasviski on varmasti riittävän laadukasta kastikkeeseen.
- Mamma mia, minä päivittelin ja poistuin keittiöstä odottamaan, että haggis olisi valmis.
Kun aterian aika koitti, saimme hienot annokset, joita koristi skottiterrierin muotoinen keksi. Ja kuten luvattua, Alberto lausui meille Burnsin runon “A Bottle and Friend” parhaalla skottiaksentin imitaatiollaan.
- Les Miserables oli vallan mainio teatteriesitys, totesi Maria sitten vain hieman ennen kuin hänen oli lähdettävä takaisin Italiaan. - Olisi mukava käydä katsomassa enemmänkin teatteria.
- J + J Teatterissa Jämsänkoskella esitetään Ihmemaa Ozia, minä sanoin.
- Se kuulostaa hauskalta! Maria innostui oitis.
Niinpä lähdimme ajamaan Jämsänkoskelle.
- Kävin täällä kerran katsomassa Mika Waltarin näytelmän Gabriel, tule takaisin. Se oli vallan mainio, joten tämäkin on varmasti hyvä, minä kerroin, kun olimme saapuneet perille.
Ihmemaa Oz oli J + J Teatterin nuortenryhmän esitys, ja on pakko sanoa, että Jämsänkosken suunnalla asuu lahjakkaita nuoria. Näytelmän Dorothy oli päämäärätietoinen, variksenpelätti aivan hulvaton, peltinainen – kyllä, nainen – herkkis ja pelokas leijona erittäin pelokas. Niin, ja vihreä noita oli sen verran pelottava, että olimme kaikki sitä mieltä, että oli hyvä, että jätimme Viivin hoitoon Björnhufvudien luo. Minä tosin yritin protestoida hieman, kun Lännen ilkeä noita ei näyttänytkään olevan näytelmän päähenkilö, mutta Alberto selitti, että minä hieman sekoitin kaksi eri tarinaa.
- Mutta Alberto... minä yritin.
- No, tavallaan ne liittyvät yhteen, rakkaani, Alberto sanoi. - Mutta tämä nyt kuitenkin on eri tarina. Tai sama, mutta hieman eri näkökulmasta.
Ihmemaa Ozinkaan jälkeen emme malttaneet jäädä Jyväskylään. Lumitilanne ei ollut alkutalvesta kauhean häävi, ja Maria vaikutti hieman pettyneeltä, kun ei päässyt tällä kertaa nauttimaan kunnon lumisesta talvisäästä. Niinpä päätimme suunnata kohti pohjoista – josko edes sieltä löytyisi paremmin lunta. Tällä kertaa Viivikin pääsi mukaan.
Ensimmäinen kohteemme oli Oulu, mutta sinnekin on niin pitkä matka, että matkalla piti pysähtyä pari kertaa. Ensiksi ihmettelimme Vaskikellon kelloja Pyhäsalmella...
… sitten pysähdyimme Suomen keskipisteessä Piippolassa. Maria halusi ehdottomasti poseerata keskipistettä merkkaavan kiviteoksen luona, koska veljemme Sergiokin teki niin pari vuotta sitten.
Ouluun päästyämme olimme tietenkin nälissämme. Turvauduimme jo aiemmin hyväksi havaitsemaamme Tomo Sushiin. Alkupalaksi otimme wakame-salaattia, joka maistui kaikille erinomaisesti. Minä ja Maria emme voineet vastustaa myöskään misokeittoa.
Sushiannos oli helppo valita. Otimme ison lajitelman, josta riitti jokaiselle. Erityisesti tillillä päällystetyt Philadelphia-makit olivat uudenlainen positiivinen elämys.
Sushin jälkeen Alberto lähti tapaamaan oululaista ystäväänsä, jonka kanssa hän oli kuulemma luvannut mennä vielä illalla Ouluhalliin Deep Purplen konserttiin. Niinpä me tytöt päästimme Alberton rokkaamaan ja lähdimme itse viettämään rauhallista iltaa hotellilla.
Konsertista palattuaan Alberto oli aivan haltioissaan:
- Vaarit olivat kyllä ikäisikseen aivan uskomattomassa vedossa!
- Tunnelma oli välillä myös jopa melkein harras, kuin kirkossa olisi ollut, kertasi Alberto illan tapahtumia.
- Ja lopuksi rokattiin oikein kunnolla koko porukalla!
Seuraavana aamuna nukuimme kaikki pitkään.
- On pakko myöntää, ettei täällä Oulussakaan ole kovin kummoisesti lunta, minä totesin, kun söimme aamupalaa.
- Kemissä on lumilinna! Siellä on pakko olla lunta! Alberto keksi sitten.
- Piip! sanoi Viivi oitis.
Koska meillä ei ollut erityistä kiirettä takaisin Keski-Suomeen, jatkoimme matkaamme vielä pohjoisemmaksi, Kemiin. Siellä oli tosiaan avattu vain vähän aiemmin jo 19. valtava lumilinna. Viivi oli aivan innoissaan, vaikka heti lumilinna-alueen sisälle päästyämme näimme edessämme melkoisen hurjan merirosvolaivan. Varsinkin laivan keulassa oleva lumesta tehty luuranko oli varsin aidon oloinen.
Kun kiipesimme laivan kannelle, näimme myös jäästä veistetyt tykit ja tykinkuulat.
Varsinaisen lumilinnan ulkopuolella oli myös muita jääveistoksia. Nekin olivat meriaiheisia, koska lumilinnan teemana oli tänä vuonna “Meren salaisuudet”. Tämä jäinen simpukka päästikin valoa lävitseen varsin salaperäisesti.
Varsinaiseen lumilinnaan oli mystinen sisäänkäynti...
… mutta linnan sisällä oli vielä mystisempää. Viivi laski jäistä liukumäkeä hihkuen innosta.
Lumilinnan uumenista löytyi myös aarre, joka oli veistetty jäästä.
Luminen ja jäinen ympäristö ei ollut jääkylmä mutta sen verran kylmä kuitenkin, että kun pääsimme lumilinnan kahvioon, meille maistuivat glögi ja lumilinnan oma leivos. Ne syötiin jäisen pöydän ääressä. Onneksi penkeillä oli lämpöisiä taljoja, joten miekkakalan vartioimassa pöydässä oli viihtyisä istua.
Aivan kahvion vieressä oli pienen merenneidon kabinetti, jossa oli lisää pöytiä kahvittelijoillekin. Kabinetin takaseinä oli jäätä, ja siihen oli kaiverrettu upea merenneidon kuva.
Nimensä mukaisesti kabinetti oli täynnä merenneitoja. Tässä näette, kuinka pieni merenneito haaveilee prinssistään.
Paikalla oli tietenkin myös merten kuningas, joka oli melkoisen vaikuttava tapaus.
Ravintolatilojen jälkeen tulimme lumilinnan viehättävään kappeliin, jossa saattoi halutessaan vaikkapa viettää häät. Kappeli olisikin ollut tunnelmallinen paikka vihkimiselle, mutta vihkikirkkoon ei olisi hääparilla ollutkaan sitten asiaa enää seuraavana talvena – se kun keväällä sulatetaan maan tasalle.
Lumilinnaan kuului myös lumihotelli. Täytyy myöntää, että sen sviitti oli varsin vaikuttava. Emme kuitenkaan varanneet hotelliyötä edes tuosta sviitistä, vaikka Viivi piipittäen sitä kovin vaatikin. Me italialaiset karhut emme nimittäin ole tottuneet nukkumaan pakkaslämpötiloissa.
Vaikka lunta olikin nyt nähty riittämiin, Alberto ei vieläkään halunnut lähteä ajamaan etelää kohti.
- Minulla on muutama palautustölkki peräkontissa, hän selitti.
- No, jätetään ne matkan varrella johonkin, missä on pullonpalautus, minä esitin.
- Hmm... Alberto mumisi hetken. - Niistä saa pantin vain Ruotsin puolella, hän sitten tunnusti.
Me muut emme osanneet sanoa siihen mitään.
- Mutta tästä on Haaparantaan hyvin lyhyt matka! Alberto sanoi sitten.
Niinpä päätimme käväistä Ruotsissa.
Päästyämme rajan yli ja Alberton lastattua tölkit palautusautomaattiin ICA-marketissa alkoi selvitä, että palautustölkit eivät olleet ainut syy käydä valtakunnan rajojen ulkopuolella - mukaan alkoi nimittäin tarttua kaikenlaisia ruotsalaisherkkuja Rammlösa-kivennäisvedestä falukorviin. Päivän kohokohta – ainakin Alberton mielestä – saavutettiin säilykeosastolla:
- Voi tätä onnen päivää! Alberto hihkui. - Bullens pilsnerkorvit ovat tarjouksessa! Näitä lastataan mukaan niin paljon kuin peräkontti vetää ja Avensiksen akselipainot antavat myöten.
Minä ja Maria myhäilimme hyväntahtoisesti, kun Alberto lastasi ostoskoriinsa vielä hieman katkarapusalaattia ja skagenröraa.
- No nyt näiden ero selvisi minulle, Alberto mutisi itsekseen.
Viimekesäisen Ruotsin-matkamme opit olivat vielä hyvin muistissa myös Viivillä:
- Piip, hän toimitti tomerasti ruotsiksi nostaessaan ison pussin polkagris-karkkeja kassahihnalle.
Haaparannasta suuntamme kääntyi viimein kohti etelää. Ajokeli oli pitkän matkaa todella vaikea – oli pimeää ja lumi möyrysi ilmassa. Pääsimme kuitenkin ansiokkaasti kotiin, jossa minä en viipyisi kauaa, sillä edessäni olisi aivan erilainen retki kuin koskaan aiemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti