torstai 31. lokakuuta 2013

Ainoastaan hieman pelottavampi halloween

Vuoden pelottavin juhla, halloween, on taas käsillä. Hankimme hyvissä ajoin suuren kurpitsan, josta leivoin maukasta piirakkaa vieraisille saapuneille Victorialle ja Freijalle. Victoria ehdotti Albertolle, että tämä voisi kaivertaa ontoksi jääneestä kurpitsan kuoresta tänäkin vuonna lyhdyn kuistille ohikulkijoita pelottelemaan.

Niinpä Alberto perinteisesti Draculaksi pukeuduttuaan pujahti keittiöön kurpitalyhtyä kaivertamaan.
- Viime vuonna se teidän lyhtynne ei kyllä ollut kauhistuttava ollenkaan, Freija kommentoi lyhdyn valmistumista seuratessaan.
Alberto laittoi kielen keskelle suuta ja yritti parhaansa luodakseen tänä vuonna edes hieman pelottavamman lyhdyn.



Kurpitsapiirakka maistui jälleen mainiosti kaikille, ja kun ilta hämärtyi, sytytimme Alberton kaivertaman Jack-o´-lanternin kuistille. Viivi uskalsi kurkistaa sitä vain hieman ikkunasta, mutta Freijan kommentti oli seuraava:
- Pöh, ei pelota ollenkaan!



Vampyyrihampaiden lisääminen kurpitsalyhdyn leveään hymyyn ei onnistunut siis pelottamaan Freijaa. Siitä huolimatta oikein hauskaa halloweenia kaikille!

perjantai 18. lokakuuta 2013

Musiikkielämyksiä

Syksy on tuonut tullessaan monta erinomaista musiikkielämystä. Jyväskylän kaupunginteatteri alkoi esittää Shrek-musikaalia. Päättelimme, että esitys olisi näkemisen arvoinen, sillä meillä oli hyviä kokemuksia musikaaleista, joissa on vihreä päähenkilö. Niinpä kävimme katsomassa show’n jo ennakkonäytöksessä.



Shrek-musikaali oli varsin näyttävä ja vauhdikas kokemus. Hauskin hahmo oli tietenkin aasiin rakastuva lohikäärme, joka viipotti pitkin näyttämöä monen ihmisen voimin.

Musikaalit eivät loppuneet Shrekiin, sillä Tampereen teatteri varmisti musikaalivalinnallaan Alberton saapumisen paikalle. Suomenkielinen Les Miserables on vienyt minut ja Alberton Hämeeseen jo kolme kertaa. Kävimme ensin katsomassa musikaalin avoimet harjoitukset, sitten ensimmäisen ennakkoesityksen ja sitten vielä yhden virallisen esityksen. Pahoin pelkään, ettei Tampereella Kurjien perässä ravaaminen lopu tähänkään, sen verran innokkaasti Alberton Ranskan-lippu on viime aikoina liehunut.



Mutta ravaamista Tampereella voi suositella muillekin, sillä Tampereen teatterin Les Miserables on todella koskettava esitys. Luulenpa, että Alberto vitsailee minulle vielä monta kertaa siitä, kuinka liikuttunut esityksestä olin – vaikka hän itse oli aivan yhtä liikuttunut.

Myös Lutakon tarjonta panee parastaan tänä syksynä, joten olemme joutuneet rokkaamaan jo useaan otteeseen. Olimme kovin iloisia, kun Jonna Tervomaa palasi jälleen keikoille ja julkaisi uuden levynkin. Niinpä ostimme liput jo hyvissä ajoin ennakkoon Jonnan Lutakon-keikalle.

Jonna oli yhtä sympaattinen kuin aina ja uudet biisit kulkivat livenä hyvin. Keikka oli hyvin tunnelmallinen ja hyväntuulinen. Joillakin ihmisillä tosin oli outo tarve alkaa selvitellä kaikkia asioitaan kovaan ääneen, kun muut yrittivät kuunnella musiikkia. Kunpa ihmiset pääsisivätkin käytöstavoissaan karhujen tasolle.



Kun oli kulunut vain alle viikko Jonnan keikasta, meidän oli suunnattava jälleen Lutakkoon. Siellä esiintyi vanha tuttumme Ufomammut kotimaastamme Italiasta. Bändiä lämmitteli virolainen Talbot, jonka rytmiset kuviot olivat minulle aivan liian vaikeita. Onneksi Ufomammut soitti jälleen tyylilleen uskollisesti hyvin ufoa mutta mammuttimaista metallia.



Musiikkielämysten jälkeen oli aika taide-elämyksien. Jyväskylän taidetarjonta ei tällä kertaa aivan tyydyttänyt meitä, joten otimme vanhan harmaapäänallen muoreineen sekä mummo- ja vaari-Orson mukaan ja lensimme Italiaan. Huimista seikkailuista kotimaassamme saatte kuulla seuraavalla kerralla – ja parilla sitä seuraavallakin.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Keskiaika saapui viimein Jyväskyläänkin

Syyskuun puolivälissä Toivolan Vanhalla Pihalla täällä Jyväskylässä pistettiin pystyyn keskiaikainen tapahtuma Hansapiha. Albertolla oli hyvinkin tassunsa pelissä ohjelman järjestelyissä, sillä Jyväskylän Historiallisen Miekkailun Seura esiintyi tapahtumassa.
- Lisäksi hoidan äänentoistoa, Alberto touhotti.
- Miten sitä oikein keskiajalla hoidettiin? minä ihmettelin.
- Sillä tavalla, että laitetaan tassut tötterölle suun eteen, Alberto selitti.

Alberto lähti tapahtumapaikalle jo ennen minua, mutta kun saavuin Toivolan Vanhalle Pihalle myöhemmin, törmäsin heti hevoseen. Ensin olin säikähtää, mutta sitten tajusin, että heppa olikin vanha tuttuni ja varsin leppoisa tapaus – itse asiassa ehkä Suomen leppoisin ratsu.

 

Toivolan Vanhan Pihan portilla näin myös hienon kiven ympärille tehdyn neulegraffitin. Se lämmitti käsityön ystävän mieltä, joten annoin anteeksi sen, ettei virkkausta ollut keksitty vielä keskiajalla. Pihalla on muitakin hienoja neuletaideteoksia, jotka kannattaa katsastaa, jos paikalla poikkeaa.

  

Tapahtumassa oli mukava tunnelma. Sepät takoivat, omenapuut kantoivat hedelmää ja ihmiset kiertelivät käsityömyyjien luona.

 

Sitten alkoi tapahtua. Miekkailuseuran näytös oli näyttävä. Tässä demonstroidaan, mitä kannattaa tehdä, jos joku hyökkää päin miekan kanssa, eikä itsellä ole kuin tylsä tikari käytettävissä.

 

Miekkailuseuran ohjelmanumerot olivat todella suosittuja. Alberto juonsi ne lennokkaalla tyylillään ja yleisö sai kokea verbaliikkaa ehkä kiinnostavampiakin asioita, kuten haarniskataistelun. Myöhemmin kyselin Albertolta hieman haarniskoista, ja hän valaisi, että kaikki haarniskat eivät suinkaan olleet Henrik VIII:n haarniskan tyyppiä.

 

Miekkailunäytöksessä esiteltiin myös keihäiden käyttöä. Minusta tikari on kylläkin hieman käyttökelpoisempi ase, jos ajatellaan varsinkin mukana kuljettamista ja säilytystä, mutta taitaa keihäälläkin olla etunsa.

 

Taistelunäytöksen lisäksi miekkailuseura esitteli jousiammuntataitojaan. Useimmat seuran jäsenistä ampuivat vanhoilla kunnon jousipyssyillä Robin Hoodin tyyliin, mutta saimme nähdä myös pelottavan varsijousen.

 

Esitysten juontamisen ja äänentoiston hoitamisen lisäksi Alberto yllätti järjestämällä lapsille miekkailukoulun. Sen alkaessa Victoria ja Freijakin olivat ilmestyneet paikalle. Alberto joutui hieman toppuuttelemaan tyttöjä, sillä nämä olisivat muutoin käyttäneet miekkoja liiankin vauhdikkaasti. Miekkailukoulun jälkeen Victoria kehui Albertoa:
- Hienostihan tuo lasten miekkailukoulun vetäminen Alberto-sedältä sujui.
- No ihmekös tuo, Freija vastasi virnistäen. - Eihän Alberto-setä ole itsekään kasvanut vielä aikuiseksi.

Pian tytöt saivat kuitenkin muuta ajateltavaa.
- Katso, tuolla taistellaan! Freija huusi, ja hän ja Victoria ryntäsivät katsomaan, mitä oli tapahtumassa.
Kävi ilmi, että kahdelle nuorelle naiselle oli tullut riitaa siitä, kumpi saa ostaa eräät hienot kengät. Asia ratkaistiin miekkataistelulla.

 

Victoria ja Freija olivat hieman pettyneitä, kun Alberto syöksyi taistelun väliin ennen kuin yhtään raajaa oli katkennut. Minä yritin selittää, että kyseessä oli vain esitys, mutta tytöt eivät hyväksyneet kommentointiani.
- Minä olen varma, että se vihreäpukuinen olisi voittanut, Victoria sanoi.
- Ei varmasti. Se toinen oli selvästi niskan päällä, Freija puolestaan totesi.

Minä päätin mennä tutustumaan hieman rauhallisempaan toimintaan, nimittäin kehräykseen. Se vaikutti sen verran kiinnostavalta, että ostin itsellenikin värttinän. Se on oikein hieno – paljon hienompi kuin lanka, jonka olen tähän mennessä saanut aikaan.

 

Loistavan ohjelman lisäksi Hansapihalla oli tarjolla myös herkullista syötävää. Paikalla oli kuitenkin niin paljon ihmisiä, että ruoka pääsi loppumaan kesken. Onneksi me karhut ehdimme maistaa sekä kala- että lihalautasta – vai pitäisikö sanoa kala- ja lihapärettä?

Lihalautasella oli mm. naudan paahtopaistia ja appelsiinimarinoitua broileria.

 

Kalalautanen tarjosi mm. savustettua muikkua ja lohta kahdessa eri muodossa.



Hansapihallakin kuulimme hieman musiikkia, mutta olemme ehtineet myös kiertää monenlaisissa musikaalisissa esityksissä täällä Jyväskylässä ja hieman muuallakin. Siitä saatte kuulla lisää seuraavassa postauksessa.

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Ruotsalaisia herkkuja ja vähemmän jazzia

Syksyn saavuttua on aika pienen kesämuistelon. Ruotsin-matka innoitti tietenkin Albertoa kokeilemaan omassa keittiössäkin ruotsalaisia herkkuja. Päätimme kattaa ruotsalaisen kesäpöydän pihalle ja pyysimme myös Björnhufvudit maistelemaan tuttuja makuja. Juotavaksi olimme niin ikään varanneet Ruotsin tuliaisia.
- Kyllähän ruotsalaisherkkujen kanssa on vaikea juoda täkäläisiä juomia, kun ne on suunniteltu folkölin kanssa nautittaviksi, vitsaili Alberto.
- Ja kivennäisveden pitää ehdottomasti olla Ramlösaa! totesi Victoriakin tärkeänä.



Alkupalaksi saimme nauttia aivan alkuperäisellä reseptillä valmistetut Toast Skagenit sekä gubbröraa Alberton leipomien hapankorppukeksien päällä.
- Gubbröra on kyllä varsin onnistunutta, kehui Magnus Björhufvud. - Juuri tällaistä pitää kunnon ukkomössön olla!
- Piip, vahvisti Viivi asianlaidan.



Pääruokana oli makkaraa katkarapusalaatin kera sekä Alberton savustamia katkarapuja ja aiolia.
- Ruotsalaisille täytyy kyllä antaa tunnustus siitä, miten monenlaisia herkkuja he osaavat katkaravusta valmistaa, minä tohkeilin Ingrid Björnhufvudille.
- Todellakin! Minä voin antaa sinulle muutamia rapureseptejä kokeiltavaksi, jos haluat, vastasi Ingrid hyväntuulisena.



Jälkiruuan olin valmistanut minä. Se oli tietenkin sahramipannukakkua Gotlannista tuodun sinivatukkahillon kera.



Kesäämme kuuluivat paitsi ruotsalaisherkut myös suomalainen musiikki, jota kävimme kuuntelemassa muun muassa KeiteleJazzissa.
- Mutta Alberto, enhän minä ymmärrä jazzista yhtikäs mitään, minä sanoin hieman huolestuneena, kun ajoimme kohti Äänekoskea.
- Kyllä sinä tällaista jazzia ymmärrät, Alberto vastasi.

Itse asiassa huomasin ymmärtäväni jazzia varsin hyvinkin, kun näin KeiteleJazzin päivän esiintyjät. Ensimmäisenä lauloi Anna Puu. Hänen esiintymisensä oli kovin hyväntuulista, ja meidän oli pakko jammata mukana, vaikka esiintymisteltassa oli valtaisan kuuma.



Seuraava jazznumero oli vielä enemmän minun mieleeni: lavalle nousi Haloo Helsinki! Ellillä oli oikein kesäinen meininki.



Ja pojat olivat myös vauhdissa. Jukka tosin jää tässä Jeren ja Leon taakse piiloon.



Päivän pääesiintyjä oli aina yhtä energinen PMMP. Nyt onkin tarpeen yrittää nähdä Mira ja Paula mahdollisimman monta kertaa ennen kuin bändin ura päättyy. Onneksi meillä on Alberton kanssa liput vielä kahdelle keikalle lokakuussa.



Kolmen mainion keikan jälkeen ajoimme hyvillä mielin Äänekoskelta kotiin.
- Voisinpa lähteä jazzfestareille toisenkin kerran, minä totesin Albertolle, joka myhäili tietävän näköisenä takaisin.

perjantai 20. syyskuuta 2013

Abbaa ja Iron Maidenia

Monen monituisten ajokilometrien jälkeen ympyrä oli sulkeutunut ja olimme jälleen Tukholmassa. Minulla oli ollut koko ajan mielessäni ehdoton vierailukohde Ruotsin pääkaupungissa: vähän aikaa sitten avattu Abba-museo.
- Mikä? Victoria kysyi, mutta Freija oli jo surffaamassa tassutietokoneellaan.
- Abba voitti Euroviisut vuonna 1974 kappaleella Waterloo, Freija selitti.
- Se on sata vuotta sitten, Victoria valitti, mutta kun Freija klikkasi Waterloon soimaan, Victoria tuijotti lumoutuneena tassutietokoneen ruutua.
- Nuo asut ovat kyllä todella jättetrevliga! Victoria sanoi.
Niinpä lähdimme oitis raitiovaunupysäkille päästäksemme Djurgårdeniin, jossa Abba-museo sijaitsi.

Heti museon ulkopuolella tapasimme melkein Abban jäsenet. Tyttöjä kuitenkin ujostutti, eivätkä he menneet poseeraamaan maailmantähtien kanssa.



Sisällä tytöt innostuivat kuitenkin heti – eivätkä turhaan, sillä museo oli oikein kiinnostavasti rakennettu. Näyttelyn alkupuolella oli kuitenkin yksi näyttelyesine, joka aiheutti hämmennystä.
- Miksi täällä on vanhanaikainen puhelin? Freija kysyi.
- Ehkä siksi, että Abba on vanhanaikainen yhtye, Victoria vastasi.
- Tässä sanotaan, että tähän puhelimeen voi soittaa vain neljä henkilöä koko maailmassa, koska muilla ei ole puhelinnumeroa, Alberto luki vieressä olevasta taulusta.
Silloin tyttöjen silmät alkoivat kiiltää.
- Odotetaan, jos vaikka se soisi, Freija sanoi ovelasti.
Onneksi saimme tytöt kuitenkin kohtuuajassa luovuttamaan, sillä muutoin vierailumme olisi varmasti kestänyt sulkemisaikaan asti.



Museossa olikin näkemistä niin paljon, että pian punainen puhelin unohtui.
- Nuo ovat ne asut, joita Abba käytti Euroviisuissa! minä huudahdin, kun pääsimme osastoon, jossa oli paljon yhtyeen esiintymisasuja.



- Nuo ovat vielä hauskemmat! Victoria hihkaisi nähdessään Agnethan ja Fridan legendaariset kissa-asut.



Museossa oli vaikuttava kokoelma esiintymisasuja sekä muita Abban jäsenien esineitä. Oli myös hauskaa nähdä nuket, jotka esittivät Abbaa yhtyeen viimeisessä musiikkivideossa.



Sitten Albertonkin mielenkiinto heräsi.
- Mamma mia ja härre gud, täällä on näytillä Abban legendaarisen Polar Studion legendaarinen Harrison-miksauspöytä, jolla on äänitetty melkoinen joukko aikakautensa hittilevyjä. Led Zeppelin äänitti tällä tiskillä viimeisen studioalbuminsa "In Through the Out Door" eli kyseessä on siis lähes pyhäinjäännös!



Miksauspöydästä piti tietysti saada myös mahdollisimman edustava valokuva:



Jos esiintymisasut eivät olleet aivan Alberton alaa, nyt hän oli elementissään. Onneksi myös hänelle löytyi museosta yhtä jos toista mielenkiintoista nähtävää.

- Haa, täällä on Abban keikoillaan käyttämät laulumikrofonit! Alberto hihkui studiohuoneen nurkkia penkoessaan.
- Mutta miksi niitä on kaksin kappalein? uteli Freija.
- Keikkojen alkupuolella laulettiin hempeämpiä lauluja, joille oli omat mikrofonit ja keikan loppupuolella vedettiin sitten räväkämmin, joten mikrofonit piti vaihtaa keikan aikana, tiesi Alberto kertoa.



- Mitäs täältä laiteräkistä sitten löytyy? Freija jatkoi uteluaan.
- Siellä näyttää olevan laulujen prosessointiin käytetty Dbx:n kompressori ja Eventiden Harmonizer, joilla lauluihin saatiin potkua ja kirkkautta, Alberto jatkoi luennointiaan kokemuksen syvällä rintaäänellä.
- Jättetrevligt, tätäpä ei tassutietokoneenikaan osannut kertoa, hämmästeli Freija.
- Noh, vanhassa vara parempi, myhäili Alberto tyytyväisenä.



Abba-museon jälkeen siirryimme vanhaankaupunkiin. Alberto halusi käydä tarkistamassa, oliko vanha kunnon Got to Hurry Records paikoillaan. Ja samalta pikkukujaltahan se löytyi kuin ennenkin.



Alberto viihtyi levykaupassa tapansa mukaan ikuisuuden, joten me muut pysähdyimme levykauppavierailun ajaksi samalla kujalla olevaan kahvilaan kahville ja prinsessakakun palalle. Victoria oli vakaasti sitä mieltä, että prinsessakakun syöminen tekisi hänestä oikean prinsessan, ja me muut emme viitsineet lähteä oikomaan hänen käsityksiään.



Herkutteluhetken ja levykauppavierailun jälkeen pujahdimme vanhankaupungin vilinään.
- Voi ei! Kamalasti turisteja! Freija paheksui.



Turistit eivät kuitenkaan häirinneet enää siinä vaiheessa, kun hän ja Alberto huomasivat scifikirjakaupan, joka piti tietysti käydä heti katsastamassa.
- Katso Alberto-setä, täällä on jo myynnissä myös Game of Thrones -sarjakuvan kakkososa, Freija tohkeili.
- No sehän täytyy ostaa siitä mukaan samantien, totesi Alberto yksikantaan ja paineli oitis kassalle.



Kun olimme taas kadulla, jouduimme toppuuttelemaan Albertoa ja Freijaa, etteivät nämä alkaisi lukea sarjakuvaa heti kävellessään.
- Katsellaan nyt ympärillemme, minä sanoin. - Tuossa on Suurkirkkokin.
- Siellä olivat ne prinsessahäätkin, Victoria totesi tietävän näköisenä. - Sitten kun minä olen prinsessa... hän yritti jatkaa, mutta Freija keskeytti.
- Menet naimisiin ainakin kolmessakymmenessä kirkossa, hän sanoi.
Kaikki nauroivat hyväntuulisesti.



Prinsessapuheet eivät kuitenkaan loppuneet Suurkirkon ovelle, sillä pian olimme kuninkaanlinnan luona.
- Pöh, eihän tuo ole edes oikean linnan näköinen, Victoria totesi. - Tuolla ei taatusti asu prinsessoja.
- Prinsessat Victoria ja Estelle asuvatkin Hagan linnassa, Freija esitteli, ja prinsessa Madeleine asuu New Yorkissa.
- Erikoista, eihän New York ole sekään mikään linna, Victoria ihmetteli.



Victoria oli vieläkin hämmentynyt, kun sujahdimme metroon. Päivä oli ollut pitkä ja oli aika palata yöpaikkaamme. Metrossa saimme kuitenkin vielä ihmetellä taidetta.



Ja muutakin ihmettelynaihetta löytyi, nimittäin metron ohjeistavat kuvataulut.
- Ahaa, näitä sääntöjä on tullut lisää, Alberto totesi. - Tuo alempi onkin meille tuttu. Eihän tytöillä ole vessahätä. Täällä Ruotsissa ei nimittäin saa matkustaa metrossa, jos pissattaa.
Tytöt pudistivat päitään.
- Piip, sanoi Viivikin.
- Mutta mitä tuo ylempi kuva tarkoittaa? minä kysyin ihmeissäni.
Alberto mietti hetken ja totesi sitten:
- Sen täytyy tarkoittaa, että metrossa on kuljettava sipsutellen.
Niinpä nousimme varpaillemme.
- Maassa maan tavalla, totesi Alberto, mutta on tämä vähän hankalaa näin tassujen kanssa.



Seuraavana aamuna tytöt nousivat aikaisin riemusta kiljuen, sillä Alberto oli lipsauttanut heille, että tämä päivä olisi huvipuistopäivä. Ajoimme jälleen rautiovaunulla Djurgårdeniin ja pujahdimme sisään Gröna Lundin portista.
- Tämä on ensimmäinen kerta, kun olen tässä huvipuistossa, minä totesin. - Toivottavasti täällä ei ole kovin pelottavia laitteita.
- Olivia-täti, eihän sinun tarvitse mennä niihin pelottaviin laitteisiin, Freija sanoi.
- Niin, mutta kun minua pelottaa katsellakin, kun ihmiset kiljuvat roikkuessaan pää alaspäin.

Onneksi sisääntulon luona oli rauhallisempia, lapsille tarkoitettuja laitteita. Karusellin luona koimme yllätyksen.
- Gunilla! Madeleine! Victoria huusi, kun varsin tyylikkään näköinen karhurouva tassutteli karusellille päin mukanaan yhtä tyylikäs tyttärensä.
Victoria esitteli meidät.
- Gunilla on minun tätini, joka asuu täällä Tukholmassa, hän sanoi.



Kun esittelyt oli suoritettu, päätimme jatkaa huvipuistoon tutustumissa yhdessä Gunillan ja Madeleinen kanssa. Ensiksi tarkastelimme karusellia tarkemmin. Se oli varsin ihastuttava. Kirahvit olivat kaikkien ehdoton suosikki.



Vähän matkan päässä oli hieman vauhdikkaampi laite, Lentävät elefantit. Viivi piipitti laitteen luona niin kovaa, että oli aivan selvää, että hänet oli päästettävä elefantin selkään.



Tytöt kaipasivat hieman hurjempia laitteita, vaikka minusta elefantitkin lensivät varsin vauhdikkaasti.
- Minä haluan kummitustaloon, Freija ilmoitti yksikantaan.
Gröna Lundissa oli todellakin oikea kummitustalo, Spökhuset.
- Minä en kyllä mene tuonne, minä sanoin heti.
- Minäkin taidan jättää sen väliin, komppasi Victoria heti kun oli nähnyt kummitustalon parvekkeella päivystävän ihmissuden.
Freija kiisi hurjaa vauhtia kummitustalon jonoon.

Vähän ajan päästä Freija palasi murheellisen näköisenä.
- Ovivahdin mielestä minä olen liian pieni menemään kummitustaloon yksikseni, hän sanoi.
Alberto näytti selvästi siltä, että yritti rohkaistua. Sitten hän sanoi:
- Kyllä minä yhdestä kummitustalosta selviän.
Niin Alberto ja Freija astuivat kummitustalon uumeniin.



Odotimme ulkona jännittyneinä, ja lopulta Alberto ja Freija palasivat ulkoilmaan.
- Pöh, ei pelottanut yhtään, Freija totesi.
Alberton ilme kertoi toista.
- Siellä oli vaikka mitä kauheaa, hän sanoi. - Otin valokuvan yhdestä hirviöstä. Katsokaa!
- Karmivaa! minä totesin.



Urhoollisen kummitustalovierailun jälkeen Alberto kaipasi selvästi hieman lepoa. Niinpä menimme hakemaan jotain syötävää. Albertokin unohti kummitustalon kauhut, kun sai syödä ranskalaisia, nakin ja katkarapusalaattia.
- Aluksi ajatus rapusalaatista makkaran kylkiäisenä oli lähinnä hämmentävä, mutta puolessatoista viikossa tähän makuyhdistelmään ehtii jo tottua, hän totesi tyytyväisenä.



Hieman kevyemmin syöneet Victoria ja Madeleine uskaltautuivat vuoristorataan. Victoria vaikutti hieman kauhistuneelta, kun vaunut syöksyivät alaspäin, mutta laitteesta pois tullessaan hän totesi kuitenkin innoissaan:
- Jättetrevligt!



Kiertelimme Gröna Lundin alueella silmäillen huvipuistolaitteita siinä mielessä, että löytäisimme jonkin, jonka kyytiin uskaltaisimme. Ikävä kyllä keinukarusellikin näytti minusta liian hurjalta laitteelta.



- Menkää teekuppeihin! huudahti Victoria sitten. - Siinä ei mennä pää alaspäin eikä keikuteta niin, että vatsasta ottaa.
Niinpä minä, Alberto ja Gunilla noudatimme Victorian neuvoa. Gunilla säilytti tyyneytensä teekupin kyydissä, mutta minulle ja Albertolle meno oli aivan riittävän vauhdikasta.



Kun olimme jättämässä jäähyväisiä Gunillalle ja Madeleinelle huvipuiston portilla, Alberto sai tekstiviestin.
- Oho, hyvä ystäväni Richard Uumajasta on kuulemma tänään täällä Tukholmassa ja menossa illalla Iron Maidenin keikalle. Oi voi sentään, olisipa hienoa tavata hänet ja mennä mukaan konserttiin, Alberto harmitteli.
- No mutta tytöthän voivat tulla meille illaksi leikkimään Madeleinen kanssa, niin pääsette tapaamaan ystäväänne ja konserttiinkin, Gunilla ehdotti.

Gunillan idea oli kaikkien mielestä enemmän kuin jättetrevligt, eikä Freijalta mennyt kuin hetki, kun hän oli ostanut tassutietokoneellaan minulle ja Albertolle liput illan keikalle.

Viivi, Victoria ja Freija lähtivät Gunillan ja Madeleinen matkaan, ja me Alberton kanssa suuntasimme keskustaan, jonne Alberto oli saanut sovittua treffit Richardin kanssa. Tilanteen teki erityisen jännittäväksi se, ettei Alberto ollut koskaan tavannut Richardia, vaikka oli ollut tämän kanssa ahkerassa kirjeenvaihdossa jo melkein viisitoista vuotta. Onneksi löysimme Richardin helposti kohtauspaikaksi sopimamme Jensens Bøfhusin edestä meitä jo odottelemasta. Kun tuoreimmat kuulumiset oli vaihdettu, herrat poseerasivat myös valokuvaa varten:



Sitten olikin aika suunnata Friends Arenalle Solnaan. Kun pääsimme paikoillemme, minä ihmettelin oitis, miksi olimme niin kaukana lavasta.
- Miksi ihmeessä ostit meille liput näin kaukaa? kysyin Albertolta. - Kai minä nyt kuitenkin näen Eddien kunnolla?
- Meille sattui Freijan kanssa pieni virhearvio, kun ostimme lippuja, Alberto selitti. - Emme ikinä arvanneet, että tämä areena on näin suuri. Luulimme, että tämä on tavallinen jäähalli, mutta kyseessä näyttääkin olevan Colosseum, jossa on katto!



Onneksi ehdimme paikalle riittävän ajoissa nähdäksemme myös lämmittelybändi Sabatonin. Ruotsalaispoppoo esitti tuttua sotametalliaan reippaalla otteella, ja yleisö oli mukana täysin rinnoin heti ensi tahdeista alkaen. Keikan puolivälissä tuli kuitenkin yllätys:
- Mitä ihmettä, laulavatko ne ruotsiksi? kysyin hämmästyneenä Albertolta.
- Siltä se kuulostaa - ja hyvältä muuten kuulostaakin, vastasi Alberto. - Näiden kappaleiden täytyy olla uuden "Carolus Rex" -albumin ruotsinkieliseltä versiolta. Se levyhän on julkaistu sekä englanniksi että ruotsiksi. Jättetrevligt!



Illan pääesiintyjä levittäytyikin sitten koko lavalle. Legendaarinen menobiisi The Trooper kuulosti ja näytti todella komealta.



Sitten Eddie saapui. Johdettuaan jonkin aikaa musiikkia hän käänsi katseensa yleisöönkin.
- Nyt Freija varmaan olisi sanonut, että “Pöh, ei pelota yhtään”, minä vitsailin Albertolle.



Sen sijaan tämä olio jäi ainakin minulle tunnistamattomaksi.
- Onko tuokin jonkinlainen Eddie? minä kysyin, mutta Alberto fiilisteli niin, ettei kuullut kysymystäni.



Keikka oli railakas alusta loppuun, ja pystyimme loppujen lopuksi nauttimaan siitä ihan hyvin, vaikka paikkamme olivat kaukana lavasta. Muutoinkin näyttävää show'ta oli piristetty vielä lisää pyrotekniikalla.
- Ehkä tuolla lavan lähellä olisi ollut liiankin kuuma tunnelma, minä pohdiskelin.



Keikan jälkeen tassuttelimme valtavan ihmismassan mukana lopulta junalle, joka vei meidät Tukholman keskustaan. Haettuamme tytöt Gunillan luota pääsimme viimein yöunille.

Aamulla oli sitten aika jättää Ruotsi taakse. Laivan lähtiessä ihastelimme Tukholman saaristoa.



Lokit seurasivat innokkaina laivaa.
- Katsokaa, yksi laskeutuu tuohon, Victoria sanoi.



- Mikähän lokki se on? minä mietiskelin.
Freijan tassutietokone oli hytissä, joten emme voineet tarkistaa.
- Ehkä se on merilokki, kun se asuu täällä merellä, Victoria sanoi.
- Tarkistetaan asia vanhalta harmaapäänallelta, kun päästään kotiin, minä vastasin siihen.
Alberton ottamassa valokuvassa lokin tuntomerkit ainakin ovat riittävän hyvin näkyvillä.



Katseltuamme lokkeja riittävän aikaa palasimme sisälle laivaan. Koska laivakarkit olivat loppuneet jo Gotlannissa, oli niitä saatava lisää. Onneksi karkkihylly pursui makeisia. Tytöt ostivat lopuilla matkarahoillaan karkkeja niin paljon, että ne olisivat riittäneet toiseen yhtä pitkään reissuun.



Viimein laiva saapui Turun satamaan ja olimme palanneet kotimaahan. Ajomatkalla kotiin muistelimme vielä, mitä kaikkea olimme matkan aikana nähneet.
- On tuo Ruotsikin vaan uskomattoman mielenkiintoinen maa, tiivisti Alberto kaikkien tunnelmat.
- Jättetrevligt! hihkuivat Victoria ja Freija takapenkillä.
Viivinkään mielipide matkasta ei jäänyt epäselväksi:
- Piip!