Jo metroasemalla oli helppo tulla siihen tulokseen, että olimme saapuneet oikeaan paikkaan. Seinät olivat täynnä mosaiikkeja, jotka esittivät erilaisia eläimiä. Kuvattuna oli muun muassa suloinen kolibri...
... lennosta laskeutuva kyyhky...
... kuoriutuva kilpikonnanpoikanen...
... sekä hurja kelta-punainen käärme.
American Museum of Natural Historyn sisäänkäynti näytti jylhältä muttei varsinaisesti pelottavalta. Vielä sisälle mennessämme uskoimme ehtivämme päivän aikana näkemään muutakin kuin tämän yhden museon. Olimme väärässä - jättiläismuseot ovat jättiläismuseoita, ja jos sellaisen valitsee päiväohjelmakseen, siinä se päiväohjelma sitten on eikä siltikään ehdi nähdä kaikkea.
Luonnonhistoriallisessa museossa voi tietenkin olettaa näkevänsä täytettyjä eläimiä. Niitä oli riittävästi. Upein kokonaisuus oli norsulauma, jonka suurin norsu oli niin suuri, että sen vieressä piti seisoa pitkään ihmettelemässä eikä vielä sittenkään uskonut, että norsu todella oli niin suuri.
Mukana oli myös pienempiä perheenjäseniä:
- Katso Alberto, pikkunorsu on piiloutunut tuonne aikuisten keskelle.
- Siellä onkin turvallisinta, totesi Alberto hetken tilannetta tarkasteltuaan.
Melkoisen ylväs näky oli myös gorilla, joka rummutti rintaansa.
- Jollain lailla se muistuttaa sinua, rakkaani, sanoin Albertolle.
Alberto katsoi minua hämmästyneenä, kuin ei ymmärtäisi, mistä puhun.
- Ajattelin vain, että sinäkin olet usein samalla lailla polleana, minun oli pakko sitten selittää.
Myös karhuja oli nähtävillä museossa.
- Onko tämä nyt laitaa? Alberto aloitti. - Ihmiset täyttävät sukulaisiamme ja laittavat heitä vitriiniin ihmeteltäviksi!
Hetkellisen närkästyksen jälkeen Alberto kuitenkin leppyi hieman:
- Tai no laittavathan ihmiset täytettyjä ihmisiäkin vitriineihin, joten ei kai tätä nyt sitten tarvitse ihmetellä.
- Täytettyjä ihmisiä? minä hämmästelin.
- No niin kuin British Museumissa, Alberto sanoi.
En viitsinyt valaista Albertolle, että muumiot eivät varsinaisesti ole täytettyjä ihmisiä. Karhusukulaisemme olivat joka tapauksessa niitä elinvoimaisemman näköisiä täytettyinäkin.
Matelijaosastolla tapasimme varsin kookkaan mutta sympaattisen kilpikonnan. Emme kuitenkaan ehtineet jäädä hänen luokseen kovin pitkäksi aikaa, sillä meillä oli kiire ensimmäiseen vaihtuvaan näyttelyymme.
Niin, perusnäyttelyn lisäksi museossa oli useita vaihtuvia näyttelyitä, jotka olivat niin houkuttelevia, että meidän oli pakko mennä katsomaan niitä sillähän uhalla, että perusnäyttelyn koluamiseen jäisi turhan vähän aikaa (niin kuin jäikin).
Ensimmäinen vaihtuva näyttely käsitteli luonnossa olevia myrkkyjä. Opimme asiasta paljon. Ensiksikin sen, että nämä myrkkysammakot eivät ole myrkyllisiä, koska niille ei ole annettu ruokaa, josta myrkky syntyy. Omituista. Sammakot olivat museon harvoja eläviä asukkeja.
Myös Lumikki oli päässyt myrkkynäyttelyyn, myrkkyomenansa takia tietenkin. Näyttelyssä pohdittiin, voisiko myrkky todella vaivuttaa unenkaltaiseen tilaan, joka näyttäisi ulospäin siltä, että henkilö on kuollut. Epäilen vahvasti, että jos tämä on mahdollista, herättäminen ei onnistu pelkästään suutelemalla.
