Ensimmäinen kohteemme Galleria Sculptor ei kuitenkaan kuulunut Museokortin piiriin. Se ei kuitenkaan haitannut, koska galleriaan pääsi katsomaan taidetta ilmaiseksi. Ja siinä taiteessa olikin ihmettelemistä! Teija ja Pekka Isorättyä olivat rakentaneet ihmeellisen merenneidon mm. japanilaiselta rannalta löytämästään romusta, tonnikalan nahasta sekä kimonokankaasta.
Merenneito liikkui ja sillä oli hellyttävä katse. Toisaalta se näytti kuin haukkovan henkeä ja muistuttavan meitä siitä, että sen koti meri ei oikein voi hyvin. Merenneidon suonissa virtasi vettä, joka siirtyi muovipullosta toiseen. Sillä oli myös sykkivä sydän.
Aurinkopaneelista ja ajopuusta taiteilijat olivat kasanneet kilpikonnan, joka tallusti ympäri näyttelytilaa.
Teosten määrä näyttelyssä oli pieni, mutta jo pelkkää merenneitoakin olisi voinut katsella ties kuinka kauan. Käynti Galleria Sculptorissa oli siis kovin antoisa!
Jätimme auton lähelle Etelärannassa sijaitsevaa galleriaa ja tassuttelimme meille ennestään hieman tutumpaan paikkaan, Ateneumiin. Siellä oli nimittäin näyttely "Tarujen kansat", joka oli ensisijainen syy taidematkaamme. Iloksemme Museokortti kävi Ateneumissa.
Ikävä kyllä kansallisgalleriassamme ei saanut kuvata, sillä näyttelyssä oli toinen toistaan lumoavampia teoksia. Uusi suosikkimme oli Theodor Kittelsen, norjalainen taiteilija, joka oli mm. kuvittanut satuja ja kuvannut teoksissaan pelottaviakin taruolentoja, kuten ruton ja näkin. Myös monen ennestään tutun taiteilijan, kuten Hugo Simbergin ja Edvard Munchin teokset tekivät vaikutuksen. Näyttelyssä oli myös mahdollista nähdä monta merkittävää Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-aiheista maalausta, mm. Lemminkäisen äiti, joka paljastuikin temperamaalaukseksi.
Vaikuttavan taidekokemuksen jälkeen olimme jo nälissämme. Onneksi aivan Ateneumin nurkalta löytyi Itamae Sushi, jossa sattui olemaan sushibuffet. Kun kurkistimme, mitä oli tarjolla, meidän ei tarvinnut kauaa miettiä, missä täyttäisimme vatsamme.
Napsimme oitis lautasemme täyteen herkullisia susheja. Erityisesti meitä ilahdutti, että buffetpöytään oli katettu myös wakamesalaattia.
Sushiaterian jälkeen lähdimme tyytyväisinä tassuttelemaan takaisin satamaan. Matkalla meidän oli kuitenkin pysähdyttävä kuuntelemaan hauskaa konserttia.
- Alberto, sinäkin voisit rakentaa viinipulloista instrumentin, minä ehdotin, sillä erikoisen soittimen ääni oli kovin kaunis.
Alberto ei tainnut kuitenkaan kuulla ehdotustani, sillä minua musikaalisempana karhuna hän oli niin uppoutunut kuuntelemaan soitantoa.
Yövyimme hotellissa Kalliossa ja aamulla olimme jälleen valmiit vinguttamaan Museokorttejamme. Suuntasimme siis Sinebrychoffin taidemuseoon, jossa oli paljonkin mielenkiintoista nähtävää.
Ensiksi katsastimme näyttelyn "Rokokoo - pohjoisia tulkintoja", jossa oli mm. Albert Edelfeltin herkkiä pastellitöitä. Sitten siirryimme Paul ja Fanny Sinebrychoffin kotimuseoon, joka oli rakennuksen yläkerrassa. Siellä pääsimmekin helposti noin sadan vuoden takaisiin tunnelmiin.
Taiteen osalta suurimmat elämykset kotimuseossa tulivat vielä vanhemmalta aikakaudelta. Lucas Cranachin teokset "Lucretia" ja "Nuoren naisen muotokuva" 1500-luvulta jäivät parhaiten mieleen.
Vaan olipa Sinebrychoffilla myös uudempaa taidetta, nimittäin näyttely, jonka aiheena oli Coca-Cola-pullo! Steve Kaufmanin maalauksessa Mona Lisa oli saanut juotavakseen kolajuomaa...
... ja Luigi Bona oli puolestaan sulattanut Coca-Cola-pulloja kengiksi. Huikeaa!
Ja sitten vain seuraavaan museoon! Alberto kulki tottelevaisesti perässä, kun viipotin pitkin Helsingin katuja. Matkalla näimme tuttuja, nimittäin Elias Lönnrotin ja partaisen miehen, joka hänkin näytti etäisesti tutulta.
- Varmaan joku metallimusiikkimies, minä totesin. - Parrasta päätellen.
Seuraava kohteemme oli Amos Andersonin taidemuseo, jossa oli näyttely "Pyhän Teresan hurmio".
Erityisesti odotin näkeväni näyttelyssä Stiina Saariston teoksia, joista olen pitänyt aiemminkin. Niitä olikin muutama. Saaristo tekee valtavasti yksityiskohtia sisältäviä kookkaita teoksia, joista osa on tehty pelkällä lyijykynällä. Näytteillä oli kuitenkin myös paljon muuta, mm. Heli Rekulan "Till Amos" -niminen installaatio kappelin muodossa.
Amos Andersonin taidemuseon jälkeen meillä oli hyvin aikaa vielä yhteen Museokortti-kohteeseen, nimittäin Näyttelykeskus WeeGeehen Espoossa. Se vasta olikin mainio paikka, sillä siellä oli useita museoita saman katon alla.
Tärkein syy vierailla WeeGeessä oli se, että näyttelykeskuksessa oleva Futuro-talo oli vielä auki museovieraille. Alberto oli innoissaan.
- Ostetaan tällainen ja käytetään sitä vapaa-ajanasuntona, hän suunnitteli. - Voisimme vaikka pystyttää sen jonnekin Firenzen lähelle maaseudulle.
- Niin, ja maalaismummot luulisivat ufon laskeutuneen pellolleen, minä kauhistelin.
Menimme kuitenkin katsomaan taloa sisältä. Minun oli pakko myöntää, että se oli melkoisen kompakti.
- Tässä on hyvin tilaa meille, Viiville ja jopa Victorialle ja Freijallekin, jos he tulevat vieraisille, Alberto laskeskeli.
Kieltämättä hän oli oikeassa, mutta olin kuitenkin iloinen, kun selvisi, ettei WeeGeen Futuro-talo ollut myytävänä.
Ufomaista taloa ihmeteltyämme siirryimme ihmettelemään nykytaidetta - WeeGeessä sijaitsi nimittäin myös Espoon modernin taiteen museo eli EMMA. Siellä oli hyvin eri tekniikoilla toteuttua nykytaidetta ja monet teokset viehättivät minua kovin. Pauno Pohjolaisen teos "Hovinarri" vuodelta 2009 oli karummasta päästä.
Museon hattaramaisin teos oli ehdottomasti Katja Tukiaisen "Pölysokeri".
Jaakko Tornbergin teos "Green" oli puolestaan paljon mielenkiintoisempi kuin nimensä. Se oli tehty mm. mikropiireistä, muttereista ja puu- ja muovihelmistä.
EMMAssa oli myös näytteillä laaja kokoelma Lars-Gunnar Nordströmin taidetta. Ikävä kyllä se ei innostanut sen kummemmin minua kuin Albertoakaan. Ainoastaan muutamat Picassosta muistuttavat teokset olivat hauskoja.
- Katso, Alberto, tässä on "Tuleva tiikeri" ja "Menevä tiikeri"! minä huudahdin.
- No, jos joku tiikeri tulee, toisen on varmaan mentävä. Ja sitten lienee vuorossa "Mojova tiikeri" tai "Melova tiikeri", Alberto puujalkaili jälleen.
- Mutta miksi ihmeessä nuo muut Nordströmin työt ovat pelkkiä geometrisiä muotoja? minä päivittelin yhä, vaikka tiikerit olivatkin onnistuneet huvittamaan meitä.
- Ehkä selitys on tuossa, Alberto sanoi osoittaen tassullaan seinälle.
Niin, siinä se oli: kauheinta, mitä olen koskaan museossa nähnyt.
- Tämä manifesti sanoo, että taiteessa ei saa olla tunnetta eikä aistillisuutta eikä dramatiikkaa eikä mitään! minä hermostuin.
- Rauhoitu, rakas Olivia, Alberto sanoi ja otti minua tassusta. - Mennään katsomaan jotain muuta.
Niinpä lähdimme Lelumuseo Hevosenkenkään, jossa oleva ihastuttava junarata saikin minut hieman paremmalle tuulelle.
Vielä paremmalle tuulelle tulin, kun sain kohdata suuren joukon lelumuseossa asustavia sukulaisiamme.
Olimme päässeet niin kovaan museovauhtiin, ettei meitä pysäyttänyt enää mikään. Niinpä meidän oli vielä käytävä Helinä Rautavaaran museossa, jossa oli näytteillä Rautavaaran eri puolilta maailmaa keräämiä tavaroita. Hämmästeltävää riitti niin paljon, että museoon voisi hyvin tulla toisenkin kerran.
- Kyllä tuolla neiti Rautavaaralla oli melkoinen elämä! oli Albertonkin myönnettävä.
Nähtyämme Helinä Rautavaaran museon upean etnografisen kokoelman olimme jo melkein lähdössä kotimatkalle, kun jokin tuntui vetävän Albertoa vielä yhteen WeeGeen museoista.
- Kun tässä nyt ollaan, käydään vielä vilkaisemassa, mikä tuo KAMU on, hän sanoi.
KAMU osoittautui Espoon kaupunginmuseoksi, ja sinne kannatti todellakin kurkistaa, sillä näimme tämän:
Kyllä Suomessakin osattiin jo keskiajalla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti