Kaikki tiet vievät Duomolle

Seikkailumme Firenzessä jatkui kirkollisissa ja taiteellisissa merkeissä. Ja muissakin merkeissä, sillä kun olimme tassuttelemassa kaupungissa, huomasimme kaksi oudostuttavaa liikennemerkkiä.



- Firenzeläiset ovat kyllä outoja... Alberto aloitti.
- Alberto! Ei herjata rakasta kotikaupunkiani! minä suutahdin.
Rauhoituttuani hieman aloin itsekin ihmetellä tassut pystyssä:
- Mitä ihmettä nuo merkit oikein tarkoittavat? Osaammeko me nyt toimia oikein, kun emme ole koskaan tuollaisia merkkejä nähneet?
- Tulkitaan vain kuvien perusteella, Alberto rauhoitteli. - Tuo ylempi tarkoittaa varmaankin... hmm... kielletty marmorinnakuttelusuunta! Koskee varmaan kuvanveistäjiä, ei karhuja.
Alberto kuulosti varsin tyytyväiseltä tulkintaansa.
- No hyvä. Entäs tuo toinen?
- Raukeita kaloja tuossa suunnassa! Alberto vastasi.
- Eihän se ole mikään liikennemerkin aihe! minä päivittelin.
- Ei se haittaa. Ei meidän tarvitsekaan ymmärtää näitä merkkejä, koska kaikki tiet vievät Duomolle, Alberto sanoi.

Tassuttelimme eteenpäin. Ja kuinkas ollakaan, törmäsimme vielä yhteen käsittämättöön liikennemerkkiin.



- Tuota ei ymmärrä sen vertaa, sanoi vanhan harmaapäänallen muori.
Alberto oli jälleen vitsikkäällä tuulella:
- Se tarkoittaa sitä, ettei tähän saa pysäköidä, tai punainen pääkallo nauraa.
- Järjetöntä! minä protestoin.
- No, meillä ei ole autoa, ja kaikki tiet vievät joka tapauksessa Duomolle, Alberto vastasi siihen.

Rakas Albertoni oli oikeassa, sillä kun jatkoimme matkaa, tuttu rakennus näkyi jo kadun päässä.



Ihastelimme hetken Duomon julkisivua, joka kieltämättä on komea kaikkine patsaineen. Minä vierailin vielä myöhemmin sisälläkin Duomossa vanhan harmaapäänallen ja hänen muorinsa kanssa.



Nyt kuitenkin suuntasimme koko kööri kastekappeliin, joka on Duomon vieressä. Vaikka olimme Alberton kanssa käyneet kastekappelissa aiemminkin, emme olleet lainkaan pitkästyneitä: kyllähän komeita mosaiikkeja kestää toisenkin kerran katsoa.



- Hui! minä kirkaisin sitten, sillä huomasin, että mosaiikeissa oli kuvattu myös ihmistä syövä paholainen.
- Älä huoli, Alberto kuitenkin rauhoitteli minua. - Keskiajalla oli tarpeen pelotella ihmisiä. Sitä paitsi, eihän siinä syödä karhuja.



Vanhan harmaapäänallen ja hänen muorinsa sekä vaari- ja mummo-Orson niskat taisivat tulla kipeiksi kattoon tuijottelusta, mutta kaikki olivat sitä mieltä, että kastekappeli oli näkemisen arvoinen.

Vanha harmaapäänalle ja hänen muorinsa halusivat nähdä vielä lisää kirkkoja, joten suuntasimme Santa Crocelle. Vaari- ja mummo-Orso jäivät ihastelemaan kirkon aukiota, kun me muut pujahdimme sisälle kirkkoon, jonne on haudattu monta renessanssin suurmiestä.



- Täällä niitä hautoja sitten on, minä totesin kuin paraskin matkaopas.
Ensin ihastelimme kuitenkin kirkon päälaivan yleisilmettä.



Kiersimme kirkon ympäri, ja löysimme todellakin melkoisen määrän suurmiesten hautoja.
- Tuolla on haudattuna Galileo Galilei, Alberto esitteli tomerasti. - Ja tuolla on Niccolò Machiavelli. Tässä puolestaan on Michelangelon hauta.
- Kovin on mietteliään näköistä porukkaa, minä totesin.
- Kai siinä riittää pohtimista, kaikkien niiden mestariteosten jälkeen, Alberto virnuili.
Minun oli pakko myöntää, että Alberton ajatuksessa oli höpsöydestään huolimatta logiikkansa.



Mutta toki Santa Crocessa oli muutakin kuin kuuluisuuksien hautoja. Minä ihastuin tähän maalaukseen, jonka tekijä jäi hieman epäselväksi. Valokuva ei taaskaan tee oikeutta tälle sädekehäloistolle.



Kirkollisen vierailun jälkeen löysimme mummo- ja vaari-orson istuksimasta läheisestä gelateriasta ja huomasimme itsekin olevamme jäätelön tarpeessa. Alberto otti – jälleen kerran – suklaata ja minttua.



Jäätelö olikin tärkeä energiatankkaus, sillä päivän kulttuurianti ei loppunut Duomoon ja Santa Crocen basilikaan. Kovin koitos oli vielä edessä: Galleria degli Uffizi.

Onneksi tiesimme, miten Uffizin taidegalleria toimii. Pääsimme siis sisään vauhdikkaasti, sillä olimme varanneet liput etukäteen. Mutta Alberto ja minäkin olimme ehtineet unohtaa, miten paljon Uffizilla on nähtävää. Ensimmäiset salit Giottoineen ja Cimabueineen olivat jo riittävä taide-elämys yhdeksi päiväksi, ja seuraavissa saleissa vastaan tulivat vielä Botticelli, da Vinci, Raffaello, Tizian ja jopa Rembrandt. Ja Alberton mielestä paras oli vasta tulossa...
- Missä ne Caravaggiot ovat? Alberto touhotti. - Jos ne on täälläkin laitettu suljettuun huoneeseen, joudun tiirikkahommiin, hän jatkoi viitaten kokemukseensa Metropolitan Museum of Artissa.

Onneksi Caravaggiot löytyivät ihan yleisölle avoimista tiloista. Hämmästelimme yhdessä Caravaggion ainutlaatuista siveltimenjälkeä ja henkeäsalpaavaa chiarascuro-tekniikan hallintaa. Sen jälkeen hämmästelimme Albertoa ja vaari-Orsoa, jotka supattelivat jotain keskenään. Sitten suorastaan mykistyimme: vaari-Orson harhauttaessa museosalin vartijoita kyselemällä tietä vessaan Alberto kaivoi kameran taskustaan.
- Kas näin, sanoi Alberto nostaessaan kameran tassullaan eteensä ottaakseen valokuvan itsestään ja Iisakin uhraaminen -maalauksesta.
- Ei täällä saa... minä aloitin.
- Se ei koske karhuja, Alberto vastasi ja napsautti kameran laukaisijaa.
- Hieman vino tuli, hän totesi tarkastettuaan kuvan, mutta hänen äänestään kuuli, että hän oli kuvaansa varsin tyytyväinen. - Ei matkaa ilman Caravggiota.
- Onkohan tuo nyt ihan sopivaa, kauhisteli vanhan harmaapäänallen muorikin.



Kun olimme ansiokkaasti kiertäneet Uffizin gallerian, oli aivan pimeää. Gallerian piha näytti jokseenkin tunnelmalliselta.



- Käydään vielä ennen ruokailua silittämässä villisikaa, minä ehdotin.
Kaikki Albertoa lukuun ottamatta näyttivät hieman hämmästyneiltä.
- Se on sellainen patsas Mercato Nuovolla, Alberto selitti. - Kun sitä silittää, varmistaa sen, että pääsee Firenzeen vielä uudelleen.
Koska vanha harmaapäänalle ja hänen muorinsa, kuten myös vaari- ja mummo-Orso olivat jo kovin ihastuneet kaupunkiin, ei heillä ollut mitään sitä vastaan, että kävisimme tapaamassa tätä mukavaa villisikaa. Niinpä tassuttelimme Mercato Nuovolle, ja jokainen meistä silitti tassullaan pronssisen eläimen kärsää.



Alberto alkoi kuitenkin näyttää siltä, että olisi ennemmin syönyt villisian kuin silitellyt sitä, ja minunkin vatsastani alkoi kuulua kurinaa, joten oli aika suunnata yhteen lempiravintoloistamme, Il Pizzaiuoloon.

Olimme jälleen toimineet viisaasti: meillä oli pöytävaraus. Muutoin kuuden hengen poppoomme olisikin voinut olla vaikea mahduttautua tähän aika monen muunkin kuin meidän suosimaan ravintolaan. Lista oli täynnä herkkuja, joten valinta oli hieman vaikea, mutta selvisimme siitä kunnialla. Alkupaloiksi otimme koko joukolle jaettavaksi Il Pizzaiuolon antipastolajitelman. Lisäksi Alberton oli aivan pakko tilata itselleen Bruschetta Napoletana, koska häneen oli iskenyt voittamaton anjoviksen himo.





Pääruuaksi tilasimme pizzaa, onhan napolilainen pizza paikan erikoisuus. Paikan taitava pizzaiolo oli vauhdissa - tältä pizzat näyttivät ennen uuniin menoa...



… ja tältä näytti Quattro Stagioni paiston jälkeen. Huomatkaa, että pizzan reunat ovat pulleat mutta keskiosa pohjaltaan ohut – aivan kuin aidossa napolilaispizzassa kuuluu ollakin.



Quattro Stagioni olikin monen valinta. Mutta Alberto halusi vielä lisää anjoviksia ja valitsi Pizza Napolin.
- Albertolle kasvaa kohta evät, jos hän jatkaa anjoviksien syömistä tuohon tahtiin, päivittelivät vanhan harmaapäänallen muori ja mummo-Orso yhteen ääneen.



Ei voi kiistää, etteikö pizzastakin vatsa tullut täyteen, mutta minua kiehtoi vielä pannacotta. Vaikka yleensä ei antipaston ja primo piattonkaan saati pizzan jälkeen jaksa enää dolcea, joskus on pakko, etteivät makeat herkut jää kokonaan maistamatta.



Loistavan illallisen jälkeen olikin aika ruveta valmistautumaan seuraavana päivänä tapahtuvaan paikkakunnanvaihdokseen. Albertolla alkoikin olla jo hieman hinku Roomaan – siellä näet olisi mahdollisuus nähdä enemmänkin Caravaggion teoksia.