Toinen vaihtuva näyttely esitteli lentolisko pterosauruksia. Näyttelyssä väitettiin, etteivät pterosaurukset olleet lintuja eivätkä dinosauruksia. En tiedä, onko lentoliskokaan sitten oikea nimitys, mutta aika hauskoja olentoja pterosaurukset näyttivät olleen. Näyttelyssä oli malleja siitä, miltä nämä eläimet ehkä näyttivät muinoin, kun elivät.
Saimme nähdä myös fossiileja ja niiden kipsivaloksia.
- Onpas tuo vaikea asento viettää kymmeniä miljoonia vuosia, Alberto totesi.
Näyttelyssä sai simulaattorin avulla kokeilla, millaista olisi lentää pterosauruksena.
- Tule, Alberto, kokeillaan! minä huudahdin ja syöksyin heti valkokankaan eteen räpyttelemään tassujani, joiden liikkeiden mukaan lisko sitten lensi.
Oletettavasti oikeat pterosaurukset olivat huomattavasti taitavampia lentäjiä kuin minä, mutta simulaattori oli varsin hauska.
Pterosaurusten luota kiirehdimmekin sitten nykyisten siivekkäiden, nimittäin perhosten pariin. Matkalla elävien perhosten luo näimme ensiksi kokoelman vähemmän hengissä olevia perhosia. Laatikoihin asetetut perhoset olivat kaunis mutta surumielinen näky.
Sitten pääsimme elävien perhosten pariin. Museossa oli perhoshuone, jossa perhoset lentelivät vapaina ja jonka läpi museovieraat saivat kävellä. Onneksemme perhoset olivat vielä museossa, sillä niiden oli määrä muuttaa muualle, kunhan kesä ehtisi hieman pidemmälle.
Perhosia oli paljon ja ne olivat kovin kauniita. Mitä ilmeisimmin ne eivät myöskään kummemmin pelänneet ihmisiä. Museossa vieraillut tyttö sai yhden niistä jopa istahtamaan kädelleen eikä meinannut päästä siitä sen jälkeen lainkaan eroon.
Perhostapaamisen jälkeen riensimme vielä kiireen vilkkaa planetaarioesitykseen, mutta sen jälkeen meillä olikin aikaa tutustua vielä hieman museon perusnäyttelyyn. Viimeistään siinä vaiheessa meille valaistui, kuinka valtava museo oli kysymyksessä. Yritimme nähdä edes pikaisesti kaiken kiinnostavan, mutta epätoivoinen yrityshän se oli. Paljon mielenkiintoista kuitenkin ehdimme, onneksi.
Varmasti yksi museon suosituimmista osastoista oli dinosaurusosasto. Siellä oli myös kammottava Tyrannosaurus Rex.
- Ei sinun tarvitse olla kauhuissasi, Alberto yritti selittää. - Ei se sinua syö.
- Mutta se näyttää aivan siltä kuin olisi etsimässä karhua seuraavaksi suupalaksi, minä vastasin täristen pelosta.
Tyrannosauruksesta olimme tietenkin ennenkin kuulleet, onhan se sen verran legendaarinen hirmulisko, mutta museossa tuli vastaan myös aivan yllättävä uusi tuttavuus.
- Alberto! minä huudahdin.
- Albertosaurus? Alberto luki hämmentyneenä.
- Ehkä se on sinulle jotain sukua, minä yritin kerrankin itse puujalkavitsailla.
Albertosauruksen ja Alberton ero oli kuitenkin se, että Albertosaurus oli pelottava. Sen kallo oli melkein kuin isoveljensä Tyrannosaurus Rexin.
- Noilla hampailla puree porkkanat aika hyvin palasiksi, minä sanoin.
- Pelkäänpä, ettei se syönyt porkkanoita, Alberto vastasi.
Dinosaurusten lisäksi muinaisluuranko-osastolla oli mahtavia mutta vähemmän pelottavia mammutteja.
- Tuolla vasta on suuret hampaat, eikä se ole sinusta pelottava, Alberto ihmetteli.
- Mammutit olivat kasvissyöjiä, enkä minä tietääkseni ole kasvi, minä vain vastasin.
Paitsi luontokappaleita, museossa oli paljon myös kulttuuriesineitä, joista hienoin oli haidaintiaanien kanootti. Se oli melkein 20 metriä pitkä ja matkaoppaan mukaan veistetty yhdestä puunrungosta.
- Melkoisen iso on ollut se puunrunko, Alberto totesi.
Kanootin perää koristi hurja eläinveistos.
Museossa olisi ollut paljon muitakin intiaaniesineitä, mutta valitettavasti iltaohjelmamme alkoi painaa päälle ja meidän oli suhaistava mielenkiintoiset osastot läpi melkein juoksemalla. Ehdimme kuitenkin ottaa pari valokuvaa. Tässä näette suloisen intiaaninuken...
... ja tässä sotaisen kilven.
Illalla olikin sitten edessä ensimmäinen matkamme musikaaliesityksistä. Ennen sitä oli kuitenkin syötävä. Alberton teki mieli sushia, ja onneksemme aivan teatterin nurkalla oli lupaavalta vaikuttava japanilainen ravintola nimeltä Kodama Sushi. Sushilajitelma oli näyttävä ja täyttävä.
Vielä mielenkiintoisemman aterioinnistamme teki se, että viereisessä pöydässä olevassa seurueessa istui Sierra Boggess, Broadway-tähti, joka oli syömässä japanilaista ruokaa kahden Phantom of the Opera -esityksensä välillä. Emme olleet Alberton kanssa ensiksi aivan varmoja, olinko tunnistanut näyttelijättären oikein, mutta myöhempi googlailu toi esiin Sierra Boggessin sosiaaliseen mediaan postaaman valokuvan, jossa tutunnäköinen seurue istui tutunnäköisessä ravintolan nurkkapöydässä.
Sinä iltana vuorossa ei kuitenkaan vielä ollut The Phantom of the Opera - sen vuoro olisi vasta seuraavana päivänä - vaan Les Miserables. Kuinka ollakaan, Alberto kaivoi taas jostain taskustaan pienen Ranskan-lippunsa, jota hän heilutteli innokkaasti samalla kun jonotimme sisään teatteriin.
Maahan kiinnitetyn laatan mukaan Les Miserablesin Broadway-ensi-illasta oli ehtinyt kulua jo melkoisen kauan.
- Onko tämä tosiaan pyörinyt täälläkin näin kauan? minä ihmettelin.
- Ei suinkaan, kultaseni. Ensimmäinen kerta kesti vuodesta 1987 vuoteen 2003. Sen jälkeen täällä on ollut kaksi niin sanottua revivalia eli uusintaesitystä. Ensimmäinen oli vuosina 2006 - 2008 ja nyt on tämä toinen, joka alkoi maaliskuussa.
Sisällä teatterissa Alberton luento jatkui:
- Tämänkertainen uusinta perustuu neljä vuotta sitten tehtyyn uuteen 25-vuotisjuhlatuotantoon.
- Etkös sinä käynyt katsomassa sen Lontoossa silloin aikoinaan? minä kysyin.
- Näin tein. Kyseisen tuotannon lavastus ja musiikin orkestraatio ovat ehdottomia suosikkejani erilaisten Les Mis -tulkintojen joukossa, joten olen aivan täpinöissäni, kun pääsen näkemään ja kuulemaan ne nyt uudelleen.
Eikä Alberto ollut väärässä ollenkaan. Esitys oli suorastaan huikaiseva, vaikka pääosan tulkitsikin sillä kertaa tuuraaja. Ihmettelin asiaa hieman Albertolle, jolla tietenkin oli selitys valmiina:
- Varasin meille liput tarkoituksella juuri tähän näytökseen, koska torstaisin pääosan laulaa understudy eli varamies. Halusin nimittäin päästä kuulemaan toisenkin Jean Valjean -tulkinnan ennen kuin lauantaina tulemme katsomaan, miten varsinainen pääosatähti, Ramin Karimloo, roolista suoriutuu.
- Näemmekö me siis Les Miserablesin kahdesti tällä matkalla? minä päivittelin.
- Kyllä vain, rakkaani. Ylihuomiseksi meillä on vielä paremmat paikatkin parven ensimmäiseltä riviltä, hehkutti Alberto, kun suuntasimme metrolla kohti hotellia.
Seuraavana päivänä siirryimme kerrassaan toiselle vuosikymmenelle ja kävimme katsomassa, miten Sierra Boggess onnistui Christine Daaén roolissa The Phantom of the Operassa. Siitä saatte lukea seuraavasta postauksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti