Melkein koko Manhattan yhdessä päivässä

Kun Alberto esitteli suunnitelmansa seuravaavan New Yorkin -päivämme ohjelmaksi, olin ensin pyörtyä. Alberton mielestä ehtisimme mainiosti kiertää suunnilleen koko Manhattanin yhden päivän aikana. Mutta kuinka ollakaan, suunnitelma osoittautui kuin osoittautuikin käyttökelpoiseksi.

Liikkeelle lähdimme jälleen metrolla, ja laiturilla saimmekin törmätä taiteeseen. Joku oli pykännyt seinään Liisa Ihmemaassa -aiheisia mosaiikkeja.



Metrokäytävissä ei myöskään tarvinnut tassuttaa käytäviä ilman musiikkisäestystä. Näimme monenmoisia soittajia, mutta ylivoimaisesti taitavin oli vuoristokantria soittava Ebony Hillbillies -orkesteri, jota monet metrossa kulkijat tuntuivat arvostavan myös rahallisen kannustuksen muodossa.



- Ensinkö me menemme sinne Grand Central Stationille? minä kysyin.
- Rakas Olivia, emme me mene sinne lainkaan, sillä vaikka sen nimi on asema, se on itse asiassa posti, Alberto valisti minua.
Suuntasimme siis Grand Central Terminalille, joka on New Yorkin päärautatieasema. Asemalla on matkaoppaan mukaan 44 laituria, joten junia lähtenee melko paljon. Koko rakennus oli valtavan komea.



Seuraavaksi oli vuorossa hieman kävelyä.
- Menemme sinne, missä maailmanrauhaa säilytetään, Alberto yritti vitsailla.
Kun näin YK:n päämajan rakennuksen, oli pakko todeta:
- Voisihan sillä maailmanrauhalla olla muuallakin käyttöä.
Samaa mieltä olivat selvästikin YK:n luo leiriytyneet mielenosoittajat kadun toisella puolella.





Emme loppujen lopuksi vierailleet YK:n tontilla, vaikka olisikin ollut pieni houkutus mennä sinne, sillä se on ei kenenkään maata eikä kuulu Yhdysvalloille. Vanha harmaapäänalle ja hänen muorinsa olisivat tosin järkyttyneet pahemman kerran, kun olisin viestittänyt heille poistuneeni Yhdysvaltain maaperältä aivan ennen aikojani.

YK:lta tassuttelimme kohti erästä hyvin tärkeää julkista rakennusta, kirjastoa. Matkan varrella olevien kylttien perusteella olimme selvästikin oikealla reitillä.



Kuululle Public Librarylle menevällä kadulla oli myös maassa kylttejä, joista saattoi lukea sitaatteja kuulujen kirjailijoiden teoksista.



Kirjat olivat selvästikin saaneet arvoisensa rakennuksen.



Sen verran arvokas rakennus kirjastotalo oli, että sitä oli vartioimassa kaksi ylvästä leijonaa...



... jotka tapasimme kirjaston sisällä myös Legoista rakennettuina.



Leijonien tapaaminen oli varsin miellyttävää, mutta jos suoraan sanotaan, tulimme varsinaisesti kirjastolle tapaamaan joitakuita toisia. Public Libraryn lastenosastolla asuu nimittäin ainoa oikea Nalle Puh ystävineen. Siitä kun Risto Reipas on leikkinyt Puhin, Nasun, Ihaan ja muiden kanssa on melkoisesti aikaa, mutta kaveruksilla on hyvät eläkepäivät vitriinissä yhdessä maailman kuuluisimmista kirjastoista.



Alberto oli suunnitellut päivällemme toisenkin kirjastovierailun. The Pierpont Morgan Library oli tosin hieman erilainen paikka kuin Public Library.



Kyseessä oli varsin rikkaan miehen kirjakokoelma. Punaisessa vähemmän kirjoja sisältäneessä työhuoneessa oli myös varsin komeaa renessanssitaidetta - ja melkoisen mahtava ympäristö vanhojen käsikirjoitusten tutkimiseen.



Varsinainen kirjastohuone oli todellakin nähtävyys. Kirjat olivat siististi hyllyissään kolmessa eri kerroksessa. Hetken aikaa henkeä haukottuamme aloimme kuitenkin Alberton kanssa hieman ihmetellä erästä asiaa.
- Miten tuonne ylempien kirjahyllyjen luo pääsee? Eihän tuolla ylhäällä ole ovia eikä täältä alhaalta mene sinne portaita, minä ihmettelin.
Alberto vain pyöritti päätään. Päätimmekin kysyä asiaa ystävälliseltä museo-oppaalta, joka paljasti meille, että erään hyllyn kohdalla oli salaovi, jonka raosta pystyi kurkistamaan. Niinpä näimme portaat, jotka oli piilotettu kirjahyllyjen taakse.
- Kerrassaan ovelaa! totesi Alberto ihastellen. - Tällainen järjestelmä olisi todella käytännöllinen kotonakin!



Joitain teoksia museon laajasta kokoelmasta oli asetettu paremmin esille, mm. Gutenbergin Raamattu ja tämä valtavan hienosti koristeltu kirja.



The Pierpont Morgan Libraryn kirjastohuoneeseen olisi voinut jäädä vaikka asumaan, mutta jatkoimme matkaamme kohti etelää pitkin 4. Avenueta. Hetken kuluttua näimme tutun oloisen rakennuksen naapurikorttelissa.
- Katso, Olivia, se on Empire State Building! Kiivetäänkö ylös katsomaan maisemia? kysyi Alberto.
- Ei, menemme hissillä, vastasin.



Helpommin sanottu sekin kuin tehty. Rakennuksen hissi oli toki varsin vauhdikas, mutta ennen sinne pääsyä vietimme hyvän tovin jonossa ja perusteellisessa turvatarkastuksessa. Sitten törmäsimme vielä tunnetuimpaan Empire State Buildingin huipulla kävijään:



Alberto alkoi olla hieman epäileväinen sen suhteen, kannattaako rakennukseen nousta, sillä onhan sitä ennenkin käyty näköalapaikoilla muttei ole nähty kuin pelkkiä kattoja. Kun pääsimme ylös, Alberton epäilykset haihtuivat oitis korkeuksissa puhaltaviin tuuliin. Alberto olisi kuvannut maisemia iltaan asti, ja lopulta hänet oli suorastaan pakotettava takaisin maan tasalle, jotta ehtisimme jotain muutakin.

Mutta ei Albertoa voi syyttää, sillä näkymät olivat upeat. Manhattanin eteläkärjen suuntaan näytti tällaiselta:



Central Parkiin päin näkymä oli puolestaan tällainen:



Kuuluisaa Crysler Buildingiakin oli kätevä ihailla vielä sitä itseäänkin korkeammalta. (Ja komeampihan se on kuin Empire State Building - ilman muuta.)



Koska asumme matalien rakennusten maassa, pilvenpiirtäjät eivät heti lakanneet ihmetyttämästä. Päästyämme yhdestä alas suuntasimme jo katsomaan toista. Flatiron Building ei ollut läheskään yhtä korkea kuin Empire State Building mutta paljon viehättävämpi ja omituisempi.



- Kyllä se muistuttaa silitysrautaa, Alberto totesi.
- Mutta se on jättiläisellekin liian iso, minä vastasin siihen.

Rakennuksen omituisuus tai koko eivät tuntuneet kuitenkaan häiritsevän tätä varpusta, joka päivysti läheisessä pensaassa.



- Seuraavaksi tulee pakollisin vierailukohde, Alberto touhotti, kun jatkoimme matkaa. - Mennään katsomaan ja kokemaan jotain pientä ja kotoisaa.
Olisi tietenkin pitänyt arvata, että kyseessä oli Little Italy. Sinne päästyämme tunsimme todellakin olevamme kuin kotona Italiassa. Tosin amerikkalaistyyliset paloportaat eivät vaikuttaneet kovin napolilaisilta.





Pitkällisen tassuttelun jälkeen kaipasimme hieman herkuttelua. Niinpä pysähdyimme Little Italyn tunnetuimpaan kahvilaan nimeltä Ferrara.



Kahvilan tiskillä ei ollut herkuista pulaa.



Minä maistoin ei-italialaisesti New York Cheesecakea, mutta Alberto pysyi kunnon italialaisena ja otti jäätelöä sekä makean cannolin.

Pian kahvitteluhetkemme jälkeen emme enää olleetkaan niin italialaisissa vaan paremminkin hämmentyneissä tunnelmissa.
- Katso, Alberto, tuossa on italialainen kadunkulma ja tuossa kiinalainen. Onko tämä nyt Little Italy vai Chinatown? minä ihmettelin.
- Luultavasti niiden raja on tuossa, Alberto vastasi.
- Mutta entä katu? Kumpaan se kuuluu? minä vielä hämmästelin.
- No sitä ei tiedä varmaan kukaan, Alberto tokaisi.



Vaihdokset Little Italyn ja Chinatownin välillä olivat päätähuimaavan äkkinäisiä: tunnelma saattoi vaihtua kadunkulmasta kääntyessä. Ja kun olit Chinatownissa, siitä ei ollut epäilystäkään. Uskallan väittää, että olo oli kuin Kiinassa, vaikken ole siellä käynytkään.



Ikävä kyllä olin lukenut myös jonkin verran Chinatownin historiasta ennen matkaamme. Siksipä karvat nousivatkin pystyyn, kun tulimme erääseen kadunmutkaan.



- Pitäisiköhän meidän kääntyä takaisin? minä kysyin.
- Miksi? Alberto ihmetteli ja aikoi ensin tassuttaa eteenpäin.
- Tämän mutkan nimi on Bloody Angle, koska täällä gangsterit väijyivät toisiaan, minä selitin.
- Milloin?
- 1920-luvulla.
- Olisivatkohan he sitten ehtineet jo toisiin maisemiin? Alberto kysyi rauhoittavalla äänellä.

Uskalsimme kuin uskalsimmekin kurkistaa nurkan taa, emmekä nähneet yhtään gangsteria. Sen sijaan kierreltyämme kiinalaiskortteleissa vielä hetken törmäsimme runsaaseen määrään kalatiskejä, joiden antimista ainakaan minä en olisi osannut valmistaa ruokaa, sen verran eksoottista syötävää oli tarjolla.



Kiinalaistunnelmien jälkeen siirryimme vakavampiin tunnelmiin ja suuntasimme Manhattanin toiselle laidalle WTC-iskujen muistopaikalle. Valtavalla rakennustyömaalla nousi jo melko korkealle uusi One World Trade Center -pilvenpiirtäjä.



Varsinaiselle muistopaikalle pääsi tiukan turvatarkastuksen ja pitkän kiertämisen kautta. Memorialille päästyämme totesimme, että surulliselle tapahtumalle on rakentumassa kaunis muistopaikka, jossa läheisiään menettäneet voivat käydä rauhoittumassa, kun haluavat. Sortuneiden WTC-tornien paikoilla oli altaat, joihin vesi kohisten valui. Altaiden reunoille oli kaiverrettu syyskuun 11. päivän terrori-iskuissa kuolleiden nimet.





Toivoa paremmasta huomisesta antoi paikalla kasvava Survivor Tree, joka tosiaan oli selviytynyt terrori-iskusta. Puu oli toki ollut huonossa kunnossa, joten sitä oli hoidettu ensin muualla, ja sitten se oli tuotu takaisin ja istutettu maahan.



911 Memorialilta kiirehdimme pohjoiseen Tribecan kaupunginosaan, jonne olimme sopineet illallistapaamisen Alberton ystävän Billin kanssa. Alberto oli melkoisen täpinöissään, sillä vaikka hän oli ollut Billin kanssa kirjeenvaihdossa toistakymmentä vuotta, ei hän ollut tavannut tätä kasvotusten koskaan aiemmin. Kuten arvata saattaa, jutustelusta ei meinannut tulla loppua, kun vihdoin istuimme alas mainion vietnamilaisen ravintolan pöytään Billin ja hänen ystävättärensä kanssa. Yllätyksenä ei tullut myöskään tieto siitä, miten herrat olivat alun alkaen tutustuneet - tämä oli tapahtunut eräällä Internetin Led Zeppelin -keskustelupalstalla.



Illallisen jälkeen Billin piti kiirehtiä kotiin, mutta ennen lähtöään hän neuvoi meidät Alberton kanssa vielä naapurikortteliin Robert De Niron osaomistamaan Tribeca Grill -ravintola-baariin. Halusin maistaa Manhattanilla Manhattan-drinkkiä. Baarimikko jutteli innokkaasti asiakkaiden kanssa, ja saimme kuulla myös tuon klassikkodrinkin syntytarinan. Baarimikon mukaan drinkki sai nimensä siitä, kun eräs nainen nosti juuri tällaisen cocktailinsa sanoen: "Manhattanille!"



Drinkin jälkeen suuntasimme takaisin hotellille hyvin ansaituille yöunille. New Yorkin -matkaamme oli jäljellä enää kaksi päivää, mutta nähtävää oli vielä paljon. Siitä, mitä kaikkea ehdimme vielä nähdäkään, kuulette seuraavalla kerralla.

- - -

Most of Manhattan - in one day

When Alberto presented his plan for our fifth day in New York, I nearly fainted. He was sure that we could see almost all of Manhattan within one day. I had my doubts but it turned out to be that Alberto's plan was not bad at all.

Like in all previous days, we started with s short ride in NYC subway system. The subway stations provide often excellent opportunities to enjoy some art and culture, like the mosaics of Alice in Wonderland or the archaic country music from the mountains performed by the highly talented fellows of the Ebony Hillbillies.

- So, we are starting from the Grand Central Station, the main railway station? I asked.
- Dear Olivia, you've got the places a bit mixed up. Despite its name, Grand Central Station is not a railway station but the main post office, Alberto corrected.

So we entered Grand Central Terminal instead. We learned from the travel guide that the magnificent building not only looks monumental but also hosts total of 44 platforms, making it largest in the world on that measure.

From the Grand Central Terminal we continued towards the bank of the East River.
- Let's go to see where they are storing the world peace, Alberto blurted yet another bad joke.
Once I saw the building of the United Nations, I had to say:
- I think the world peace would be needed somewhere else, too.
The protesters on the other side of the street apparently shared my sentiments.

It would have been possible to visit the headquarters of the UN - it could have been exciting as the building is technically located on no-mans-land - but we decided to head for the NYC Public Library. It was easy to find, as the way was marked up with "Library Way" signs and literary quotes on the pavement.

The library building was just amazing with its guardian lions. However, inside its rugged façade there was a homely atmosphere with a hint of scholarship and dignity. It was a perfect milieu for our old and beloved friends, who were lodging in a showcase in the Children's Center. It has been a while since Christopher Robin was playing with Winnie the Pooh, Piglet, Eeyore and others but they seemed to enjoy their retirement among the new generations of children.

Alberto had also planned a visit to another library, too. The Pierpont Morgan Library, however, was something completely different than the NYC Public Library. Basically it had been a private library of a very wealthy gentleman, hosting his large collection of old manuscripts and a study room. The study was furnished with red tapestries, mattress and comfy chairs and there were expensive works of the renaissance art hanging on the all - Mr. Morgan had really created an environment worth the manuscripts he was studying there.

However, even all that didn't prepare us for what was waiting us in the library room itself. It was huge and had bookshelves on three stories, all full of precious old illuminated manuscripts and books. After a while, we started to wonder one thing:
- How does one access the books on the second and third level? There are no stairs or ladders or anything?
A helpful museum assistant provided us with an answer upon asking. It turned out that one of the shelves on the first level was actually a doorway to the hidden staircase behind the wall. How charming!

We could have made Mr. Morgan's library as our new home but decided to move on southwards along the 4th Avenue. After a while we spotted a familiar looking building in a neighboring block.
- Olivia, look, it is the Empire State Building! Shall we climb on top of it to see what the city looks from bird perspective like? Alberto urged.
- No - we will take an elevator to the top instead, I replied.

Well, that was easier said than done. There was an elevator in the building that was taking people to the observation deck high above everything else, but before we could get there, we spent a good while queuing in and in the security control. And then we met someone who had made a brief visit to the top of the building before us...

Alberto voiced his doubts if the visit to the top was a good idea after all - we had been to observation decks before and all we had seen were just the roofs of the nearby houses. Well, this time his worries were way premature, as the views from the top of the Empire State Building were extraordinary. Alberto was photographing so enthusiastically that I had to drag him back down again so that we would keep up our schedule.

However, that was not our only encounter with tall buildings that day. A bit further down in the south we saw the very peculiar Flatiron Building.
- It really looks like an flatiron, Alberto stated.
- Yeah, but it is way too big for even a giant, I replied.
- Don't worry, the next thing we are going to see is something small and homely, Alberto said cryptically.

Well, I should have guessed what he meant: Little Italy. And he was right, it really was like being home in Italy. As it was again well past the lunch time, we stopped by the famous Italian cafe Ferrara for a coffee break and to rest our paws. There were so many goodies to choose from but after a while I settled with New York style cheese cake where as Alberto chose more Italian way and had a cannoli.

Little Italy is surrounded by the Chinatown, which made it quite adventurous to move around. The changes from one milieu to other were rapid: first you were walking among Italian restaurants and shops on one street, turned around the corner and found yourself in the middle of Hongkong! We entered deeper to the Chinatown for a while until we encountered something scary.
- I think we should not take this road any longer but turn back, I said.
- Why? Alberto asked.
- This corner is known as Bloody Angle, as the gangsters ambushed each other here!
- And when did that happen?
- In 1920s...
- Well, I guess that the gangsters have most likely moved on already a long time ago, Alberto soothed me.

With a little bit of encouraging from Alberto I finally dared to walk around the corner. To be honest, I was a bit disappointed when I didn't discover any gangsters there. I did, however, discover a lot of little shops that were selling fish and every other kind of sea food one could imagine.

After exploring the Chinatown for a while, it was time to move on to the other side of Manhattan to visit the memorial of the 2001 World Trade Center terrorist attack. It was a bit difficult to get there in the first place, as the memorial ground is enclosed by huge construction sites - the work for new One World Trade Center skyscraper was already well on its way. After some walking and passing through another security check we finally were able to enter the memorial park. It quickly became clear to us that in a few years time there will be a very cozy and peaceful memorial for this tragic and sorrowful incident. We are quite sure that the mourning friends and relatives will find the peace from here.

The places of the fallen WTC towers were now occupied by two huge pools with waterfalls. Around the pools there were plates with the names of those who perished that horrible day and in the previous terrorist attack on the WTC grounds in 1993. There was also a touching testament for hope for a better tomorrow: the Survivor Tree. It is a callery pear tree that survived the September 11th attack and was recovered from the ruins, albeit in a very bad shape. Despite the damage, the tree was nursed back to health and was replanted back on the WTC grounds in December 2010.

The evening was already falling and we had to leave the 9/11 Memorial as we were going to meet Alberto's friend Bill over a dinner in a Vietnamese restaurant in Tribeca. Alberto was excited, as even if he had been corresponding with Bill for more than a decade, he had never met him in person. Needless to say, these two had a lot to discuss when we finally sat down around the table. And it was equally unsurprising to learn how they had come to know each other - that had happened on a Led Zeppelin forum in the Internet.

After the dinner Bill had to go home but before he left, he recommended us the nearby Tribeca Grill - that is co-owned by Robert De Niro himself - as a good bar to try our the famous Manhattan cocktail. We took his advice and went to try out that popular drink. In addition to the cocktail we also got a taste of legendary skill and wit of a real Manhattan bar tender. Among other things he kindly told us the story about how the Manhattan cocktail came to be. Raising our glasses and drinking to that was a suitable conclusion for the day we saw most of that famous island in the heart of New York City.