Vanhaa ja vaikeasti ymmärrettävää uudempaa taidetta

Seuraavana aamuna lähdimme täyttävän ja rasvaisen englantilaisen aamupalan jälkeen kohti Thamesia, jotta voisimme ylittää sen ja päästä modernin taiteen pariin. Jostain kumman syystä emme ole Alberton kanssa käyneet kehutussa Tate Modern -museossa kertaakaan Lontoon-matkoillamme, joten nyt oli korkea aika. Päätimme ylittää Thamesin Millennium Bridgea pitkin, sillä se vei suoraan museolle. Sillan toisessa päässä komeili St. Paul's Cathedral.



Sillalta oli mielenkiintoiset näkymät, joskin ne olivat talviloman aikaan vielä hieman harmaat. Toisella rannalla näkyi The Shard, yli 300 metriä korkea rakennus, joka on valmistunut vasta vuonna 2012. Kaukaisuudessa saatoimme nähdä myös Tower Bridgen.



Tate Modernkaan ei ole iällä pilattu: se on vasta 15-vuotias museo. Ulkoapäin se ei välttämättä näytä kovinkaan lumoavalta, mutta tämä seikka selittyy sillä, että museo on rakennettu vanhaan voimalarakennukseen. Odotuksia Tate Modernille piti kuitenkin asettaa, sillä sitä on kehuttu joka paikassa todella upeaksi modernin taiteen museoksi.



Aivan alussa odotukset eivät tosin täyttyneet.
- Miksi ihmeessä täälläkin on esillä Mirón omituisuuksia? minä voivottelin.
- Ehkäpä taulun merkitys aukenee, kun katsastamme, mikä teoksen nimi on, Alberto yritti.
Ikävä kyllä maalauksen nimeämisessä ei ollut käytetty lainkaan mielikuvitusta.
- Sen nimi on "Maalaus", minä totesin alistuneesti ja jätin Mirón ymmärtämisen odottamaan tulevaisuutta.



Onneksi mielenkiintoisiakin maalauksia alkoi pian löytyä.
- Dalíssa on aina ihmeteltävää, totesin "Narkissoksen metamorfoosi" -maalauksen äärellä. - En olekaan koskaan tätä teosta kuvista katsellessani tajunnut, että siinä todellakin on ensin mies ja sitten vasta se narsissi.



Maalaukset muuttuivat yhä kiinnostavammiksi. Uusi kiehtova tuttavuus oli Dorothea Tanning, jonka teos "Eine Kleine Nachtmusik" oli kauhuväritteinen kuva käytävästä, jota hallitsi suuri auringonkukka.



- Katso, Alberto, simpukoita! minä sitten huudahdin.
- Rakkaani, te taitavat olla jotain muuta, Alberto rauhoitteli minua.
Tarkasteltuani Julian Trevelyanin teosta "Bomblet" hieman tarkemmin huomasin Alberton olevan oikeassa. Taulussa oli epämääräisen näköisiä, jotenkin matomaisia ja iljettäviäkin näytteitä - jostain. Ehkä ne taiteessa sitten toimivat paremmin kuin simpukat ja näkinkengät.



Pian luvassa oli myös lisää Dalía. Tällä teoksella oli aivan kauhistuttava nimi: "Syksyinen kannibalismi". Niiden, jotka ovat heikkohermoisia, ei edes kannata yrittää katsoa, mitä maalauksessa on.



Tate Modernissa opimme myös, että nähtävästi myös propaganda on taidetta. Yksi näyttelysaleista oli melkein tapetoitu Neuvostoliiton-aikaisilla propagandajulisteilla. Alberto oli innoissaan, mutta tapansa mukaan hieman nurinkurisella tavalla:
- Näin vakuuttavan näköisissä julisteissa on varmasti paljon totuuksia, joista jään paitsi, koska en osaa venäjää...



Tunnelmat salista toiseen kiertäessä vaihtelivat. Picasson äärellä tunsi tietenkin olevansa hienon modernin taiteen äärellä - väittihän joku joskus, että Picasso peräti aloitti modernin taiteen ajan maalatessaan "Avignonin naiset". Alberto oli kuitenkin huolissaan.
- Minusta tämä teos on hieman siveetön, sillä siinä on noin kiertelemätöntä alastomuutta, hän totesi.



