Kasvaneita sukulaisia

Muistatte varmaan, että kävimme Alberton kanssa viime keväänä Ähtärin eläinpuistossa. Silloin kuulimme, että sinne on syntymässä lumileopardin poikasia. Niinpä meidän oli pakko tehdä Ähtäriin toinenkin vierailu. Sen aika oli sunnuntaina.

Ensimmäiseksi tapasimme ahman. Hän oli pienempi kuin muistin ja itse asiassa söpö, vaikka onkin petoeläin. Mutta niinhän me karhutkin olemme söpöjä, ja jotkut väittävät, että me olemme oikein suurpetoja. Ahma jolkotteli innoissaan ruohikossa.



Lumileopardit olivat seuraavana. Äiti oli lapsensa kanssa lepäilemässä, ja Alberto tuskaili, kuinka vaikea oli ottaa kuvaa kissoista, kun he olivat niin kaukana. Alberto joutuikin puuhaamaan hyvän tovin pimiössään kuvaa suurennellessaan, eikä hieman rakeinen lopputulos siltikään ollut hänen mieleensä. Minusta tämä kuva onnistui kuitenkin oikein hyvin.



Kuulimme ikäväksemme, että toinen lumileopardipienokaisista on sairaana, eikä voi viettää aikaa äitinsä ja sisaruksensa seurassa. Toivottavasti hän paranee pikaisesti.

Myös perheen isä oli paikalla. Hänkään ei viitsinyt paljon muuta tehdä kuin lepäillä.



Metsäpeurat olivat ihan samannäköisiä kuin porot. Hassua itse asiassa oli, että heidän nimensä englanniksi olikin reindeer, poro. No ovatko he siis poroja vai eivät? Eivät kai, kun ovat metsäpeuroja. Ruoka maittoi heille hyvin, ja he söivät hyvässä järjestyksessä. Katsojan kannalta heidän ruokailunsa ei kuitenkaan ollut kovin esteettistä, sillä näkösällä oli pelkkiä takapuolia.



Pöllötalossa oli taas tuijottajia. Tällä kertaa kuvaan pääsi suopöllö. Hän osasi poseerata kilteimmin.



Viime kevään vierailumme jälkeen Ähtäriin oli ilmestynyt kaksi bambia. He olivat jääneet orvoiksi, ja koska metsässä on vaikea elää ilman äitiä, he olivat muuttaneet Ähtäriin. Bambien (no, oikeasti he olivat valkohäntäpeuroja) nimet olivat Barbro ja Bambina.



Hirvillä sen sijaan oli akuutti ongelma.



Toinen isoista sarvipäistä oli saanut sarviinsa kanaverkkoa – mistä lie, vaikea sanoa, mutta harmillisesti se herraa haittasi. Toinen hirvi yritti ystävällisesti auttaa, mutta ei se verkko mihinkään lähtenyt. Eläintenhoitajat sanoivat, että pahimmassa tapauksessa hirvi pitää nukuttaa hetkeksi, jotta verkko saadaan pois. Aikamoista. No, ilmeisesti herra Hirvi ei ajatellut asiaa kovin pitkälle, kun tunki sarvensa kanaverkkoon.

Sudella oli myös kova touhu päällä. Hän yritti ilmeisesti kaivaa tunnelin aidan alitse…



… tai sitten hän oli piilottanut maahan jotain, mitä etsi. Koloja oli nimittäin useassa muussakin paikassa. Nyt jäi epäselväksi, oliko tämä susi äärimmäisen ovela vai hajamielinen.

Viime keväänä näimme Ähtärissä pienet sukulaispalleromme. He olivat kovin kasvaneet. Tässä näette heidät äitinsä kanssa.



Lapset olivat myös oppineet äidiltä kaikki tarpeelliset temput. Jos nostaa tassun ylös ja näyttää anturan, saattaa saada herkkupalan.



Karuselli miellytti lapsia edelleen kovin. Tosin siinä leikkiminen näytti jos mahdollista vielä hurjemmalta kuin keväällä. Älkää nyt hyvät lapset tipahtako!



Mietin, että Ähtärissä on hyvä edustus suomalaisen luonnon eläimiä. Sitten keksin, ettei siellä ole pupuja ollenkaan. Mutta eipä hätää: pupuja on nimittäin ihan omalla pihalla. Tämä reppana odotteli meitä, kun tulimme tänään kotiin. Hän ei ollut moksiskaan, vaikka Alberto surisutti kameraa melkein vieressä, vaan tuijotteli vielä aika pitkään Albertoa suoraan silmiin.



- - -

Last weekend we visited the Ähtäri Zoo as we wanted to meet and greet the snow leopard puppies that were born earlier this summer. The mother leopard and one puppy were taking it easy and enjoying the sun but unfortunately the other puppy was ill and could not join her mother and sister for an afternoon nap. We also got to see the father who was relaxing, too.

There were also many other animals to see, like a wolverine, a few reindeers and an owl. There were also two cute bambis... I mean young deers who were rescued to the Zoo after being orphaned. The mooses in their neighbor had a problem: one moose gentleman had messed up his horns with piece of net and the other was trying to help.

One of the wolves was trying to tunnel her way to the freedom – a real escape artist, as Alberto pointed out. However, to me it looked more like the wolf had lost something and was searching for it, as there were lots of small holes dug everywhere around her.

We also got to meet some relatives: the mother bear and her three children. They were actually our old friends, as we visited them already back in spring when the kids were younger. The children had grown up a lot and learnt many tricks since our last visit. Some of their plays seemed rather dangerous, though.

I was a bit dissappointed not to see any rabbits but that was put straight when we got home. A rabbit was sitting on our lawn and didn’t mind at all even though Alberto was taking a photo about only two meters away.