Vanhaa ja vaikeasti ymmärrettävää uudempaa taidetta

Seuraavana aamuna lähdimme täyttävän ja rasvaisen englantilaisen aamupalan jälkeen kohti Thamesia, jotta voisimme ylittää sen ja päästä modernin taiteen pariin. Jostain kumman syystä emme ole Alberton kanssa käyneet kehutussa Tate Modern -museossa kertaakaan Lontoon-matkoillamme, joten nyt oli korkea aika. Päätimme ylittää Thamesin Millennium Bridgea pitkin, sillä se vei suoraan museolle. Sillan toisessa päässä komeili St. Paul's Cathedral.



Sillalta oli mielenkiintoiset näkymät, joskin ne olivat talviloman aikaan vielä hieman harmaat. Toisella rannalla näkyi The Shard, yli 300 metriä korkea rakennus, joka on valmistunut vasta vuonna 2012. Kaukaisuudessa saatoimme nähdä myös Tower Bridgen.



Tate Modernkaan ei ole iällä pilattu: se on vasta 15-vuotias museo. Ulkoapäin se ei välttämättä näytä kovinkaan lumoavalta, mutta tämä seikka selittyy sillä, että museo on rakennettu vanhaan voimalarakennukseen. Odotuksia Tate Modernille piti kuitenkin asettaa, sillä sitä on kehuttu joka paikassa todella upeaksi modernin taiteen museoksi.



Aivan alussa odotukset eivät tosin täyttyneet.
- Miksi ihmeessä täälläkin on esillä Mirón omituisuuksia? minä voivottelin.
- Ehkäpä taulun merkitys aukenee, kun katsastamme, mikä teoksen nimi on, Alberto yritti.
Ikävä kyllä maalauksen nimeämisessä ei ollut käytetty lainkaan mielikuvitusta.
- Sen nimi on "Maalaus", minä totesin alistuneesti ja jätin Mirón ymmärtämisen odottamaan tulevaisuutta.



Onneksi mielenkiintoisiakin maalauksia alkoi pian löytyä.
- Dalíssa on aina ihmeteltävää, totesin "Narkissoksen metamorfoosi" -maalauksen äärellä. - En olekaan koskaan tätä teosta kuvista katsellessani tajunnut, että siinä todellakin on ensin mies ja sitten vasta se narsissi.



Maalaukset muuttuivat yhä kiinnostavammiksi. Uusi kiehtova tuttavuus oli Dorothea Tanning, jonka teos "Eine Kleine Nachtmusik" oli kauhuväritteinen kuva käytävästä, jota hallitsi suuri auringonkukka.



- Katso, Alberto, simpukoita! minä sitten huudahdin.
- Rakkaani, te taitavat olla jotain muuta, Alberto rauhoitteli minua.
Tarkasteltuani Julian Trevelyanin teosta "Bomblet" hieman tarkemmin huomasin Alberton olevan oikeassa. Taulussa oli epämääräisen näköisiä, jotenkin matomaisia ja iljettäviäkin näytteitä - jostain. Ehkä ne taiteessa sitten toimivat paremmin kuin simpukat ja näkinkengät.



Pian luvassa oli myös lisää Dalía. Tällä teoksella oli aivan kauhistuttava nimi: "Syksyinen kannibalismi". Niiden, jotka ovat heikkohermoisia, ei edes kannata yrittää katsoa, mitä maalauksessa on.



Tate Modernissa opimme myös, että nähtävästi myös propaganda on taidetta. Yksi näyttelysaleista oli melkein tapetoitu Neuvostoliiton-aikaisilla propagandajulisteilla. Alberto oli innoissaan, mutta tapansa mukaan hieman nurinkurisella tavalla:
- Näin vakuuttavan näköisissä julisteissa on varmasti paljon totuuksia, joista jään paitsi, koska en osaa venäjää...



Tunnelmat salista toiseen kiertäessä vaihtelivat. Picasson äärellä tunsi tietenkin olevansa hienon modernin taiteen äärellä - väittihän joku joskus, että Picasso peräti aloitti modernin taiteen ajan maalatessaan "Avignonin naiset". Alberto oli kuitenkin huolissaan.
- Minusta tämä teos on hieman siveetön, sillä siinä on noin kiertelemätöntä alastomuutta, hän totesi.



- No, tämä ei ainakaan ole siveetön, minä sanoin, kun saavuimme mustan kankaan luo.
- Hmm, mutta onko se taidetta lainkaan? Alberto pohdiskeli.
- Muista, mitä Maria sanoi. Pitää päästä konkreettisen merkityksen ohi ja löytää symbolinen merkitys, minä sanoin.
- Mutta tuskin tämä edes on symbolismia, Alberto yritti vielä vitsailla.
Hetken hiljaa taulua katsottuamme Alberto jatkoi:
- No, musta on tietenkin aina rock. Ja onhan sen maalaamiseen nähty vaivaakin, joku laiskempi olisi laittanut vain valkoisen paperin kehyksiin.



Tietenkin Tate Modernissa oli muutakin kuin maalauksia. Kiinnostavinta tekniikkaa oli käyttänyt Nicholas Hlobo, jonka teoksessa "Macaleni lintozomlambo" oli käytetty teetä ja nauhaa, jolla paperia oli kirjottu.



Tällaista taidetta olisi voinut katsella enemmänkin, mutta valitettavasti pian oli jälleen edessä maalauksia.
- Katso Alberto, tässä Cy Twomblyn teoksessa täytyy todellakin pohtia maalauksen symbolista...
Mutta Alberto oli jo pakenemassa paikalta.
- Mutta katso tätä värin käyttöä... minä yritin viuhtoa hänen peräänsä.
- Kyllä kyllä, kuulin Alberton sanovan mennessään. - Onhan se suurta taidetta. Itsekin roiskin useita tuollaisia teoksia pentuna niin sanotulla ruskealla kaudellani.



Albertosta alkoi löytyä hieman enemmän innostusta, kun saavuimme mediataiteen pioneerin Nam Paik Junen teosten äärelle. Minä sen sijaan oli äimän käkenä:
- Mikä ihmeen kananmunateos tämä on? Kukaan ei voi väittää, että kananmunasta tulee taidetta, jos sitä kuvataan kameralla!
- Älä nyt tuohdu, rakas Olivia! Alberto virnisteli. - Yritä nähdä teoksen symbolinen merkitys. Tässä selvästikin haastetaan katsoja pohtimaan todellisuuden merkityksiä.
Siihen oli vaikea vastata mitään.



Minusta oli selvästi aika siirtyä hieman vanhemman taiteen pariin, joten suuntasimme Trafalgar Squaren laidalla olevaan The National Galleryyn, jossa minä olin käynyt jo kaksi kertaa aiemmin mutta joka oli Albertolle uusi tuttavuus.
- Täältä löytyy taidetta, jossa ei käytetä kananmunia oudolla tavalla, minä sanoin. - Ja täältä löytyy myös Caravaggion teoksia.
Yllättäen Albertolla ei ollut mitään The National Galleryyn menoa vastaan.



Pistäydyttyämme gallerian kahviossa meille valkeni karmea totuus: osa museosta oli työntekijöiden lakon takia suljettu. Mikä vielä kauheampaa, tuo osa oli melkoisen laaja, käytännössä puolet galleriasta - ja tietenkin suljettuna oli mm. se sali, jossa Caravaggion teokset olivat. Onneksi ystävällinen museotyöntekijä kertoi, että galleria olisi luultavasti auki kokonaisuudessaan heti seuraavana päivänä, joten meillä olisi mahdollisuus vielä matkamme aikana nähdä suljettuna olevien salien maalaukset.

Takaiskusta huolimatta päätin näyttää Albertolle auki olevien galleriasalien kohokohtia - näkemistä oli yllin kyllin puolikkaassakin museossa. Aloitimme Paolo Uccellon maaluksesta, jossa Pyhä Yrjänä tappaa lohikäärmeen.
- Aika julmaa kylläkin työntää peitsi lohikäärmeen silmään, Alberto analysoi.
- Ehkä kaikki on sallittua, jos pitää pelastaa prinsessa, minä vastasin.



Seuraavaksi vein Alberton katsomaan Jan van Eyckin kuuluisaa teosta "Arnolfinin perhe".
- Aika pönöttävää, Alberto totesi.
- Ei se pönötys ole tässä tärkeintä, minä selitin. - Katsopas pariskunnan takana olevaa peiliä. Siellä näkyvät pariskunnan selät ja se, että he ovat oven edessä vastaaottamassa vieraita, jotka myös näkyvät peilistä.
- Ihmeellistä! Alberto myönsi tiirattuaan maalausta hieman lähempää.



- Tuon täytyy olla Leonardo da Vincin teos, Alberto totesi, kun kävelimme eteenpäin.
- Aivan oikein! minä vastasin. - Se on toinen versio kuuluisasta Luolamadonna-aiheesta. Toinen löytyy Louvresta Pariisista.



Mestariteosten näkeminen teki meidät nälkäisiksi, joten päästyämme ulos gallerista kiersimme sen taakse, koska tiesimme, että siellä olisi yksi Lontoon monista Wagamama-ravintoloista. Ravintola löytyikin helposti ja pian saimme eteemme höyryävät annokset. Minä otin Wagamama ramenin ja Alberto pysyi hyväksi havaitussa Yaki sobassa.





Jos muuten käytte Wagamamassa, kannattaa maistaa paikan tuoremehuja. Ne ovat erinomaisen maukkaita.

Vatsat täysinä pujahdimme jälleen katuvilinään. Nurkilla olikin niin lontoolaisen näköistä, ettei ollut mitään epäselvyyttä, missä kaupungissa olimme.



Katuja kierrellessämme törmäsimme varsin miellyttävään osoitteeseen.
- Jos joskus muutan Lontooseen, ostan asunnon juuri tältä kadulta, minä totesin oitis.



Asuntonäyttöjä ei näyttänyt kuitenkaan olevan parhaillaan menossa, joten jatkoimme matkaamme Chinatowniin. Kiinalaisesta uudestavuodesta oli niin vähän aikaa, että näyttävät koristeet olivat vielä paikoillaan. Tunnelma oli, jos mahdollista, vieläkin kiinalaisempi kuin tavallisesti.



Gerrard Streetin päässä olevalle portille saapuessamme Alberto pysähtyi.
- Olenko muistanut koskaan mainita, että Led Zeppelin treenasi ensimmäisen kerran yhdessä tuossa rakennuksessa, jossa nyt on tuo kiinalainen ravintola? hän kysyi.
- Muistaakseni joka kerran kun olemme tästä ohi kulkeneet. Miten niin? minä puolesani tiedustelin.
- Ajattelin vain varmistaa, että tämä merkittävä historiallinen fakta on tiedossa, Alberto totesi selvästi pettyneenä, kun ei päässytkään esitelmöimään mieliaiheestaan.



Alberton Led Zeppelin -historisointi olisi toki ollut mielenkiintoista, mutta samassa kadunkulmassa oli muutakin kiintoisaa, nimittäin seinällä väijyvä peto!
- Apua! minä kiljahdin.
- Rauhoitu, Alberto hyssytteli minua. - Kiinassa leijonat ovat suojelevia hahmoja, jotka pitävät huolta siitä, että demonit ja pahat henget pysyvät poissa.



Vielä ennen illan viimeistä ohjelmanumeroa - johon muuten haimme liput tuolta Chinatownin nurkalta - ehdimme käväistä Covent Gardenissa. Osuimme sattumoisin paikalle, kun meneillään oli vauhdikas jonglööriesitys. Tämä mies osasi todella ottaa yleisönsä, emmekä mekään voineet muuta kuin jäädä katsomaan hänen temppujaan. Esityksen huipennukseksi jonglööri heitteli keiloja yksipyöräisellä ajaen.



Entäpä mikä oli se illan viimeinen ohjelmanumero? Tietenkin Lontoon-matkan pakollinen tapaaminen neiti Cosetten kanssa.



Esityksen jälkeen Alberto laskeskeli nähneensä Les Misin Lontoossa kuusi kertaa, joista neljä Queen's Theatressa.
- Barbicanissa näkemäni 25-vuotisjuhlaesitys oli mielestäni parempi produktio kuin tämä, mutta onhan tässäkin puolensa.
Tarkemmin voisi sanoa, ettei tässä kohta 30 vuotta West Endissä pyörineessä produktiossakaan kummemmin valittamista ole.



Lontoon-matkaa oli vielä kaksi päivää jäljellä. Seuraavalla kerralla saatte kuulla Sherlock Holmes -teemapäivästämme ja siitä, onnistuimmeko lopulta näkemään The National Galleryn Caravaggiot.

Muinaisia esineitä sekä kissoja ja hiiriä

Hiihtoloman olemme aina ennen viettäneet Suomessa, vaikkemme olekaan erityisen kovia hiihtämään. Nyt teimme kuitenkin poikkeuksen ja lennähdimme Lontooseen, sillä edellisestä käynnistä siellä oli kulunut aivan turhan pitkä aika. Viivin mukaan saaminen tosin osoittautui tälläkin kertaa liian vaativaksi tehtäväksi - hän kun ei kuulemma lähde minnekään ilman ystäviään Victoriaa ja Freijaa.

Lentomme saapui Gatwickin kentälle illan suussa, ja heti sen laskeuduttua olin huomaavinani Albertossa säpinää.
- Mikäs sinua nyt hermostuttaa? kysyin. - Mehän olemme lomalla, eikä meillä ole kiire minnekään.
- Mietin vain, ehdimmekö vielä McGlynn'sille syömään ennen kuin siellä suljetaan keittiöpuoli. Tekee niin mieli pubihampurilaista, Alberto tuskaili.
- Emmeköhän me ehdi, minä lohduttelin.

Pienimuotoisen junaseikkailun jälkeen ehdimme todellakin aivan ajoissa hotelliimme St. Pancrasin ja King's Crossin asemien nurkille ja myös jo monelta matkalta tutun lähipubimme McGlynn'sin lihapatojen ääreen.



Minä iskin oitis silmäni steak and kidney pie -piirakkaan. Alberto puolestaan otti himoitsemansa burgerin.





Minulla tosin oli epäilykseni siitä, ettei hampurilainen ehkä ollut ainoa syy kiirehtiä McGlynn'sille - ruokajuomaksi Alberto nimittäin tilasi alta aikayksikön tuopillisen real alea.



Ruokailun jälkeen olimmekin jo valmiita nukkumaan. Aamulla tassuttelimme ajoissa aamiaispöytään ja kahden tunnin aikaeroedun vuoksi olimme jo aikaisin virkeitäkin. Niinpä suuntasimme kohti British Museumia, joka sijaitsi mukavasti kävelymatkan päässä. Museon iso koko ei kauhistuttanut meitä tällä kertaa, koska olimme päättäneet katsoa vain pari kiinnostavaa osastoa ja välttää muumiosalien ahtauden, sillä olimme tutustuneet muumioihin jo aiemmilla käynneillämme.



Tällä kertaa olimme kiinnostuneet näkemään anglosaksilaisen Britannian esineistöä, viikinkiaikaa sekä ikoneita. Toki museossa ympäriinsä kävellessä törmää vaikka mihin mielenkiintoiseen, mitä ei olisi etsinytkään. Kuten tähän koristeelliseen kilpeen:



- Kylläpä on vaivalloista yrittää pitää tuollaista ehjänä taistelussa, minä päivittelin. - Kaunis maalaus menee helposti ihan piloille!
- Onneksi tässä kerrotaan, että kilpi on ainoastaan seremoniakäyttöön, Alberto rauhoitteli minua. - Ehkä se siksi onkin säilynyt niin hyvin.

British Museumin kokoelmissa on jonkin verran yli sata ikonia, ja niistä oli museon myymälässä oikein kirjakin. Näytteillä ikoneita oli muutamia. "Icon with the Triumph of Orthodoxy" esittelee Jumalanäiti-ikonin, jonka vasemmalla puolella seisovat keisarinna Theodora ja hänen poikansa keisari Mikael III. Toiselta puolelta Jumalanäiti-ikonia löytyy patriarkka ja kolme munkkia. Ikonin alaosassa on puolestaan pyhiä henkilöitä ja piispoja.



Tämä ikoni sen sijaan näyttäisi ensi katsomalta esittävän Pyhää Georgiosta eli Pyhää Yrjänää lohikäärmeen kimpussa. Tarkemmin katsoen ikonissa ei ole kuitenkaan lohikäärmettä vaan tällä kertaa Pyhä Georgios kuljettaa vieressään hevosensa selässä lasta. Saimme selville, että ikoni kuvaa tarinaa, jossa Pyhä Georgios pelastaa lapsen saraseeneilta Kreetalla ja kuljettaa tämän takaisin kotiin Mytilenen kaupunkiin. Ikoni on todella kaunis, vaikka se onkin aikojen saatossa vaurioitunut.



Suuri suosikkini British Museumissa ovat Lewisin saarelta löydetyt shakkinappulat, jotka ovat peräisin nähtävästi 1100 - 1200-luvulta ja jotka on tehty mursun syöksyhampaista ja luusta.



Shakkinappulat ovat todellisen käsityöammattilaisen työtä. Niiden yksityiskohtia voisi jäädä katselemaan koko päiväksi. Varsinkin hevoset ovat todella sympaattisia.



Kuningas ja kuningatar puolestaan näyttävät jopa epätoivoisilta tai ainakin vähintään mietiskeleviltä.



Nappuloissa on yksityiskohtia joka puolella. Näin hienoilta kuningas ja kuningatar näyttävät selkäpuoliltaan.



Shakkinappuloiden ja ikonien luota eteenpäin siirryttyämme näimme jotain erikoista.
- Katso Olivia, täällä esitellään myös vaihtoehtohistoriaa! Tässäkin on näytillä tällainen hieno steampunk-vekotin, Alberto innostui eräässä huoneessa mutkikkaan näköisen koneen äärellä.
- Rakkaani, eiköhän se ole aivan tavallinen kellokoneisto, yritin palautella Albertoa takaisin maan pinnalle.
- Mutta steampunkissahan kaikki toimii joko höyryllä tai sitten juuri kellokoneistoilla, Alberto yritti vielä vakuutella minua.



Alberto halusi myös ehdottomasti nähdä Sutton Hoon hautalöydökset, joten tassuttelimme seuraavaksi niiden äärelle. Veneeseen haudatun miehen täytyi olla varsin varakas ja tärkeässä asemassa, sillä hänen hautansa oli täynnä aarteita, jotka tosin olivat jo löydettäessä maaperän ja pitkän ajan kulumisen vuoksi huonossa kunnossa.

Tunnetuin esineistä on todennäköisesti upea kypärä, josta on tosin säilynyt vain palasia. Museossa oli ennallistus siitä, millainen kypärä on todennäköisesti ollut, mutta Alberto kuvasi tietenkin alkuperäisen kypärän, sillä aito asia on aina aito asia.



Haudassa oli mitä ilmeisimmin mukana myös mahtava kilpi, mutta sekin oli tullut varsin huonokuntoiseksi aikojen saatossa.



Haudassa ollut kulta sen sijaan oli säilynyt mainiosti. Tässä käsittämättömän upeassa vyönsoljessa on yhteenkietoutuneita eläinhahmoja. Voitte etsiä ne, jos pysytte kiemuroissa mukana.



Mitä ilmeisimmin hieno vyösolki oli miehelle tehty, mutta oli naisillakin kauniit korunsa. Nämä kaulakorut olivat löytyneet Gotlannista.



Näiden korvakorujen keralle oli puolestaan olemassa myös kaulakoru, mutta se ei ollut tällä kertaa näytteillä. Korvakorut itsessäänkin olivat hyvin kauniit.
- Ihmisten korvia nuo kyllä kaunistavat hienosti, minä totesin.



Seuraavaksi kaikille pikkukarhuille tiedoksi: Tämä ei ole viikinkikypärä, sillä viikingeillä ei ollut kypärissään sarvia. Kyseessä on siis harvinainen kelttikypärä rautakaudelta.



Kuten jo aiemmin kerroin, emme tällä British Museumin vierailullamme tavanneet yhtään muumiota. Mutta koska suoruumiit eivät ole muumioita, Alberto halusi ehdottomasti nähdä Lindow'n miehen.
- Minä en kyllä haluaisi kuoltuani museoon, vaikka pidänkin museoista kovin, minä sanoin.
- Kylläpäs sinä mietit synkkiä, Alberto totesi siihen.
- Niin, mutta ajattele, mies on joutunut ensin suohon ja sitten kahtena palasena tuhansien vuosien päästä lasilaatikkoon, minä selitin vielä.
- No, onhan hän hieman surumielinen näky, Alberto myönsi.



Koska meillä oli vielä mukavasti aikaa katsastaa museota ensisijaisten kiinnostuksenkohteidemme jälkeen, päätimme vilkaista Etelä-Amerikka-osastolle. Siellä tapasimme muhkean kalkkarokäärmeen, joka oli onneksi pelkkää kiveä.



Myös vaikuttavia turkoosiesineitä oli näytteillä. Niistä mieleenpainuvimpia olivat naamiot ja tämä kaksipäinen käärme.
- Etelä-Amerikka taitaa olla käärmeiden valtakuntaa, Alberto totesi.



Lopulta pujahdimme ulos British Museumin takaovesta, jotta saimme tervehtiä ovia vartioivia ylväitä leijonia ennen kuin meidän oli aika suunnata tapaamaan hieman toisenlaisia kissaeläimiä.



Seuraavaa kissatapaamista ennen pistäydyimme kuitenkin pubiin aterioimaan, sillä lounasaika alkoi olla jo käsillä. Minun teki mieleni Chicken tikka masalaa, josta Alberto kertoi mielenkiintoisen yksityiskohdan: ruoka ei itse asiassa olekaan intialainen vaan Brittein saarilla kehitetty. Ei siis ihme, että sitä saa jokaisesta pubista.



Alberto oli edelleen hampurilaistuulella. Hänen pekoni-juustohampurilaisensa näyttikin herkulliselta.



Kun kello alkoi olla kaksi ja pujahdimme jälleen kadulle, Alberto katsahti ympärilleen hämmästellen.
- Kauhea ihmismäärä! Ja kaikki tuntuvat olevan menossa tuohon taloon, jonka oven päältä meitä vaanii pelottavannäköinen silmäpari!
- Rakkaani, sinne mekin olemme menossa, minä selitin. - Siellä esitetään Cats-musikaalia.



Cats-musikaali oli tosiaankin palannut hetkeksi West Endiin, ja koska meillä oli mahdollisuus nähdä se, menimme tietenkin katsomaan. Grizabellan roolin lauloi Kerry Ellis, ja hän tulkitsikin Memoryn hyvin koskettavasti. Kaiken kaikkiaan Cats oli minusta viihdyttävä, vauhdikas, hauska ja välillä yllättäväkin. Alberto sen sijaan oli kriittisempi:
- Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että Jesus Christ Superstaria lukuun ottamatta kaikissa Andrew Lloyd Webberin musikaaleissa on aina sama vika: niistä löytyy yksi legendaarinen hittibiisi, mutta muuten ne ovat melko yhdentekevää jollotusta!



Cats ei jäänyt päivän ainoaksi teatterielämykseksi. Koska kävimme katsomassa sen päivän matineanäytöksessä, saatoimme ostaa illalle liput Agatha Christien Hiirenloukkuun, joka on pyörinyt Lontoossa jo - yli 60 vuotta!



Teatterin aulassa oli taulu, josta saattoi katsoa, monesko esitys Hiirenloukkua oli parhaillaan menossa. Meidän esityksemme oli järjestysnumeroltaan 25955.
- Tätä lienee hieman vaikea päihittää, Alberto totesi lukua mielessään ynnäillessään.



Mistä Hiirenloukku sitten kertoi? Se on salaperäinen murhatarina, niin kuin on helppo päätellä, kun kyseessä on Agatha Christie. Paljon enempää en uskalla kertoa, sillä näytelmän lopussa meitä pyydettiin olemaan paljastamatta murhaajaa. Voimme suostua tähän, koska hän on kuitenkin kovin fiktiivinen.

Metrossa matkalla takaisin hotellille Alberto oli kuitenkin vielä kovin mietteliäs:
- Olemme nyt nähneet musikaalin kissoista ja hiirikin löytyi loukustaan, mutta miksei karhuista ole tehty kunnon musikaalia tai näytelmää?
- Ehkäpä sinun täytyy siis tarttua toimeen ja korjata tämä epäkohta, totesin hänelle puolileikilläni.
- Niin, ehkäpä tosiaankin. Ehkäpä eläkepäivillä sitten joskus, kun on aikaa...

Yhtä kaikki, kahden elämysrikkaan teatteriesityksen jälkeen uni maittoi. Seuraavana päivänä olikin vuorossa modernia taidetta - ja myös lisää teatteria. Siitä saatte lukea ensi postauksessa.