- Nyt ajamme koko saaren päästä päähän, Alberto totesi tyynesti.
- Mutta Alberto-setä, tämä saari on 137 kilometriä pitkä, sanoi Freija näpytellen tassutietokonettaan.
- Onhan meillä koko päivä aikaa, Alberto vastasi. - Ensin ajamme etelään.
Huristimme saaren eteläisimpään kärkeen Ottenbyhyn, josta löysimme majakan ja lintuaseman. Valitettavasti meillä ei ollut kiikaria mukana, sillä Ottenby olisi ollut loistava paikka lintujen tarkkailuun.
Ajaessamme Ottenbystä takaisin pohjoiseen Freija huudahti yhtäkkiä:
- Katsokaa, valtava riimukivi!
Alberto jarrutti kiivaasti, ja Freijan tarkat silmät olivat nähneet aivan oikein: pienellä levähdyspaikalla tien vierellä oli suurin siihen mennessä näkemämme riimukivi.
Jatkoimme tyytyväisinä matkaa. Vähemmän yllättäen seuraavakin kohde oli erityisesti Freijan mieleen – törmäsimme nimittäin Gettlingessä jälleen laivalatomukseen.
- Pienikin laivalatomus voi olla kovin viehättävä, Freija totesi innoissaan.
Maisema oli muutoinkin Öölannille tyypillinen, sillä aivan laivalatomuksen lähellä sijaitsi tuulimylly.
Tuulimyllyjä saarella todellakin oli. Victoria ja Freija yrittivät ensin laskea nähtyjen tuulimyllyjen määrän, mutta laskenta osoittautui epätoivoiseksi yritykseksi.
- Me olemme nähneet nyt 24 tuulimyllyä, Victoria sanoi.
- Emme vaan 27, sanoi Freija.
Viivi piipitti taustalla. Joka tapauksessa suurin osa tuulimyllyistä oli melkoisen pieniä ja harmaita mutta viehättäviä.
Onneksi saarelta löytyi myös merkittävää kirkkorakentamista. Gärdslösan kirkossa oli matkaoppaamme mukaan hyvin säilyneitä katto- ja seinämaalauksia keskiajalta.
Täytyy sanoa, että matkaopas oli oikeassa. Kirkko oli varsin viehättävä sisältä, ja erityisesti sen saarnatuoli oli näkemisen arvoinen. Myös seinämaalaukset olivat upeat.
Sitten pääsimme viimein Alberton eniten odottamaan kohteeseen, Borgholmin linnaan. Jo kaukaa oli helppo ymmärtää, miksi Alberto oli paikasta niin innoissaan.
- Piip, sanoi Viivi, kun lähdimme tassuttelemaan autolta kohti linnaa.
- Viivillä taitaa olla nälkä, minä sanoin.
- Mennään tuonne syömään, Victoria sanoi osoittaen linnan vieressä olevaa ravintolaa.
Niinpä pidimme lounastauon.
- Nyt on aika syödä lihapullia, Alberto totesi nähdessään ruokalistan.
Tilasimme kaikille muille annoksen lihapullia, ainoastaan Viivi söi jotain muuta: katkarapuja. Ruotsalaiset lihapullat olivat kieltämättä maineensa veroisia.
Vatsat täynnä suuntasimme linnaan.
Linna oli vaikuttava. Jollain lailla se toi kaariaukkoineen mieleen jopa Colosseumin.
Kiipesimme ylemmälle tasolle. Alberto intoili näkymistä sekä linnan sisäpihalle että ulospäin, sillä muureilta aukeni komea näkymä meren rannalla päivää paistattelevaan Borgholmin kaupunkiin.
Sää oli kaunis, mutta linnasta löytyi myös mystisiä pimeämpiä paikkoja - muurin aukoista pääsi kurkkimaan mm. linnan takapihalle.
Illan jo hämärtyessä ajoimme Borgholmista kohti saaren pohjoiskärkeä. Yhtäkkiä tien vieressä oli valtava tuulimylly.
- Mikä tuo oikein on? minä ihmettelin.
Freija zoomaili nopeasti karttaa tassutietokoneellaan.
- Se on Sandvikin tuulimylly, hän sanoi. - Se on kuulemma Skandinavian suurin.
Tuulimylly oli sen verran vaikuttava, että pysähdyimme kahville sen vieressä olevaan kahvioon. Tuulimyllyn alakerrassa olisi ollut oikea ravintolakin, mutta lihapullat pitivät vielä huolen siitä, ettemme olleet nälkäisiä.
- Olisi varmaankin aiheellista tassutella hieman meren rannassa, tämä kun on saari, Alberto totesi, kun lähdimme ajamaan eteenpäin.
- Byrumissa tässä lähellä on kuulemma raukkeja, Victoria sanoi siihen. - Mennään katsomaan niitä.
- Mitä ne oikein ovat? minä kysyin.
- En minä oikeastaan tiedä, mutta ne näyttävät hauskoilta, Victoria vastasi.
Lähdimme siis etsimään niitä kuuluisia Byrumin raukkeja. Ensin vastaan tuli kuitenkin mielenkiintoinen osoite:
- Merenneidontie, minä sanoin haaveellisella äänellä. - Tänne minä voisin muuttaa.
- Olivia-täti, jospa kuitenkin etsimme ne raukit nyt ensiksi, Victoria hoputti.
Pian löysimmekin merenrantaan. Siihen mennessä Freija oli jo selvittänyt tassutietokoneeltaan, että raukit olivat meriveden muovaamia kalkkikivipylväitä. Kovin hienoilta ne kyllä näyttivät.
Albertokin oli melkein mykistynyt raukkien äärellä.
- Kyllä on jylhää, hän viimein totesi.
Päivä oli tullut iltaan. Raukkirannassa katselimme upeaa auringonlaskua.
- Nyt on vielä saaren pohjoisin kärki näkemättä, Alberto totesi. - Ja siellä on ihan oikea peikkometsä nimeltä Trollskogen!
- Jippii! Freija huudahti. - Toivottavasti se on edes vähän pelottava!
Kun saavuimme Trollskogeniin, aurinko oli jo laskenut. Pimeä metsä näytti sen verran pelottavalta, etteivät Viivi ja Victoria uskaltaneet sinne enää lähteä. Koska minäkään en ollut enää aivan varma peikkometsään menemisestä, jäin muiden lasten kanssa autoon odottelemaan, kun Freija ja Alberto katosivat pimeään siimekseen.
- Pöh, ei pelottanut ollenkaan, totesi Freija, kun he palasivat ikuisuudelta tuntuneet hetken jälkeen. - Ei siellä ollut edes yhtään peikkoa.
Onneksi Freija ei vaikuttanut oikeasti pettyneeltä – olivathan he Alberton kanssa nähneet seudun kuuluisia vänkyröitä puita ja onnistuneet jopa yhden niistä kuvaamaankin, vaikkei valoa enää juuri ollutkaan.
Ajoimme rauhallisesti pimeässä yöpaikkaamme. Onnistuimme saapumaan sinne ehjinä siitä huolimatta, että tielle hyppi useita eläimiä: kauriita, pupuja, kissoja ja yksi tunnistamattomaksikin jäänyt eläinlaji. Kunnon yöunet olivatkin taas tarpeen, sillä seuraavaksi matkamme suuntaisi Gotlantiin, jossa olisi valtavasti lisää nähtävää.
- - -
Runestones, ruins, rocks and the forest of trolls
It had barely dawned when we packed into our car again and crossed the long bridge from the main land Sweden to Öland, our first island destination on this trip.
- We are going to drive through the whole island, Alberto informed us.
- But uncle Alberto, this island is 137 kilometers long! Freya noted after studying her pawlet for a while.
- Well, we have the whole day to do it, Alberto replied. – Let’s go to the south first.
At the south most reach of the island we found place called Ottenby with a quite desolated beach, a lighthouse and a bird watching station. Too bad we had no binoculars with us as the place looked like a birdwatcher’s paradise. Continuing from Ottenby northwards, we quickly discovered the ancient legacy of the island as the road passed by a good number of runestones and stone circles and stone ships marking iron age burial grounds.
It also quickly became clear that Öland is the world capital of the windmills. They were everywhere. The girls tried to count all the windmills they saw but that idea was soon proved impossible.
- We have now seen 24 windmills, Victoria said.
- No, the count is 27 already, Freya replied.
After making a brief stop at the medieval church of Gärdslösa to admire its well-preserved wall decorations, we moved on to the destination that Alberto probably found the most attractive on the whole trip - the castle ruins of Borgholm. Even from the distance it was easy to see why he had been so excited about it.
- Beeb, Vivian said as we walked from the parking lot to the castle.
- I think she’s hungry, I said.
- Look, we can eat there, Victoria said and pointed her paw at the small restaurant located nearby.
So we decided that it was time for a short lunch break.
- Hmm, this is probably a good time to try out another famous Swedish meal, the meatballs, Alberto suggested after studying the menu for a while.
And so meatballs it was – except for Vivian who had a shrimp toast. After the lunch everybody agreed that the Swedish meatballs were worth their reputation indeed.
The castle itself was magnificent – the huge arches and open spaces even reminded us a bit of Coliseum in Rome. Breathtaking views both inside and outside opened in front of us from the wall once we climbed the next floor.
It was late in the afternoon when we finally left the Borgholm castle and headed for the northern peak of Öland. Suddenly we spotted a huge windmill on the road side.
- Now what is that? I asked.
- It is the Sandvik windmill, Freya answered after consulting her pawlet. – It is supposed to be the largest in the whole Scandinavia.
Needless to say we had to stop by to have some coffee at the café next to the windmill.
- It wouldn’t probably be a bad idea to take a short walk along the beach, as we’re now here on an island, Alberto said once we were back on the road.
- There is a famous beach here nearby in Byrum. There are also stacks there, let’s go to see them, Victoria suggested from the back seat.
- What did you say? Stacks? I asked her.
- I don’t know what they are but they look funny, Victoria answered.
While searching for the way to the beach we first encountered a charming little road.
- Look, this road is called The Mermaid Drive, I noticed. – I think I could move up here!
- Let’s go to find the stacks first, will you, Victoria halted my dreaming and hurried onwards.
The beach was not that far away and by the time we got there Freya had solved the mystery of the stacks – they are limestone pillars carved by the water. And they really did look marvelous. Even Alberto was left speechless for a while.
After admiring the most beautiful sunset on the shoreline we hurried the final kilometers up to the north.
- This is the final frontier for us on this island, the northern peak with its hideous Trollskogen, the forest of trolls! Alberto tried to scare us.
- Great! Freya shouted. – I hope it is sinister enough!
We reached the forest at the dusk. The dark forest appeared a little scary and Vivian and Victoria decided not to go there. I was not so sure about going there either so I stayed in the car with them as Alberto and Freya disappeared into the woods. It felt like a forever before they finally came back.
- Blah, I was not scared at all, Freya said. – There were no trolls at all.
Regardless what she said, Freya was not that much disappointed after all - they had seen the famous twisted trees and managed to photograph one despite the demanding lightning conditions. We turned back for the final leg of the day, driving slowly and safely to our lodging. On our way we spotted a good number of all kinds of animals in the dark: deers, rabbits, cats and even one we couldn't recognize at all.
The sleep came easily and was most needed as the next day would take us to another island and other adventures...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti