Joskus asiat jäävät viime tippaan, ja niin meille kerta kaikkiaan kävi Ateneumin Tove Jansson -näyttelyn kanssa: yhtäkkiä tajusimme, ettemme ehtisi sinne ennen näyttelyn viimeistä aukiolopäivää. Minä aloin panikoida ja laitoin jopa Freijan tassutietokoneella sähköpostia Ateneumiin varmistaakseni, että varmasti pääsemme sisään, jos ostamme ennakkoliput. Alberto oli tyylilleen uskollisesti rauhallisempi - ja alkoi järjestellä samaan viikonloppuun lisää kulttuuria.
- Ei kannata lähteä ajamaan puolen Suomen halki yhden näyttelyn vuoksi, kun voi nähdä samalla enemmänkin taidetta, hän totesi.
- Itse asiassa voisimme yhdistää reissuun myös taidetta teatterin puolella, minä innostuin. - Sain nimittäin Tampereen Teatterilta kutsun tulla tutustumaan heidän syksyn ohjelmistoonsa.
Alberton suunnitelma kokonaisesta kulttuuriviikonlopusta oli oikeastaan melkoisen nerokas, varsinkin kun sen toteutus onnistui varsin täydellisesti. Lauantaiaamuna lähdimme ajamaan kohti Mänttää, jossa sijaitsee Serlachiuksen taidemuseo.
- Nuo rakennuksen kaksi osaa näyttävät olevan aivan eri aikakausilta, minä totesin. - Toinen on arvokas vanha rakennus ja toinen näyttää melkoisen uudelta.
- Toki, mutta täälläpä on taidettakin varsin erilaisilta aikakausilta, Alberto vastasi.
Itse asiassa museon uusi siipi avattiin vasta tänä vuonna, joten se todellakin oli uusi. Hyvin loogisesti uudempi taide oli sijoitettu uuteen siipeen. Ensiksi kuitenkin näimme taidetta, jossa ei ollut taidetta.
- MuNA? minä hämmästelin. - Museum of No Art?
- Museo, jossa ei ole taidetta, ainoastaan museokauppa, Alberto selvensi luettuaan MuNAn esittelyn.
- Sitten sieltä varmaan voi ostaa jotain, minä totesin.
Ja niinpä mukaamme lähti oikein mukava MuNA-nalle, joka muistuttaa meitä MuNA-museokaupan tapaan siitä, että taiteen pitäisi olla museoissa tärkeimmässä osassa. Meidän mielestämme se kyllä on muutoinkin.
- Vaikkakin on pakko sanoa, että MuNA oli varsin mielenkiintoista taidetta ilman taidetta, minä kiteytin lopuksi.
Varsinaisen taiteen äärelle päästyämme saimme tutustua poptaiteen kiintoisaan maailmaan. Alberto parkkeerasi itsensä Andy Warholin sähkötuolisarjan eteen.
Warhol on toki poptaiteen suurnimi, mutta juuri tässä näyttelyssä minua kiinnostivat enemmän Damien Hirstin teokset. Yksi kiintoisa sellainen oli tämä ihmiskehotutkielma.
- Muistuttaa hieman terminaattoria tästä toiselta puolelta, minä totesin tarkasteltuani teosta hetken aikaa.
Damien Hirst oli taiteillut myös mielenkiintoisia kristallikalloja, jotka oli tehty jostain lasimurskan tapaisesta.
- Aivan kuin olisin nähnyt jotain tällaista ennenkin... Alberto pohti mietteliään näköisenä.
- Itse asiassa Kööpenhaminan Arken-museossa oli toinen Hirstin kalloteos, minä sanoin. - Näimme sen silloin, kun kävimme Frida Kahlo -näyttelyssä. Siellä oli myös Hirstin halkaisema lehmä, mutta onneksi sitä ei ole tuotu tänne.
Damien Hirst näytti pitävän kalloista, sillä kristallikallot eivät olleet hänen ainoa kalloteoksensa näyttelyssä.
Andy Warholilta oli näyttelyssä onneksi muutakin kuin sähkötuoleja. Tällaiset teokset olisivat omalla seinällä jossain määrin miellyttävämmät. Onneksi paikalla ei ollut tomaattikeittotölkkiteoksia - Albertolle olisi jälleen tullut nälkä aivan väärällä hetkellä.
- Kyllä tämä poptaide voi olla mitä vaan, Alberto päivitteli, kun näki kehyksissä listan synkimmistä metallibändien nimistä.
- Eikös nykytaide nimenomaan voi myös herättää keskustelua siitä, mikä on taidetta, minä yritin selittää, mutta Alberto oli jo syventynyt lukemaan bändilistaa.
- Haa, tuonkin bändin musiikkia olen kuullut, hän intoili.
Kaikki teokset eivät onneksi olleet synkkiä.
- Katso nyt Alberto, metrokarttakin voi olla taidetta, minä aloin jatkaa aiempaa keskustelua, mutta Alberto keskeytti minut:
- Mutta miksi se nimi sitten on The Great Bear?
Kysymys oli aiheellinen. Teos näytti täysin Lontoon metrokartalta, mutta todellisuudessa metrolinjojen ja -asemien nimet oli muutettu hassusti - esimerkiksi löytöretkeilijät ja italialaiset taiteilijat olivat saaneet omat asemansa.
- Olisikin hauskaa jäädä metrossa pois Uccellolla tai Hernando Cortezilla, Alberto naureskeli.
Poptaidenäyttelyssä oli tehty taidetta myös mm. erilaisista kulutushyödykepakkauksista. Kiintoisa oli yhtä lailla teos, jossa eri liikkeiden logoja oli muunnettu sanallisesti uuteen muotoon mutta ulkoasu oli pidetty samana. Teoksesta tunnisti oitis mm. Lidlin ja Subwayn logot. Ja tietenkin kulutusta käsittelevän teoksen sisältönä oli lopulta melkoisen karmaiseva teksti.
Nyt joku saattaa ajatella, ettei Serlachiukselle kannata mennä, jos omituinen taide ei miellytä. Taidemuseon vanha puoli esittelee kuitenkin Suomen taiteen kultakauden teoksia, joten myös perinteisemmän taiteen ystävät viihtyvät Serlachiuksella. Näytteillä on mm. Akseli Gallen-Kallelaa, Helene Schjerfbeckia sekä Hugo Simbergiä. Yksi liikuttavimmista teoksista oli Albert Edelfeltin maalaus sukkaa neulovasta tytöstä.
Gallen-Kallela oli Serlachiuksellakin kovasti kalevalainen.
- Mutta miksi tuolla taustalla makoilee poika? minä ihmettelin.
- Ehkäpä se meni pieleen, mutta sitten kun herra Gallen-Kallela maalasi toisen kuvan epäonnistuneen päälle, hän oli hieman huolimaton, Alberto päätteli.
Vaikuttavan taideannoksen jälkeen siirryimme jälleen ulkoilmaan. Silloin huomasimme museon pihamaan puiden kiiltelevän.
- Mitä tuo on? minä ihmettelin.
Kun menimme katsomaan, näimme, että ihmiset olivat kiinnittäneet museokäynnillä saamansa sisäänpääsytarrat puiden lehtiin. Se näytti aika hienolta, mutta me karhut päätimme kuitenkin jemmailla omat tarramme muistoksi Serlachius-käynnistämme.
Mäntästä huristimme Tampereelle. Tampereen Teatteri oli siis kutsunut minut avecini kanssa - ja Albertohan on mitä mainioin avec - kuuntelemaan syksyn esityksistä ja katsomaan yhden kokonaisenkin näytelmän, juuri ensi-illassa olleen Mustapukuisen naisen.
Ohjelmistoesittelyssä paljastui, että Mustapukuinen nainen olikin kauhunäytelmä. Aloin vapista jo valmiiksi.
- Entäs jo näen vain painajaisia koko viikon, kun käymme katsomassa sen? minä voivottelin.
- Rauhoitu rakkaani, Alberto tyynnytteli minua. - Jospa kuitenkin syödään ensin.
Ja niin teimme, iltaan kuului nimittäin maistiaisia teatterin illallisbuffet'sta. Niiden herkkujen jälkeen uskaltauduin Alberton tassusta kiinni pitäen katsomaan näytelmää.
