Pienen odottelun jälkeen - itse asiassa hieman etuajassa - pääsimme itse asiaan: Nightwish valtasi lavan ja avasi totutusti keikan uusimman levynsä avausraidalla, tällä kertaa siis Shudder Before the Beautiful -biisillä.
Saimme myös tietää, että keikka taltioitiin dvd:tä varten. Tämä olikin mainiota, sillä se oli yksi parhaista ellei paras Nightwish-keikka, jolla olen ollut.
Olimme nähneet Alberton kanssa Floor Jansenin laulamassa Nightwishin keulahahmona jo kaksi kertaa aiemmin, joten osasimme odottaa hyvää. Siitä huolimatta olimme äimistyneitä siitä, miten hyvä Floor oli - sekä vanhat että uudet laulut istuivat hänen suuhunsa kuin kuono päähän. Koko yleisö oli lumoutunut, kun Floor käveli catwalkille ja lauloi Sleeping Sunin.
- Paras Sleeping Sun koskaan, Albertokin totesi.
Mutta joutuipa Marcokin yksin catwalkille. Silloin syntyi myös yksi konsertin ehdottomista huippuhetkistä, sillä Marco esitti The Islanderin yritettyään ensin vitsailla jotain. Kauniin kappaleen tunnelmissa vitsit kyllä unohtuivat.
Nightwishin taustavideo, valot ja pyrotekniikka ovat ennenkin olleet näyttäviä, mutta tällä kertaa ne taisivat viedä voiton edellisiltä kiertueilta. Tampereen ilta pimeni mukavasti keikan aikana, joten kaikki show'n tehosteet pääsivät todella oikeuksiinsa varsinkin keikan loppupuolella.
Keikan loputtua sekä yleisö että bändi vaikuttivat kovin tyytyväisiltä. Saimme nauttia myös upeasta ilotulituksesta.
Meillä oli alkaneelle viikonlopulle muutakin ohjelmaa, joten emme lähteneetkään ajamaan takaisin Jyväskylään. Nightwishin keikan takia tai jostain muusta syystä Tampereen hotellit olivat kuitenkin melkoisen täynnä eikä kohtuuhintaista huonetta löytynyt, joten ajoimme Hämeenlinnaan ja majoittauduimme sinne.
Herättyämme seuraavana aamuna Hämeenlinnassa meidän oli mitä pikimmiten suunnattava kulkumme Tammelaan, jossa oli Alberton vuoro joutua esiintyväksi artistiksi.
- Et sitten ota kuvia, Alberto touhotti. - Soitan kuitenkin väärin ja kuono punoittaa häpeästä.
Lupasin olla kuvatessani huomaavainen.
Mutta miksi Alberto oli joutunut juuri Tammelaan keikalle? Siellä järjestettiin jo 37. kerran Hakkapeliittatapahtuma, jonne oli buukattu esiintymään mm. Ancient Bear Cult, jonka jäseneksi Alberto on liittynyt.
Luulimme Hakkapeliittatapahtumaa pieniksi kylämarkkinoiksi, mutta heti paikalle päästyämme hoksasimme olevamme väärässä: paikalla oli ei vain yhden vaan varmasti melko monen kylän väki.
Huomasimme vähitellen, mille suunnalle ihmiset kerääntyivät: esiintymislavan luo. Se olikin aiheellista, sillä juhlapuhujaksi oli kutsuttu itse kirjailija Kaari Utrio, joka kertoi valaisevasti koulutuksen kehityksestä Suomessa. Kinkerit eivät kuulostaneet kovinkaan houkuttelevilta.
Utrion puhetta kuuntelemassa oli myös paikallinen kuningas. Kuulin, että sellainen valitaan joka vuosi uudelleen ja että valinta on suuri salaisuus. Mitä ilmeisimmin Tammelassa pääsee kuninkaaksi kuitenkin hieman rauhanomaisemmin keinoin kuin keskiaikaisessa Pohjolassa.
Sitten olikin jo Alberton aika nousta esiintymislavalle nokkahuilunsa ja viikinkilyyran kanssa. Noudatin kuuliaisesti hänen ohjeitaan valokuvaamisesta. Kuvasin kyllä innokkaasti niin Jarkon, Ilkan ja Päivin...
... kuin Tapionkin soittoa...
... mutta jätin Alberton rauhaan. Keikan jälkeen Alberto naureskeli, että oli joutunut soittamaan kappaleen, jota ei ollut soittanut aiemmin kertaakaan. Siihen nähden Alberto selvisi keikasta aivan mainiosti.
Alberton soitannon jälkeen nälkä alkoi hiipiä vatsoihimme. Ratkaisu siihen löytyi vartaassa keikkuvasta siasta.
Sika-annokseen kuului mainiosti savustunutta sianlihaa, haudutettuja kasviksia sekä ruisleipää ja ruokajuoma. Tällainen herkku pitää aina nauttia, kun on tilaisuus.
Ruokaa mutustaessamme saimme nauttia myös tanssiesityksestä. Kansantanssiryhmä Lipparit esitti hovitansseja Cappella Tibian säestämänä. Olisimme toki voineet liittyä seuraan, mutta sika-annos oli kesken eivätkä askelkuviotkaan olleet hallussa. Ehkä oli siis parempi, ettemme menneet lavalle vain tassiaksemme toistemme tassuille.
Kun tanssi loppui, lähdimme kiertelemään markkina-aluetta. Myyjiä olikin runsaasti. Myös vanhaa sahdinvalmistusperinnettä esiteltiin ja markkinaväellä oli mahdollisuus päästä maistamaan sahtia. Eipä se kovin pahaa ollut muttei kuitenkaan noussut suosikkimakujeni joukkoon.
Oikeat hakkapeliitat liikkuivat hevosilla, joita niitäkin näkyi markkina-alueella.
Myös seppä oli tullut paikalle - mistäs hevoset muutoin saisivat kenkänsä. Sepällä oli riittävät isot palkeet, jotta ahjo varmasti pysyi kuumana.
Myyntikojuja markkinoilla oli totta tosiaan monenlaisia. Yksi sympaattisimmista oli tämä koju, joka möi kaikkea herkullista kasvimaalta.
Alberto sen sijaan iski silmänsä Salakirjojen myyntikojuun.
- Katso, Malleus Malificarum on tarjouksessa! hän intoili.
Nähtävästi Albertolla oli tarvetta tietää, miten noidan voi tunnistaa, joten hän osti kirjan. Kaupan päälle sai vielä pikkukirjasen nimeltä "Noitain paljastaminen". Sen oli kirjoittanut itse kuuluisa ylimmäinen noitainmetsästäjä Matthew Hopkins.
- Älä sitten usko, jos siellä puhutaan jotain punaisista hiuksista, minä sanoin.
Alberton kantaessa tyytyväisenä ostoksiaan osuimme vielä yhdelle kojulle, jota ei voinut ohittaa.
- Eikös meiltä jäänyt kokonaan jälkiruoka väliin? Alberto innostui nähdessään keollisen ihania minipossumunkkeja.
- No oikeastaan, jos sahtia ei lasketa jälkiruuaksi, minä myöntelin.
- Eihän juoma voi olla jälkiruoka, Alberto vahvisti vielä ja ostimme tyytyväisinä herkulliset possumunkit.
Munkkien syönnin jälkeen Alberto joutuikin kiirehtimään päivän toiselle keikalleen, jonka jälkeen suuntasimmekin kohti kotia. Seuraavalla kerralla saatte kuulla lisää kotimaanmatkailusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti