Suuntasimme Chinatowniin. Olimme käyneet siellä jo ensimmäisellä matkallamme New Yorkiin, mutta silloin emme olleet maistaneet tämän kaupunginosan kiinalaisherkkuja. Nyt tassuttelimme määrätietoisesti Golden Unicorn -ravintolaan, koska tiesimme, että siellä piti olla tarjolla dim sum -ateriointimahdollisuus.
On myönnettävä, että dim sum hämmensi meitä hieman. Heti kun istuimme pöytään, yksi tarjoilijoista työnsi luoksemme kärryn, joka oli täynnä pieniä annoksia. Tarjoilija ei puhunut paljoakaan englantia mutta nosteli pöydälle ruokia varsin nopeaan tahtiin. Jouduimme hieman topputtelemaan ja aloitimme yhdellä maulla - salissa oli nimittäin vaikka kuinka monta tarjoilukärryä, ja kaikissa oli erilaisia herkkuja tarjolla.
Erikoista ruuissa oli se, ettemme oikein tienneet aina tarkkaan, mitä söimme, sillä tarjoilijat eivät osanneet selittää eikä ruoka-annoksista aina voinut päätellä, mitä pallerot sisälsivät. Kaikki maistui kuitenkin hyvältä, ja kokemus oli oikein hauska. Seuraavassa näette, mitä söimme. Makeat suupalat puuttuvat kuvista. Taisimme olla ateriastamme sen verran ihmeissämme, ettemme muistaneet kuvata kaikkea. Arvatkaa aivan vapaasti, mitä annoksissa on. Valitettavasti me emme osaa kertoa.
Ruokailun päätteeksi vaihdoimme muutaman sanasen ystävällisen hovimestarin kanssa, joka kyseli kokemuksistamme kylmässä pohjolassa. Erityisen kiinnostunut hän oli kuulemaan, löytyikö kotikulmiltamme Kultaisen yksisarvisen tapaista dim sum -ravintolaa ja oliko euron kolikot todellakin tehty kahdesta eri metallista.
Kuvut pullollaan pääsimme viimein takaisin Chinatownin kaduille. Hetken käveltyämme Alberto huomasi jotain kiinnostavaa:
- Haa, tuolla on myynnissä kiinalaisia DVD-levyjä! Vieläköhän ne ovat piraatteja, kuten takavuosina oli tapana? hän pohti.
Minusta DVD:t näyttivät sen verran epäilyttäviltä, että katsoin parhaaksi hoputtaa Alberto jatkamaan matkaamme Manhattanin eteläkärkeen etsimään New Yorkin poliisimuseota. Se löytyikin pienen seikkailun ja kahvilapysähdyksen jälkeen, sillä vaikka Manhattan on katujärjestelyiltään suurimmalta osalta ruutukaavaisen tylsä, sen eteläkärki on aivan sekava. Matkalla poliisimuseolle näimme kuitenkin kuuluisan Wall Streetin pörssin, joten ehkä seikkailu ei ollut turhaa. Niin, poliisimuseo löytyi...
... mutta sepä ei ollutkaan enää siellä, missä sen piti olla. Hirmumyrsky Sandy oli pakottanut koko museon siirtymään toisiin, väliaikaisiin tiloihin. Kyseessä oli siis samainen myrsky, joka oli riepotellut mm. koko Liberty Islandin ja Ellis Islandin hajalle.
Onneksi poliisimuseolla kuitenkin neuvottiin, minne museo oli muuttanut eikä paikka ollut kaukanakaan. Seikkailimme jälleen monimutkaisia katuja pitkin ja löysimme museon väistötilat.
Oletettavasti oikea museo olisi ollut näyttelytiloiltaan suurempi, ja näin myös näyttelyesineitä olisi ollut enemmän, mutta yhtä kaikki tämä väliaikainen museokin oli mielenkiintoinen, ja sitä voi suositella esimerkiksi niille, jotka katsovat innokkaasti New Yorkiin sijoittuvia poliisisarjoja televisiosta.
Museossa oli näytillä poliisiunivormuja, jotka herättävät aina kunnioitusta.
NYPD:n kulkuvälineistä komeimpia on varmasti aikanaan ollut tämä moottoripyörä.
Ikävä kyllä poliisit joutuvat olemaan tekemisissä myös aseiden kanssa. Ja gangstereiden. Niinpä eräästä vitriinistä löytyi jotain pelottavaa:
- Hui! Katso Alberto, täällä on kauhea konekivääri! hätäilin säikähtäneenä.
- Jaa, se taitaa olla itse asiassa Thompson-konepistooli, jossa on gansterityyliin oikein rumpulipas, selvensi Alberto asianlaitaa paikalle ehdittyään. - Tämä näyttää olevan ihan oikea gangsterien välienselvittelyssä käytetty ase, Alberto luki kiinnostuneena vitriinin esittelylapusta.
- Apua! minä säikähdin. - Nyt ne gangsterit varmaan tulevat hakemaan aseensa, ettei siitä voida ottaa sormenjälkiä tai muuta sellaista!
- Pelkäänpä, että sormenjäljet on jo otettu, Alberto totesi siihen. - Tässä sanotaan, että vasta pitkän ajan kuluttua rikoksesta selvisi, että se tosiaan oli tehty tällä aseella. Ihmeellinen tapaus. En usko, että sinulla on erityisemmin hätää.
Alberton vakuutteluista huolimatta en välittänyt seistä konepistoolin äärellä pidempään kuin oli tarpeellista.
Seuraavaksi porhalsimme metrolla hieman pohjoisemmaksi East Villageen. Katuseikkailu oli tehnyt meidät jälleen hieman nälkäisiksi, joten tartuimme heti tilaisuuteen, kun näimme taas dollarin pizzaa myyvän liikkeen heti metrosta noustuamme. Alberto luotti edullisimpaan vaihtoehtoon, mutta minä halusin pepperonipizzapalan, josta sai pulittaa hieman enemmän kuin yhden dollarin. Edullinen välipala sekin oli joka tapauksessa.
Pizzan voimalla jatkoimme East Villagen tutkimista varsin leppoisissa tunnelmissa. Näimme myös erikoisesti maalatun talon, jonka seinästä taivas oli peittänyt osan.
- Kummallista, miten talot ja kadut eri puolilla kaupunkia näyttävät niin erilaisilta ja omaleimaisilta, tuumailin itsekseni.
Albertolla oli tietenkin erityinen syy tulla juuri tähän kaupunginosaan. Lyhyen kävelymatkan jälkeen hän kääntyi kulkemaltamme 1. Avenuelta yhdelle sen poikkikaduista ja pysähtyi melkein välittömästi tutkimaan viisikerroksisen asuinrakennuksen seinää.
- Tässä se nyt on, hän totesi hetken rakennusta tiirailtuaan.
- Siis mikä on? minä kysyin.
- Tämän talon julkisivu on kuvattu Led Zeppelinin "Physical Graffiti" -tupla-albumin kanteen, hän selitti. - Kyseessä on eräs taiteellisesti kaikkien aikojen kunnianhimoisimmista levynkansista.
- Ei se kyllä minusta kuulosta kauhean taiteelliselta, jos levyn kanteen laitetaan kuva seinästä, minä hämmästelin.
- Rakennuksen kuva on levyn ulkokannen muodostavassa kotelossa, johon on leikattu ikkunoiden kohdalle aukot. Albumin kumpikin levy on vielä omassa kotelossaan, jossa ikkunoiden kohdalta löytyy pieniä kuvia. Kun levyt sujauttaa isomman kotelon sisään, näkyvät sisäkansien kuvat ulkokannen aukoista läpi ja vaikutelma on sama kuin kurkistelisi ikkunoista sisään. Sisäkansia kääntelemällä ikkunoista näkyviä kuvia saa vaihdeltua, Alberto selitti innoissaan.
- Tuollaista kikkailua tuskin harrastettiin muulloin kuin muutenkin sekavalla 70-luvulla, minun oli pakko todeta esitelmän päätteeksi.
Alberton oli tietenkin myös pakko saada kuva itsestään todisteeksi jälleen kerran yhdestä Led Zeppelin -pyhiinvaelluksesta.
Samaisessa talossa oli kivijalassa varsin boheemilta näyttävä teekauppa, jonka nimi oli leikkisästi "Physical Graffitea".
- Täällä täytyy olla edelleen hippejä, minä totesin sen nähdessäni.
Koska aivan lähettyvillä oli hauska lelukauppa Toy Tokyo, poikkesimme ostamassa Viiville pari tuliaista. Kauppa ei tosin ollut siinä osoitteessa, joka meillä oli, mutta onneksi se tuli sitten vastaamme aivan sattumalta pari korttelia etelämpänä. Liike myi tosiaan nimensä mukaan paljon japanilaisiin hahmoihin liittyviä tavaroita, mutta hieman ihmettelimme, minne Totoro oli piiloutunut. Lisäksi toivoimme, etät Godzilla vapauttaisi Vapaudenpatsaan ainakin kohtuullisen ajan kuluessa.
Palattuamme jälleen kadulle tassuttelemaan törmäsimme outoon näkyyn. Eräs sukulaisemme roikkui suojatien yläpuolella.
- Eikö tuo ole aika vaarallinen paikka? minä kysyin Albertolta.
- Ehkä sieltä on hyvät näkymät, Alberto vain totesi.
- Hei! Eikö siellä ole hankalaa riippua? minä kysyin, kun kävelimme nallen alitse.
- Well, eipä tässä yleensä ole suurempia ongelmia, kaukainen serkkumme vastasi ystävällisesti. - Ja jonkunhan tämäkin homma on tehtävä.
Sitten oli jälleen aika palata hotellille - tai ainakin sen läheisyyteen. Koska lomamme New Yorkissa läheni loppuaan, meidän oli tietenkin päästävä vielä kerran nauttimaan The Mermaid Innin antimia.
Tällä kertaa emme ottaneet valtavaa lajitelmaa merieläviä vaan - pienen lajitelman merieläviä. Emme voineet vastustaa ostereita ja tuna crudoa. Tästä annoksesta riitti sopivasti jaettavaksi herkuttelualkupaloiksi.
Pääruuaksi otimme vallan herkullisen taimenannoksen.
Seuraavana päivänä oli matkamme viimeinen kokonainen päivä perillä kohteessa. Olimme nähneet matkan aikana jo niin paljon, että päätimme ottaa rennommin. Yhteen galleriaan oli kuitenkin päästävä, nimittäin Frick Collectioniin.
Nimensä mukaisesti Frick Collection on erään Frick-nimisen miehen taidekokoelma.
- Kova mies keräilemään taidetta tämä herra Frick, Alberto totesi, kun kiertelimme talossa, joka oli siis aiemmin ollut samaisen miehen asunto.
- Taitaa olla ollut myös jokseenkin varakas, minä lisäsin. - Täällä on Vermeeriä, Rembrandtia, Tiziania, Goyaa...
Valitettavasti galleriassa ei saanut valokuvata ja Albertokin tavoistaan poiketen noudatti tätä kieltoa. Atriumista saimme kuitenkin ottaa kuvan.
Viimeistä iltaa New Yorkissa ei tietenkään voinut viettää ilman musikaalia. Ennen sitä ehdimme kuitenkin pistäytyä vielä aiheeseen liittyvässä kaupassa, nimittäin The Drama Book Shopissa, joka myi kaikenlaisia näytelmiin ja elokuviin littyviä kirjoja. Itse ostin kirjan nimeltä The Film Lover's New York, jossa esitellään elokuviin päätyneitä New Yorkin paikkoja, mm. rakennuksia ja kahviloita. Toivottavasti vielä pääsen takaisin New Yorkiin, jotta voin käyttää tuota kirjaa matkaoppaanani.
Mutta mikä olikaan matkamme viimeinen musikaali? Theater District mainosti kovin suosikkimusikaaliani ja ohjasi meidät nuolin oikeaan teatteriin...
... vihreän noidan luo!
Tietenkin matkamme piti huipentaa käymällä katsomassa Wicked, jonka tosin olin nähnyt jo ensimmäisellä New Yorkin -matkallani, mutta voisiko Defying Gravity -biisiin tai vihreään väriin kyllästyä? Tuskin.
Jo edellisellä kerralla tuli tuhlattua pienehö omaisuus Wicked-fanitavaraan, mutta Ozdust Boutique oli jälleen täynnä kaikenlaista kivaa vihreää ostettavaa.
Sitten oli aika istua katsomoon ja odottaa, että esirippu nousisi. Lavan yllä liihotteleva lohikäärme oli edelleen yhtä komea kuin edelliselläkin kerralla. Innosta täristen odotin, milloin se alkaisi jälleen syöstä savua.
Wicked oli jälleen mukaansatempaava kokemus! Onneksi olin varautunut siihen etukäteen, joten osasin käydä viemässä pienet kiitokset näyttelijöiden ovelle esityksen jälkeen. Emme kuitenkaan jääneet odottamaan, jotta Elphabaa esittänyt Christine Dwyer saisi vihreän värinsä pestyä pois tai Glindaa esittänyt Jenni Barber saisi ravisteltua kimallukset hiuksistaan, vaan jätimme kiitoksemme ovimiehelle, joka lupasi toimittaa ne perille.
Niin, kiitokseni olivat kortin muodossa. Kummastakin musikaalin päähahmosta löytyy sopiva leimakuva väritettäväksi, joten kortit oli helppo tehdä. Korteissa olevat tekstit ovat musikaalin lauluista.
Matkamme viimeinen illallinen oli yhtä yllätyksetön kuin musikaalivalintamme: kävimme syömässä hampurilaiset Island Burgerissa, joka oli selkeästi osoittautunut suosikkiburgeripaikaksemme. Pihvit olivat muhkeat, samoin lisukkeet, eikä juustossakaan ollut säästelty.
Sitten koitti päivä, jolloin lentomme kotiin lähtisi. Sen aika oli kuitenkin vasta illalla, joten ehdimme vielä piipahtaa parissa paikassa. Tavoitteemme oli mennä tutustumaan Chelsea Marketiin, mutta jotenkin jouduimmekin Madison Square Gardenin nurkille. Areenalla oli melkoinen meininki, sillä siellä kotiottelunsa pelaava New York Rangers oli juuri tuolloin mukana Stanley Cupin finaaleissa. Areenan nurkalla jaettiin ilmaisia Rangersin logon muotoisia julisteita, joita mekin nappasimme mukaamme kaksi kappaletta.
Paitsi Madison Square Gardenin, näimme vanhan tuttumme Empire State Buildingin.
- Tuonne voisi mennä uudelleen, Alberto aloitti.
- Mutta ei nyt, minä ennätin oitis sanomaan. - Sinua ei meinannut saada sieltä pois viime kerrallakaan.
Menimme siis maan alle emmekä pilvenpiirtäjän huipulle. Metrossa näimme jälleen hauskaa taidetta.
- Kyllä sinä olet aivan järjissäsi, vaikka näet pikku ukkoja, Alberto sanoi minulle virnistäen.
Chelsea Market ei näyttänyt ulkoapäin kovin erikoiselta, mutta koska meillä oli käsitys, että sen sisältä saattaisi löytyä herkkuja, emme luovuttaneet ulkoisten seikkojen edessä.
Ensiksi etsimme paikan nimeltä Beyond Sushi, josta tilasimme pienen annoksen maistiaisia mukaamme.
Beyond Sushi valmistaa sushia pelkistä kasviksista. Mielenkiintoista oli myös se, että sen sushissa käytettiin mustaa riisiä. Tällainen sushi oli varsin mielenkiintoinen kokemus, ja voisin syödä sitä toistekin, mutta näin äkkiseltään sanottuna kalasushi taitaa kuitenkin viedä voiton. Mutta toisaalta olen jäävi sanomaan, kun olen sellainen merielukoiden ystävä.
Niin, merielukoitakin oli Chelsea Marketilla erittäin hyvin tarjolla, sillä siellä oli pelottavuuteen asti täynnä hummereita oleva Lobster Place.
Hummerit odottivat rivistössä syöjiään, ja asiakkaat kantoivat kalatiskien välissä lautasillaan kokonaisia hummereita.
Myös ostereita oli useampaa kuin yhtä lajia. Apua! Miten tuosta osaisi valita, mitä ottaisi?
Päädyimme varmaan valintaan: lobster rolliin. Syöntikertojen määrässä hummeri voitti tällä matkalla osterit 3 - 2.
Jälkiruuaksi otimme jäätelöä, sillä Chelsea Marketissa oli pätevä jäätelöbaari. Ai miksi se oli pätevä? Koska se oli italialainen ja annoskootkin ilmoitettiin sen taululla italiaksi. Kyllä silloin jäätelön laatuun voi luottaa. Kaupan päälle saimme puhua hieman äidinkieltämmekin myyjän kanssa. Hänkin tuntui olevan iloissaan tavatessaan maanmiehiään - vai pitäisikö sanoa -karhujaan.
Tultuamme ulos Chelsea Marketilta Alberto katsasti kelloa hieman levottoman oloisena.
- Ehdimme vielä, hän sanoi sitten.
En ehtinyt kysyä, mitä ehdimme, kun Alberto jo viipotti menemään. Mutta olisihan se pitänyt arvata, että hän ei pystynyt lähtemään New Yorkista käymättä B & H Photossa.
Teknisten ostosten jälkeen totesimme, että meillä oli aikaa vielä pikaiseen istahtamiseen baarissa ennen kuin olisi suunnattava lentokentälle. Niinpä lähdimme etsimään sopivaa paikkaa. Tassutellessamme eteenpäin näimme kadunvarressa jotain outoa.
- Mikä tuo on? minä kysyin.
- Näyttäisi olevan poliisin kulkuneuvo, Alberto sanoi.
- Mutta eihän tuolla... minä yritin sanoa.
- Oletettavasti sitä ei käytetä rikollisten jahtaamiseen, Alberto kuittasi asian.
- Niin, ehkä se museossa näkemämme moottoripyörä on sellaiseen parempi.
Sitten oli viimeisen drinkin aika. Koska en ollut koko matkalla tilannut Manhattania, oli se mitä ilmeisimmin ainoa vaihtoehto. Tuon drinkin äärellä uskoimme vielä hetken Rangersiinkin, kunnes meille selvisi, että joukkue oli jo kolme voittoa tappiolla Stanley Cupin finaalisarjassa. Mutta toinenkin sija on hieno!
Pienen levähdyksen jälkeen lähdimme raahautumaan JFK:n lentokentälle. Kesti 24 tuntia päästä Manhattanilta kotiovelle. Vaihdoimme konetta Lontoossa, ja matkalaukkumme jäivät sinne. Matka oli kuitenkin ollut hieno ja laukutkin saapuivat kotiovellemme jo seuraavana päivänä. Seuraavalla kerralla saatte kuitenkin kuulla vihdoinkin jostain aivan muusta kuin New Yorkista.
1 kommentti:
Olisiko jonkin asteen Finncon-raporttia luvassa? Minä olin siellä myös ;)
Saimi
Lähetä kommentti