Täytyy myöntää, että Mustapukuinen nainen jäi hieman piinaamaan minua - kummituksen täytyi olla aivan aito, koska loppukumarrukseenkaan ei saapunut ketään, joka olisi tunnustanut esittäneensä sitä. Menimme sulattelemaan asiaa Plevnaan, jossa Alberto tilasi kerrankin jotain muuta kuin makkarapannun - nimittäin lammasmakkara-annoksen. Kyytipojaksi hän otti maistiaisannokset kolmesta Plevan panimon oluesta. Minä tyydyin keittoon, joka katosi vatsaani ennen kuin ehdimme ottaa siitä kuvan.
Nukuttuamme kunnon yöunet Tampereella - joskin teatterin kummitustarina hieman vaivasi minua - ajoimme Helsinkiin nähdäksemme matkamme pääkohteen, Tove Jansson -näyttelyn Ateneumissa. Kuinka ollakaan, joku muukin oli saapunut näyttelyn viimeisenä aukiolopäivänä paikalle: Ateneumin edessä oli valtaisa jono, joka kiersi nurkan taa ja vielä pidemmälle.
- Olipa kerrassaan nerokas ratkaisu ostaa ennakkoliput, minä sanoin, kun pujahdimme saamiemme ohjeiden mukaan takakautta sisälle ja pääsimme katsomaan näyttelyä alta aikayksikön.
Valitettavasti näyttelyssä ei saanut valokuvata, joten jouduimme tallentamaan muistikuvia vain päihimme. Mutta näyttely oli varsin monipuolinen ja kattava: näimme niin Garmin kansikuvituksia kuin mustat muumipeikotkin ja yhtä lailla Janssonin omakuvia kuin hänen tekemiään abstrakteja maalauksia. Monet Janssonin teoksista ovat yksityisomistuksessa, joten niitä ei pääse katsomaan noin vain. Siitäkin syystä tämä näyttely oli ehdottomasti nähtävä, kun teokset kerrankin olivat esillä suurelle yleisölle.
Koska kello ei vielä ollut kovin paljoa Ateneumista lähtiessämme, minä päätin käydä vielä Helsingin Taidehallissa katsomassa ruotsalaisen Hilma af Klintin taidetta. Kun kysyin Albertolta, lähtisikö hän mukaan, hän näytti hieman salaperäiseltä ja sanoi:
- Taidan lähteä hieman esittävämmän taiteen pariin.
Sovimme tapaavamme Il Duetto -ravintolassa hieman myöhemmin ja lähdimme kumpikin kohti omaa taidekokemustamme.
Hilma af Klint oli varsin merkillinen mutta kiintoisa tuttavuus. Hänen teoksensa olivat käsittämättömiä mutta kiehtovia. Näyttelyssä oli mm. sarja, joka käsitteli evoluutiota sekä valtavat maalaukset ihmisen eri ikävaiheista, joihin nähtävästi kuuluu kukkia ja abstrakteja kuvioita, ei niinkään ihmishahmoja.
Taidekokemuksia oli hyvä vaihtaa italialaisen ruuan äärellä. Alberto oli jo ehtinyt nauttia alkuruokansa, kun minä saavuin paikalle. Onneksi näin annoksesta kuvan: se oli kinkkua ja mozzarellaa - tietenkin.
- Kerro nyt jo, missä sinä oikein kävit? minä kysyin jo hieman ihmeissäni.
- Olen aina ihaillut Touko Laaksosen tarkkaa viivankäyttöä ja fotorealistisia piirroksia. Kun kuulin, että Galleria Muussa on näytteillä hänen sarjakuvaoriginaalejaan, minun oli pakko päästä katsomaan, Alberto vastasi uteluuni.
- Kyseessä ei siis tainnut olla pikkukarhuille sopiva näyttely, arvelin varovasti.
- No ei varsinaisesti, siinä olet kyllä oikeassa. Tosin oli siellä hellyttävä Freddie Mercuryn näköinen My Little Pony, virnisti Alberto ja näytti ottamaansa valokuvaa.
Mysteerin näin ratkettua olikin sitten pääruuan vuoro. Alberto söi perinteisen Quattro Stagionin.
Minä puolestani halusin hieman tulisemman pizzan ja valitsin vaihtoehdon, jossa oli kirpakkaa salamia.
Pizzojen jälkeen lähdimme ajamaan kotiin. Kokemuksen perusteella voimme suositella taide-elämystentäyteistä viikonloppua muillekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti