Huutoa ja ahdistusta norjalaiseen tapaan

Kuten moni varmasti jo arvasi, viime postauksessa tekemäni viittaus norjalaiseen taiteeseen liittyi Didrichsenin taidemuseossa tänään päättyneeseen Edvard Munch -näyttelyyn. Koska tällaista herkkua oli Suomessa tarjolla, ei Maria malttanut millään poistua maasta näkemättä, mitä näyttelyllä oli tarjottavanaan. Niinpä ajoimme Helsinkiin Kuusisaareen.
- Olemme tulleet oikeaan paikkaan, minä totesin nähdessäni museon edessä olevan mainoksen.



Moni muukin näytti olleen kiinnostunut Edvard Munchin taiteesta.
- Luinkin netistä, että täällä voi joutua jonottamaan, Maria sanoi. - No, se on ihan tuttua. Kun en vielä päässyt jonon ohitse Galleria degli Uffiziin, tuli joskus jonotettua useampikin tunti.



Asetuimme jonon jatkoksi ja lopulta selvisimme aivan kohtuullisella jonotuksella, sillä pääsimme sisään jo puolen tunnin kuluttua paikalle saapumisestamme.

Didrichsenin näyttelytilat eivät olleet valtavat, mutta näyttely oli täyttä asiaa ja antoi varsin monipuolisen kuvan Munchista taiteilijana, sillä saimme nähdä kolmisenkymmentä maalausta sekä parikymmentä grafiikantyötä.

Ensimmäiseksi huomiomme kiinnittyi maalaukseen nimeltä Melankolia, joka oli vuodelta 1911.
- Tämän nimi pitäisi ennemmin olla angsti, minä sanoin. - Katsokaa nyt tuon naisen silmiä!
Maria oli samaa mieltä kanssani, mutta Alberto ei voinut olla veistelemättä puujalkavitsiä tästäkään vakavasta aiheesta:
- Liekö tolkuttomalla kahvin ryystämisellä ollut jotain tekemistä asian kanssa?
Valitettavasti valokuva ei näytä, miten ahdistuneet silmät maalauksen hahmolla oli. Voimakkaat, vaikuttavat värit voitte kuitenkin nähdä myös valokuvan välityksellä.



- Tämä kuva on kyllä hieman säädytön, minä totesin siirtyessämme tarkastelemaan Kylpevät miehet -maalausta.
- Mene katsomaan lähempää, niin se näyttää vähemmän säädyttömältä, Maria opasti.
Luulin hänen ensin vitsailevan, mutta kun astuin aivan maalauksen viereen, huomasin, että Munchin maalaustyyli näytti läheltä aivan käsittämättömältä ja kuva paljastui vasta kaukaa katsoessa.
- Merkillistä, minä sanoin.
Albertolla olisi ollut myöskin mielipide aiheesta, mutta onneksi ehdin saada tassuni ajoissa hänen kuononsa eteen.



Onneksi kaikki näyttelyssä olleet maalaukset eivät olleet yhtä siveettömiä. Minnehän tämä neitokainen kiirehti? Ehkä sade oli alkamassa tai sisältä huokui nenään vastapaistetun pullan tuoksu.



Näyttelyn surullisin maalaus oli Kuoleva lapsi, jonka Munch oli maalannut vuonna 1907. Kuulemassamme näyttelyopastuksessa kerrottiin, että ihmiset olivat aikanaan pitäneet maalausta keskeneräisenä, koska Munch ei ollut maalannut oikeassa reunassa liehuvaa osaa kankaasta. Alberto teki pikaisen valoanalyysin ja totesi:
- Voihan sitä aina sanoa, että se kuvaa sielun tyhjyyttä, mutta on ilmiselvää, että kyseessä on osittain verhon peittämä ikkuna, josta valo lankeaa huoneeseen ja sairaan lapsen kasvoille.
Yksinkertaisin selitys on yleensä paras.



Surullisista tunnelmista siirryimme kauhunsekaisuuteen. Eräs Munchin tunnetuimmista aiheista, Vampyyri, oli edustettuna myös Didrichsenillä.
- Tämäkin näyttää ihan oudolta läheltä, Alberto totesi kuono melkein kiinni öljyväripinnassa.
- Tule katsomaan hieman kauempaa, rakkaani. Silloin se näyttää ihan järkevältä, minä sanoin.
- Selvä, Alberto totesi, eikä kukaan kiistänyt, että olisi jotenkin vähemmän järkevää, että punahiuksinen nainen puri maalauksessa olevaa miestä niskaan.



Alberton suosikki näyttelyssä oli vanhan miehen muotokuva, jossa oli vahvan keltainen tausta.
- Aika päättäväisen oloinen mies, minä totesin.



Kookkain näyttelyn maalauksista oli eräs Munchin Elämäntanssi-tulkinnoista.
- Tämä huokuu skandinaavisuutta, Maria sanoi. - Huomatkaa myös nuo kolme naista, yhdellä on valkoinen asu, yhdellä punainen ja yhdellä musta. Kovin symbolista.
Me vain nyökyttelimme Alberton kanssa.



Vaikuttavan Elämäntanssin jälkeen silmiimme osui teos, joka ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta mutta aiheutti vielä enemmän keskustelua.
- Mikä tämä on? minä melkein kiljahdin nähdessäni kirkkaan vihreää pursuilevan maalauksen.
- Ehkä tämä on joku pikaisesti ennen lounasta kyhätty harjoitelma, Alberto ehdotti.
- Tässä sanotaan, että maalauksen nimi on "Alastomat miehet metsässä", Maria sanoi. - Ja...
Maria meni hiljaiseksi.
- Mitä ja? minä kysyin malttamattomana.
- Edvard Munch on maalannut tämän vuosina 1919-1925, Maria vastasi.
Olimme pitkään hiljaa, kunnes Alberto sanoi:
- No, ehkä taitelijan maalaukseensa tavoittelema luonnonvalo oli sopiva vuonna 1919 ja heti perään vuonna 1925...



Jatkoimme matkaamme museon alakertaan. Siellä meitä tervehti maalauksesta tämä hieman surumielinen koira.



Alakerran teokset olivat enimmäkseen grafiikkaa. Litografia "Nainen ja rintaneula" oli kaikkien mielestä ehdoton mestariteos.



Munch oli tehnyt myös omakuvan, joka oli varmasti kovin näköinen yhtä pientä yksityiskohtaa lukuun ottamatta.
- Miksi hänen kätensä on luurankomainen? minä kysyin.
- Varmaan siksi, että tämän teoksen nimi on "Luurankokätinen omakuva", Alberto vastasi.
- Yrittäkää nähdä konkreettisen merkityksen taakse ja löytää symbolinen merkitys, Maria opasti meitä.



Viimeisessä näyttelytilan nurkassa tietenkin huudettiin ja kovaa.
- Munchilla näitä Huuto-versioita piisaa, Alberto totesi toisen Huutonsa nähdessään. - Ehkäpä aihe oli hänen elinaikanaan viimeistä huutoa.
Olimme Marian kanssa niin vaikuttuneita näyttelystä, että nauroimme kohteliaasti Alberton puujalkavitsille.



Sitten oli aika viedä Maria lentokentälle. Hän oli kovin tyytyväinen vierailuunsa ja nousi koneeseen vieläkin Munch-näyttelyn annista huokaillen. Me olimme yhtä lailla tyytyväisiä, vaikkemme ymmärtäneetkään aivan kaikkia taiteen hienouksia - sillä liehuva ikkunaverhon takaa pilkahtava valokin voi olla vaikuttava ilman mitään symbolista merkitystä.