Uppsala ja muita muinaisuuksia

Kun laiva saapui Tukholmaan, tytöt olivat innoissaan lähdössä autokannelle melkein ennen kuin me Alberton kanssa saimme itsemme ylös vuoteesta. Vain Viiviä piti hieman herätellä. Koska pääsimme maihin aamuvarhaisella, olimme suunnitelleet päivälle runsain määrin ohjelmaa. Kohta olimmekin jo matkalla kohti Uppsalaa. Sitten Alberto ohjasi auton keskelle peltoja ja laitumia.
- Mutta Alberto-setä, Uppsalan pitäisi vielä nykyäänkin olla ihan merkittävä asutuskerkus, Freija huomautti.
- Tämä ei olekaan Uppsala, vaan Broborgin linnoitus, Alberto vastasi siihen polleana.

Emme valitettavasti nähneet minkäänlaista linnoitusta, mutta seurasimme silti Albertoa kuuliaisesti. Menimme portista ja huomasimme alas tassuihin katsoessamme, että haassa asusti nähtävästi lampaita. Niitä ei kuitenkaan näkynyt. Ehkä ne viettivät aikaa edessä olevalla kukkulalla. Pienen etsimisen jälkeen Alberto löysi myös kukkulan laelle johtavan kivikkoisen polun. Ylös kiivettyämme näimme todellakin jonkinlaisen linnoituksen rauniot.



Ylhäältä oli hyvät näkymät yli uplantilaisen maaseudun. Mutta katsottavaa oli itse paikanpäälläkin. Alberto halusi tutkia jokaisen kiven, mutta Victoria ja Freija kiinnostuivat erityisesti yhdestä kivenmurikasta.
- Katso, Victoria, siinähän on kasvot! huudahti Freija.
- Se on varmaan kivettynyt jättiläisen pää! Victoria innostui.



Minä keskityin katselemaan kukkasia ja vahtimaan Viiviä, sillä jättiläiset kuulostivat hieman liian pelottavilta.



Kun olimme jälleen nousseet autoon ja lähteneet ajamaan, näimme viimein haassa asustavat lampaatkin. On vaikea sanoa, miksi, mutta herätimme niiden keskuudessa suurta mielenkiintoa.



- Seuraavaksi sitten Uppsalaan! minä totesin, kun olimme päässeet isommalle tielle.
- Ei ihan vielä, Alberto toppuutteli. - Etsimme ensin Moran kivet.
Vilkaisin karttaa ja kauhistuin huomattuani, ettei Mora ollut Uppsalassa päinkään. Onneksi Alberto näki kauhun kasvoiltani ja rauhoitteli minua:
- Emme me Moraan ole menossa, vaan katsomaan niitä kiviä, joiden luona ruotsalaiset muinoin valitsivat kuninkaansa.
- Alberto-setä, Freija huomautti jälleen, ne kivet itse asiassa ovat Morassa, mutta voimme toki mennä katsomaan paikkaa, jossa ne joskus olivat ja jossa kuninkaat valittiin.

Osoittautui, että Freijan historiatietämys oli jälleen lyömätön. Moran kivien sijasta löysimme surumielisen leppäkertun – tai muun olion – jolla kukaan ei ollut varmasti ratsastanut vuosikymmeniin. Viivi korjasi tilanteen.



Viivin leikkihetken jälkeen pääsimme viimein ajamaan Uppsalaan. Minä tassutin tietenkin kiireesti poseeraamaan tuomiokirkon kanssa.



Tuomiokirkko oli nimensä veroinen, sillä sisällä oli todella jylhä tunnelma.
- Nyt meidät varmaan tuomitaan johonkin, Victoria hihitteli.
- Hys, minä sanoin. - Kirkossa pitää esiintyä arvokkaasti.
- Ei hätää, Alberto lisäsi. - Kohta saatte nähdä kirstun, jossa säilytetään Eerik Pyhän luita.
- Pöh, ei pelota yhtään! Freija vastasi.



Ennen luukirstua näimme kuitenkin muuta. Tuomiokirkossa oli valtavan hieno alttarikaappi...



… ja oli sinne haudattu muitakin länsinaapurimme kuuluisuuksia kuin Eerik Pyhä. Melkein väittäisin, että Kustaa Vaasa on pyhää Eerikkiäkin kuuluisampi.



- Aika pramea, Alberto totesi.
- En sanoisi mitään, minä totesin. - Aika vaatimaton tuo on Vittorio Emanuele II:n muistomerkkiin verrattuna.

- Nyt pääsemme asiaan, sanoi Alberto, kun saavuimme paikalle, jossa oli Eerik Pyhän hautakivi.



- Tuollako ne luut ovat? minä kysyin ääni väristen.
- Itse asiassa TV:stä tulleessa Arn-dokumentissa ne luut otettiin esille jonkinlaisesta kirstusta, Freija muisteli mietteliään näköisenä.
- Sitten ne ovat varmaan tuolla, Victoria totesi osoittaen lasivitriinissä olevaa esinettä.
- Tuo se on! Alberto huudahti.



Onneksi meidän ei tarvinnut kurkistaa kirstuun. Ikävä kyllä en tosin tiennyt, että joutuisimme ojasta allikkoon, kun suuntasimme aivan kirkon vieressä olevaan Museum Gustavianumiin.



Heti ensimmäisellä osastolla oli näytteillä muinaisen Egyptin esineistöä. Myönnettäköön, että ruumisarkut olivat ennen muinoin näyttävämpiä kuin nykyään.



Se ei ollut minulle uutta, että aikanaan Egyptissä muumioitiin myös eläimiä, ei pelkästään ihmisiä. En kuitenkaan muista ennen nähneeni kissan muumioarkkua. Museum Gustavianumissa oli sellaisia ainakin kaksi kappaletta.
- Kyllähän se kissamuumio sujahtaa tuonne tuosta kolosta vallan mainiosti, Freija totesi.



Onneksi osastolla oli muutakin kuin kuolemaan liittyvää esineistöä. Tämän valtavan hienon kaulakorun oli museolle lahjoittanut Ruotsin kuningatar Viktoria.



- En minä tiennytkään, että Victoria on jo kuningattarena, Alberto sanoi.
- Älä ole höpsö, Alberto-setä, Victoria totesi. - Se on tietenkin aiempi kuningatar nimeltä Viktoria.

Alberton valistamisen jälkeen siirryimme seuraaviin näyttelyhuoneisiin. Museo oli täynnään toinen toistaan ihmeellisempiä esineitä. Joistain emme todellakaan ymmärtäneet, mitä ne olivat. Yksi näistä esineistä oli tämä lipaston näköinen, lukemattomilla simpukoilla koristeltu kookas esine, joka selvästikään ei kuitenkaan ollut lipasto.
- Ehkä sen voi vain laittaa olohuoneen nurkkaan pönöttämään, tuumi Alberto.



Museokierroksen lopuksi saavuimme varsin erikoiseen paikkaan.
- Tämä on selvästikin anatominen teatteri, joka mainittiin matkaoppaassakin, Freija totesi.
- Mitä se oikein tarkoittaa? minä kysyin.
- Pelkäänpä, että täällä leikeltiin ihmisruumiita, jotta opittiin ihmisen anatomiaa, Alberto totesi.
- Onneksi vain ihmisiä, eikä karhuja, Victoria sanoi.



Kävi ilmi, että paikalla oli kyllä avattu yhden jos toisenkin eläimenkin sisuskalut esiin. Anatomisen teatterin yhteydessä olevan vitriinin verhon takana oli nimittäin varsin epäilyttäviä purkkeja.



Alberto päätti urheasti ottaa kokoelmasta valokuvan.
- Pahimmat näytteet on näköjään laitettu piiloon, hän totesi.
- Pöh, ei pelottanut yhtään, totesi Freija kurkistettuaan verhon taakse.
Minä, Viivi ja Victoria sen sijaan päätimme olla arkajalkoja.

Onneksi seuraava vierailukohde oli rauhallisempi – suuntasimme Carolina Redivivaan, joka on Uppsalan yliopiston kirjasto.



- Hah, tuohan on oikea Carta Marina, Alberto innostui, kun olimme tutustumassa näyttelyyn.
Ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, Alberto oli ottanut kuvan kartasta.



- Alberto-setä, ei täällä saa kuvata! Victoria kivahti.
Alberto huiskaisi ilmaa tassullaan ja vastasi:
- Olen melkein varma, ettei kielto koske meitä karhuja.

Tutustuttuamme näyttelyyn, joka sisälsi mm. gootinkielisen Raamatun, pidimme pienen kuononpuuterointitauon. Alberto viipyi miestenhuoneessa yllättävän pitkään. Saapuessaan viimein luoksemme hän totesi heti:
- He ovat näköjään sijoittaneet nykytaiteen WC-tiloihin.
Koska emme voineet mennä miestenhuoneeseen katsomaan, kuinka korkealaatuisesta taiteesta oli kyse, jouduimme tyytymään Alberton ottamaan valokuvaan. Tässä yhteydessä en kuitenkaan halua antaa lausuntoa käsityksestäni Ruotsin taiteen tilasta.



Muinaiset kohteet jatkuivat, kun ajoimme Gamla Uppsalaan, joka on kuuluisa muinaisista kuningashaudoistaan - kungshögarna - sekä vanhasta katedraalista, joka on perimätiedon mukaan rakennettu vanhan pakanatemppelin päälle. Alberto ja tytöt poseerasivat innokkaina suurten hautakumpujen edessä.



- Mielenkiintoista... Perimätiedon mukaan kumpujen uskottiin alunperin olevan Thorin, Odinin ja nimikkojumalattareni Freyn leposijoja, luennoi Freija kotvasen tassutietokonettaan tutkittuaan. - Myöhemmin alettiin uskoa, että kyseessä on joukko kuningashautoja 400 - 500-luvuilta. Oikeasti täällä ei ilmeisesti ole mitään kuninkaita haudattuna, mutta ruotsalaiset haluavat silti sitkeästi vain uskoa niin.

Mahtavia hautakummut olivat joka tapauksessa, oli niissä muinaisten jumalien tai kuninkaiden luita eli ei. Seuraavaksi menimme tutustumaan Gamla Uppsalan kirkkoon.



Kirkon morsiamenhuoneessa oli hienosti säilynyt seinämaalaus, joka esitti Pyhää Yrjöä tappamassa lohikäärmettä.



Muutoinkin kirkossa oli mukavan keskiaikainen tunnelma.



Tyttöjä – varsinkin Victoriaa – kiinnostivat kuitenkin eniten kirkossa olleet morsiuskruunut.





- Tässä sanotaan, että näitä saa lainata, kun menee naimisiin! Victoria intoili.
- Ehkä sitten pitää mennä naimisiin tässä kirkossa, minä sanoin.
- Sehän sopii vallan mainiosti. Tämä on viehättävä kirkko, Victoria jatkoi innoissaan.
Ja oikeassahan hän oli.

Gamla Uppsalasta matka jatkui vielä kohti Örebrota. Eskistunan nurkilla Freya pääsi jälleen intoilemaan, sillä pysähdyimme katsastamaan Sigurdsristningen-nimisen riimukaiverruksen.
- Tämä on mielettömän jännittävä kuva, Freija selitti. - Tässä on lohikäärmeen surmaamista ja vaikka mitä!
- Niin, ja ainakin yksi hevonen, minä sanoin tarkastellessani kuvaa.
- Tietysti. Sillä Sigurd ratsasti. Eihän jalan pääse riittävän nopeasti, jos pitää olla tekemisissä lohikäärmeiden kanssa, Freija valaisi minua.



Kaiverrus oli niin valtava, ettei Alberto saanut kuvattua siitä kuin osan kerrallaan.



Kun lähdimme taas tien päälle, näimme vielä tämän upean puun, joka oli pakko ikuistaa valokuvaan.



Illan jo hämärtyessä saavuimme viimein Örebrohon ja majoittauduimme mukavaan retkeilymajaan. Mielikuvissani olin pitänyt Örebrota tavallisen harmaana teollisuuskaupunkina, mutta seuraavassa postauksessa näette, että totuus oli hieman toisenlainen.

- - -

Uppsala and other old places

It was early in the morning when the ferry anchored in the Stockholm harbor. We had the whole day ahead of us and we had planned accordingly. Without any further delay we were soon on our way to the city of Uppsala north from Stockholm. I was expecting us to drive there straight ahead but to my - and girls' - surprise, Alberto diverted from the main road and parked the car in the middle of fields and meadows some 20 kilometers before Uppsala.
- Let's go to see the ancient fortress of Broborg, was his explanation for the stop.

We couldn't spot any castle nearby but followed Alberto uphill into the wood. After searching for a while, Alberto discovered a stony path that lead to the top of the hill, where we did indeed discover the ruins of an old stronghold. The view over the surrounding landscape was quite magnificent but there was also a good number of things to discover within the ruins, too. Victoria and Freya found an interesting stone:
- Look, Victoria, it looks like a face! Freya said.
- It must have been a head of a giant! Victoria replied excitedly.

I was a bit worried about the possible presence of giants and concentrated on admiring the beautiful flowers with Vivian. On our way back we also met the sheeps that were grazing around the hill.

- So, the next stop: Uppsala, I said once we got back to the main road.
- Not yeat, my dear, Alberto answered. - We have to find the stones of Mora first.
- Are we going to Mora, then? I asked.
- No but we are going to see the ancient stones where the Swedish kings were elected for centuries in the olden times.
- Well, Uncle Alberto, those stones really are in a museum in Mora nowadays, Freya chimed in. - But we can go to see the place where they were originally laid.

It turned out that Freya had it right once again. We found the place but didn't see any stones there. We also found a playground that seemed to have waited for the children way too long. Vivian was quick to set things on their proper track again.

And then it was finally time for Uppsala. Our first destination there was the famous cathedral that made quite an impression - both outside and inside.
- Let's find the coffin where they are keeping the bones of St. Eric, Alberto suggested.

Before finding the final resting place of the aforementioned saint we did, however, discover the tomb of another medieval celebrity: Gustav Wasa.
- Not bad, was Alberto's judgment.
- I would say that it is rather humble when compared to the memorial of Vittorio Emanuele II in Rome, I said.
- Well, maybe, but look, there's the grave we're looking for!

After a short while we were looking at the tombstone of St. Eric.
- The bones... They are somewhere down there? I asked with some anxiety in my voice.
- Well, I saw a documentary on the telly where they actually took the bones out of some kind of a box, Freya spoke out her recollections.
- Then that must be it, Victoria said, pointing out a chest within a glass showcase nearby.
- Yeah, that's it! Alberto confirmed.

It is hardly surprising that we didn't get to see the bones themselves but that didn't spare us from seeing all sorts of dead things that day, as more sinister stuff was on display in our next destination, Museum Gustavianum. Immediately in the first department we were greeted by the Egyptian coffins and mummies! There were even a coffin for a mummified cat...

Luckily there were also other objects in display than just those related to death. Among other things we got to see a large necklace that was donated by the Queen Victoria of Sweden and a very weird looking cabinet of which we couldn't decide what it actually was. Alberto's guess was that it was just meant to look weird in the corner of someone's living room.

However, at the end of our tour we ended up dealing with the death again.
- This must be the anatomical theater that was mentioned in the travel guide, Freya noted.
- What kind of place is this? I asked.
- In this room they dissected the human bodies to study man's anatomy, Alberto answered.
- Luckily they were only humans, not bears, Victoria concluded.

Next to the anatomical theater we discovered a closet that was filled with anatomical samples in the jars. The cabinet was curtailed but Alberto was brave enough to take a photo of its content.
- Looks like they have hidden the scary things from the public, he said.

I didn't dare to go in to take a look and neither did Vivian and Victoria, but Freya couldn't resist the temptation and peeked in.
- Blah, I was not scared a all, she declared immediately afterwards.

For my great relief, the next place to visit - Carolina Rediviva, the Uppsala university library - didn't have anything scary to offer.
- Look, that's one of the original prints of Carta Marina, Alberto remarked, pointing out a familiar looking map on the display.

Before anyone could say a thing, we had taken a photo of it.
- But Uncle Alberto, the photography is prohibited here, Victoria cried.
- I am quite sure that it doesn't concern us bears, Alberto replied.

After walking through the exhibition it was time for a little break to powder our noses. Alberto remained in the gents quite a long time and when he came back, he showed us a photo he had taken there and said jokingly:
- Look, the modern art is on the display in the gentlemen's restroom.

I think it is better not to let out my opinion about the state of the Swedish modern art, so let us forward to see what happened in our next stop, Gamla Uppsala. Gamla Uppsala is famous for its ancient burial mounds, kungshögarna, and its old cathedral that was built on the site of an old pagan temple. After consulting her paw-held tablet computer, Freya was able to enlighten us about the historical facts:
- According to the folklore the mounds were the resting places of Thor, Odin and my namesake god Frey. Later people started to believe that they were the graves of ancient kings. However, it is very likely that there are no kings buried here, but the locals still want to retain their old beliefs.

The old cathedral was quite an interesting place with its medieval atmosphere, too. Victoria got excited when she found a pair of bridal crowns.
- It says here that one can borrow these when getting married here, she said.
- That sounds lovely, I concurred.
- That would be great, especially as this church is so charming, Victoria kept on rambling.

From Gamla Uppsala we continued towards Örebro. Freya got yet another reason for enthusiasm when we stopped to check Sigurdsristningen, a huge stone carving near Eskilstuna.
- This is a quite exciting picture with slaying a dragon and everything, she explained.
- There seems to be one horse, too, I notified.
- But of course, it is Sigurd's horse. You can't challenge a dragon on foot, Freya was kind enough to lecture me.

The dusk was settling once we reached Örebro and booked us into a homely hostel. I had always thought Örebro as a boring industrial city but my prejudice was going to be set straight quite soon, as you will discover in the next episode.