- No, tämä ei ainakaan ole siveetön, minä sanoin, kun saavuimme mustan kankaan luo.
- Hmm, mutta onko se taidetta lainkaan? Alberto pohdiskeli.
- Muista, mitä Maria sanoi. Pitää päästä konkreettisen merkityksen ohi ja löytää symbolinen merkitys, minä sanoin.
- Mutta tuskin tämä edes on symbolismia, Alberto yritti vielä vitsailla.
Hetken hiljaa taulua katsottuamme Alberto jatkoi:
- No, musta on tietenkin aina rock. Ja onhan sen maalaamiseen nähty vaivaakin, joku laiskempi olisi laittanut vain valkoisen paperin kehyksiin.



Tietenkin Tate Modernissa oli muutakin kuin maalauksia. Kiinnostavinta tekniikkaa oli käyttänyt Nicholas Hlobo, jonka teoksessa "Macaleni lintozomlambo" oli käytetty teetä ja nauhaa, jolla paperia oli kirjottu.



Tällaista taidetta olisi voinut katsella enemmänkin, mutta valitettavasti pian oli jälleen edessä maalauksia.
- Katso Alberto, tässä Cy Twomblyn teoksessa täytyy todellakin pohtia maalauksen symbolista...
Mutta Alberto oli jo pakenemassa paikalta.
- Mutta katso tätä värin käyttöä... minä yritin viuhtoa hänen peräänsä.
- Kyllä kyllä, kuulin Alberton sanovan mennessään. - Onhan se suurta taidetta. Itsekin roiskin useita tuollaisia teoksia pentuna niin sanotulla ruskealla kaudellani.



Albertosta alkoi löytyä hieman enemmän innostusta, kun saavuimme mediataiteen pioneerin Nam Paik Junen teosten äärelle. Minä sen sijaan oli äimän käkenä:
- Mikä ihmeen kananmunateos tämä on? Kukaan ei voi väittää, että kananmunasta tulee taidetta, jos sitä kuvataan kameralla!
- Älä nyt tuohdu, rakas Olivia! Alberto virnisteli. - Yritä nähdä teoksen symbolinen merkitys. Tässä selvästikin haastetaan katsoja pohtimaan todellisuuden merkityksiä.
Siihen oli vaikea vastata mitään.



Minusta oli selvästi aika siirtyä hieman vanhemman taiteen pariin, joten suuntasimme Trafalgar Squaren laidalla olevaan The National Galleryyn, jossa minä olin käynyt jo kaksi kertaa aiemmin mutta joka oli Albertolle uusi tuttavuus.
- Täältä löytyy taidetta, jossa ei käytetä kananmunia oudolla tavalla, minä sanoin. - Ja täältä löytyy myös Caravaggion teoksia.
Yllättäen Albertolla ei ollut mitään The National Galleryyn menoa vastaan.



Pistäydyttyämme gallerian kahviossa meille valkeni karmea totuus: osa museosta oli työntekijöiden lakon takia suljettu. Mikä vielä kauheampaa, tuo osa oli melkoisen laaja, käytännössä puolet galleriasta - ja tietenkin suljettuna oli mm. se sali, jossa Caravaggion teokset olivat. Onneksi ystävällinen museotyöntekijä kertoi, että galleria olisi luultavasti auki kokonaisuudessaan heti seuraavana päivänä, joten meillä olisi mahdollisuus vielä matkamme aikana nähdä suljettuna olevien salien maalaukset.

Takaiskusta huolimatta päätin näyttää Albertolle auki olevien galleriasalien kohokohtia - näkemistä oli yllin kyllin puolikkaassakin museossa. Aloitimme Paolo Uccellon maaluksesta, jossa Pyhä Yrjänä tappaa lohikäärmeen.
- Aika julmaa kylläkin työntää peitsi lohikäärmeen silmään, Alberto analysoi.
- Ehkä kaikki on sallittua, jos pitää pelastaa prinsessa, minä vastasin.



Seuraavaksi vein Alberton katsomaan Jan van Eyckin kuuluisaa teosta "Arnolfinin perhe".
- Aika pönöttävää, Alberto totesi.
- Ei se pönötys ole tässä tärkeintä, minä selitin. - Katsopas pariskunnan takana olevaa peiliä. Siellä näkyvät pariskunnan selät ja se, että he ovat oven edessä vastaaottamassa vieraita, jotka myös näkyvät peilistä.
- Ihmeellistä! Alberto myönsi tiirattuaan maalausta hieman lähempää.



- Tuon täytyy olla Leonardo da Vincin teos, Alberto totesi, kun kävelimme eteenpäin.
- Aivan oikein! minä vastasin. - Se on toinen versio kuuluisasta Luolamadonna-aiheesta. Toinen löytyy Louvresta Pariisista.



Mestariteosten näkeminen teki meidät nälkäisiksi, joten päästyämme ulos gallerista kiersimme sen taakse, koska tiesimme, että siellä olisi yksi Lontoon monista Wagamama-ravintoloista. Ravintola löytyikin helposti ja pian saimme eteemme höyryävät annokset. Minä otin Wagamama ramenin ja Alberto pysyi hyväksi havaitussa Yaki sobassa.





Jos muuten käytte Wagamamassa, kannattaa maistaa paikan tuoremehuja. Ne ovat erinomaisen maukkaita.

Vatsat täysinä pujahdimme jälleen katuvilinään. Nurkilla olikin niin lontoolaisen näköistä, ettei ollut mitään epäselvyyttä, missä kaupungissa olimme.



Katuja kierrellessämme törmäsimme varsin miellyttävään osoitteeseen.
- Jos joskus muutan Lontooseen, ostan asunnon juuri tältä kadulta, minä totesin oitis.



Asuntonäyttöjä ei näyttänyt kuitenkaan olevan parhaillaan menossa, joten jatkoimme matkaamme Chinatowniin. Kiinalaisesta uudestavuodesta oli niin vähän aikaa, että näyttävät koristeet olivat vielä paikoillaan. Tunnelma oli, jos mahdollista, vieläkin kiinalaisempi kuin tavallisesti.



Gerrard Streetin päässä olevalle portille saapuessamme Alberto pysähtyi.
- Olenko muistanut koskaan mainita, että Led Zeppelin treenasi ensimmäisen kerran yhdessä tuossa rakennuksessa, jossa nyt on tuo kiinalainen ravintola? hän kysyi.
- Muistaakseni joka kerran kun olemme tästä ohi kulkeneet. Miten niin? minä puolesani tiedustelin.
- Ajattelin vain varmistaa, että tämä merkittävä historiallinen fakta on tiedossa, Alberto totesi selvästi pettyneenä, kun ei päässytkään esitelmöimään mieliaiheestaan.



Alberton Led Zeppelin -historisointi olisi toki ollut mielenkiintoista, mutta samassa kadunkulmassa oli muutakin kiintoisaa, nimittäin seinällä väijyvä peto!
- Apua! minä kiljahdin.
- Rauhoitu, Alberto hyssytteli minua. - Kiinassa leijonat ovat suojelevia hahmoja, jotka pitävät huolta siitä, että demonit ja pahat henget pysyvät poissa.



Vielä ennen illan viimeistä ohjelmanumeroa - johon muuten haimme liput tuolta Chinatownin nurkalta - ehdimme käväistä Covent Gardenissa. Osuimme sattumoisin paikalle, kun meneillään oli vauhdikas jonglööriesitys. Tämä mies osasi todella ottaa yleisönsä, emmekä mekään voineet muuta kuin jäädä katsomaan hänen temppujaan. Esityksen huipennukseksi jonglööri heitteli keiloja yksipyöräisellä ajaen.



Entäpä mikä oli se illan viimeinen ohjelmanumero? Tietenkin Lontoon-matkan pakollinen tapaaminen neiti Cosetten kanssa.



Esityksen jälkeen Alberto laskeskeli nähneensä Les Misin Lontoossa kuusi kertaa, joista neljä Queen's Theatressa.
- Barbicanissa näkemäni 25-vuotisjuhlaesitys oli mielestäni parempi produktio kuin tämä, mutta onhan tässäkin puolensa.
Tarkemmin voisi sanoa, ettei tässä kohta 30 vuotta West Endissä pyörineessä produktiossakaan kummemmin valittamista ole.



Lontoon-matkaa oli vielä kaksi päivää jäljellä. Seuraavalla kerralla saatte kuulla Sherlock Holmes -teemapäivästämme ja siitä, onnistuimmeko lopulta näkemään The National Galleryn Caravaggiot.