Helsingissä majoituimme hieman keskustasta syrjään, mutta se ei suuremmin haitannut, varsinkin kun hotellimme kanssa samassa rakennuksessa oli Hanko Sushi.
- On parasta syödä kunnolla, sillä illan ohjelma vie myöhään, Alberto selitti.
Niinpä astuimme sisään ja tilasimme yhteisen wakamesalaatin sekä kummallekin ison annoksen herkullista sushia.
Sitten Alberto alkoi viedä minua Hietaniemen suuntaan. Hetken kuluttua - tarkkailtuani samaan suuntaan kulkevia ihmisiä - aavistin, että olimme menossa rokkifestivaaleille.
- Keitä täällä oikein esiintyy? minä yritin kysyä, mutta Alberto näytti myhäilevän salaperäiseltä, joten en viitsinyt painostaa häntä vastaamaan.
Festivaalialue näytti kovin rauhalliselta, ja ehkä sillä oli osuutta, että tilannetta vartioi kaksi poliisihevosta.
Söimme jäätelöt ja ihailimme virkavaltaa edustavia ratsuja, mutta sitten Alberto alkoikin touhottaa, että meidän pitäisi saada hyvät paikat keikkaa varten. Lähdimme tassuttamaan isolla kiviseinää muistuttavalla kankaalla peitetyn päälavan eteen. Eikä mennyt kauaakaan, kun kankaan takaa alkoi kuulua ja näkyä pommien räjähdyksiä ja taivaalle kohosi ilotulitusta. Sitten kangas tippui, ja pian näimme hassuun vaaleanpunaiseen pörrövaatteeseen pukeutuneen miehen laskeutuvan lavalle valtavan tulimeren saattelemana.
- Mutta Alberto, sehän on Till Lindemann ja Rammstein! minä huudahdin.
Alberton naama oli yhtä hymyä, kun hän oli onnistunut yllättämään minut.
Rammsteinin show oli jälleen mahtava. Yhtäkkiä lavan ylärakenteista tippui alas tulisade...
... ja sitten lava olikin aivan liekeissä ja yleisö vain taputti!
- Alberto, kohtahan koko bändi palaa... minä yritin kauhistella.
- Eivätköhän he ole kokeilleet tuon tempun aikaisemminkin ja ovat kaikki vielä hengissä, Alberto sanoi innokkaan tassunheilutuksen lomassa.
Mutta sitten aloin oikeasti pelätä kosketinsoittaja Christian Lorenzin puolesta. Hän oli jostain syystä joutunut pataan eikä tainnut siellä soitellessaan huomata, että yhtyeen laulusolisti vaikutti uhkaavalta.
Pian padan alle laitettiinkin tulta oikein liekinheittimellä.
Alberto otti minua tassusta kiinni ja kertoi, että Lorenz oli ollut padassa sen verran monta kertaa, ettei hänelle varmaan tälläkään kerralla kävisi mitään. Ja kuinka ollakaan, kyllä Lorenz selvisi paistamisesta jälleen kerran. Sen sijaan oli kohtuullista, että myös Till Lindemann joutui tulisateeseen liekitettyään poloista Lorenzia niin kauhealla tavalla.
Tuliefektejä riitti jatkossakin, ja onneksi ne näkyivät hyvin, vaikka suomalainen kesäyö onkin valoisa.
Yhdessä vaiheessa Til Lindeman ampui jousipyssyllä tulinuolen yleisön päiden yli miksauskopille, josta sitten vastattiin ampumalla raketteja, jotka räjähtivät lavalla!
Myös kitarat olivat saaneet omat pienet liekinheittimensä.
- Katso Olivia, basisti taitaa olla itse Nosferatu, naureskeli Alberto Oliver Riedelin kieltämättä tutunoloista lavaolemusta.
Hurjan menon lisäksi keikalla oli pari rauhallisempaa hetkeä. Varsinainen balladihetki oli rauhoitettu versio kappaleesta Mein Herz brennt, jonka aikana Lorenz soitti poikkeuksellisesti pianoa. Punainen valo loi hienon tunnelman.
Keikan jälkeen Alberto halusi ehdottomasti grillille, joten suuntasimme Töölöntorin grillille, josta löytyikin nakit ja ranskalaiset -annos, jolla Alberton nälkä saatiin tyydytettyä.
Koska olimme jo Helsingissä ja meneillään oli myös Tuska-festivaali, ehdotin Albertolle, että jatkaisimme metallimusiikin parissa. Kahden aikaan seuraavana aamuna seisoimmekin Suvilahdessa jonottamassa sisään festivaalialueelle. Turvatarkastuksen jälkeen Alberto katsasteli ympäriinsä kuin ihmetellen, oliko Tuska muuttunut muutoinkin kuin paikkansa puolesta vuodesta 2004, jolloin hän oli festivaalilla edellisen kerran. Minun oli kuitenkin pakko tarttua häntä tassusta ja huomauttaa:
- Kiirehdi, Alberto, Deathchainin keikka on jo alkamassa!
Ja niin olimme kuuntelemassa ensimmäistä bändiä. Deathchain olikin hyvä avaus festivaalipäivälle, sillä se sai myös energisen pitin pyörimään. Alberto olisi selvästi halunnut mukaan meininkiin, mutta minun oli pakko toppuutella häntä:
- Et kyllä mene sinne likaamaan vasta pestyjä housujasi!
Heti Deathchainin jälkeen soittikin sitten ruotsalainen Amaranthe. Tunnelma keikalla oli hyvä niin esiintyjillä kuin yleisölläkin. Koska Amaranthe ei ole kaikkein synkintä metallia, se sopi mainiosti siinä vaiheessa aurinkoiseen päivään.
Keikka vei mennessään niin tehokkaasti, että putosimme vallan kärryiltä yrittäessämme laskea, kuinka monta kertaa naisvokalisti Elize Ryd ehti keikan aikana keimailemaan bändin kitaristille.
Sitten tulikin päivän yllätys. Ruokataukomme vaihtui Barbe-Q-Barbiesin energisen keikan seuraamiseen. Bändi oli meille ennestään tuntematon, mutta kun se aloitti esiintymisensä, meidän oli pakko seurata loppuun saakka.
Laulaja Nikillä oli vauhti päällä koko keikan ajan.
Bändin molemmat kitaristit olivat kovin rock. Tässä toinen heistä mielestäni punkahtavan basistin kanssa:
Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, kuinka antaumuksellista bändin lavaesiintyminen oli.
Hyväntuulisen keikan jälkeen pääsimme syömään. Ja tällä kertaa söimme festariruuan aatelia. Herkullisessa sämpylässä oli mm. maittavaa sianlihaa sekä coleslaw'ta, ja sämpylän kanssa syödyt ranskalaiset olivat ihastuttavan rapeat.
Ruuan jälkeen ehdimme vielä tiirata hetken aikaa Battle Beast -yhtyettä, jota sitäkin johti varsin energinen naisvokalisti.
- Onpas tämä Tuska tänä vuonna oikea naisten festivaali, minä totesin Albertolle. - Vieläköhän näitä naissolisteja riittää?
No, vielä oli yksi jäljellä. Illan pääesiintyjä oli tietenkin Nightwish, jonka solistina laulaa ainakin tällä hetkellä - ja toivottavasti vielä pitkään - ihana Floor Jansen.
Näytti siltä, että muutkin bändin jäsenet ottivat soittamisen tällä kertaa tavallistakin enemmän tosissaan.
Mukana oli tietenkin myös Troy Donockley, joka hallitsee soittimet, joita oletettavasti kukaan muu bändin jäsen ei osaa soittaa.
Keikka oli hieno kokemus, sillä edellisestä Nightwish-keikastani oli aikaa jo pitkästi yli puoli vuotta. Sekin keikka oli upea, mutta nyt Floor oli päässyt vielä paremmin sisälle musiikkiin ja lauloi kuin enkeli. Moshaaminenkin sujui häneltä mainiosti.
Keikan jälkeenkin bändi näytti varsin tyytyväiseltä. Marco ja Floor tervehtivät toisiaan hyväntuulisina.
Yhteinen kesäloma-aikamme polkaistiin siis käyntiin raskaan musiikin merkeissä. Mutta muutakin oli lomalle suunnitelmissa. Siitä saatte kuulla enemmän seuraavassa postauksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti