-Kuulehan Alberto, kinkku on ollut tänä vuonna todella erinomaista, mutta emmehän toki syö pelkästään sitä loppiaiseen asti? Mieleni tekisi jo kovasti kotoisia italialaisia makuja.
Aiemmasta viisastuneena Alberto oli onneksi osannut varautua Roberton pyyntöön, ja niinpä italialaiset herkut tekivät paluun ruokalistalle melko pian joulun jälkeen. Ensimmäisellä kerralla tarjolla oli hauskasti kirsikkatomaateista, mozzarellahelmistä ja vihreistä oliiveista koottuja antipasti-tikkuja, joissa hehkuivat siis Italian värit ja joiden reseptin Alberto oli oppinut vieraillessamme ystävämme Timin luona silloin, kun hän vielä asui Modenassa.
Myös pääruoka oli mukaelma Emilia Romagnan alueen erikoisuudesta, Penne al Lambruscosta.
- Varsin maukasta, virnuili Roberto Albertolle aterian päätteeksi, mutta taidanpa saada sinut kiinni pikku huijauksesta, serkku hyvä. Käyttämäsi makkara ei ole aitoa salsicciaa, niin kuin pitäisi!
- Tunnustan, myönsi Alberto. Salsicciaa ei löytynyt kaupasta tähän hätään, joten käytin virolaista savustettua hirvisalamia. Eikä pastan keittämiseen käytetty viinikään ollut Lambruscoa, vaan kalifornialaista Zinfandelia.
- Olen valmis antamaan tämän kammottavan etikettivirheen anteeksi vain, jos seuraavalla kerralla tarjolla on jotain loppuun saakka aidosti italialaista ruokaa, naureskeli Roberto Alberton tunnustukselle.
Alberto otti serkkunsa sanoista vaarin, ja niinpä seuraava ateria alkoi perinteistä perinteisemmällä antipasti misti -annoksella:
Pääruuaksi puolestaan oli tarjolla tukeva annossa roomalaisten suurta herkkua saltimboccaa ja paistettuja papuja. Juotavaksi Alberto avasi arvokkaan vuosikerta-Chiantin.
- Noh, mitäs tykkäät? tiedusteli Alberto vasikan fileepihviä kupuunsa ahtavalta Robertolta.
- Erittäin maukasta! Mutta kun nyt olemme syöneet sekä Pohjois-Italian että kotikaupunkisi Rooman herkkuja, eikö kohta olisi myös jonkin eteläitalialaisen ruokalajin vuoro? Roberto vihjaili.
Seuraavana päivänä näytti siltä, että Roberton toive olisi toteutumassa, sillä Alberto ilmoitti leipovansa illaksi meille pizzaa.
- No niin, viimeinkin aitoa napolilaista ruokaa, myhäili Roberto tyytyväisenä.
Mutta keittiössä odottikin yllätys.
- Minkälainen italialainen sinä oikein olet, kun yrität myrkyttää paisanosi amerikkalaisella pannupizzalla? parahti Roberto pulleapohjaisen pizzan lautasella nähdessään. - Sitä paitsi, pizzaan ei koskaan laiteta vihreitä vaan mustia oliiveja!
- Sekä Caputon tipo 00 -jauhot että San Marzano -tomaatit olivat päässeet loppumaan, ja vihreitä oliiveja oli jäänyt tähteeksi, joten ajattelin hieman soveltaa... Alberto yritti.
Roberto ei jäänyt kuuntelemaan Alberton selityksiä vaan päätti mielenosoituksellisesti marssia ulos keittiöstä poikansa Vittorio kannoillaan, mutta Giovanna palautti perheensä miesväen takaisin ruotuun ja kiltisti ruokapöydän ääreen muutamalla valikoidulla napolin murteen lauseella, joiden sisältö jäi minulle epäselväksi. Roberton maistettua pizzaa hänen hapan ilmeensä sulikin hymyyn ja hän sanoi toista palaa lautaselle ottaessaan:
- Eihän tämä tietysti ole aitoa napolilaista pizzaa, mutta erinomaisen hyvää se on siitä huolimatta!
Kaikki purskahtivat nauruun ja totesimme, että suvaitsevaisuus on valttia myös ruokapöydässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti