Torin reunalla törmäsimme pariin virallisen näköiseen ukkeliin sekä hieman lempeämmän näköiseen rouvaan.
Joulutori oli täynnä kojuja, joissa myytiin yhtä jos toista. Me nautimme enimmäkseen tunnelmasta. Tai myönnettäköön, että ostimme jonkin verran suklaata.
Näimme myös kynttiläkarusellin, jossa oli kuvitettuna joulun päätapahtuma ja joka pyöri iloisesti – joskin sähkön, ei kynttilöiden lämmön voimalla.
Eipä aikaakaan kun Alberto huomasi jotain mielenkiintoista: pienen mökin, jonka seinällä olevassa lapussa mainostettiin houkuttelevasti riistamakkaraa. Meitä ei tarvinnut kahdesti käskeä astumaan sisään.
Sisällä makkarat olivatkin paistumassa – ja pian mussutimme niitä tyytyväisinä.
Keskustorilta lähdimme tassuttelemaan kohti Vanhaa Tallipihaa. Matkalla poikkesimme kuitenkin Plevnassa, jossa minä ja Maria joimme glögit Alberton ja Sergion maistaessa Plevnan kausiolutta.
Maria ihasteli Tallipihan tunnelmallisuutta ennen kuin ehdimme edes portista sisään. Vanhat puutalot ja aita olivatkin joltain muulta kuin tältä vuosituhannelta.
Mutta vielä ihastuneempi Maria oli, kun näki Tallipihalle jälleen saapuneen karusellin. Oi, kunpa vain olisimme päässeet sen kyytiin!
Ja Tallipiha ei olisi tallipiha, jollei paikalla olisi myös tallien asukkaita. Tapasimme sekä aasin että vanhan kunnon hevosen.
Tampereen joulumarkkinat olivat hienot, mutta tänä vuonna saimme ihan omat joulumarkkinat myös Jyväskylään, kun Toivolan Vanha Piha aukesi. Meidän oli tietenkin kiiruhdettava katsomaan, mitä oman kotikaupungin markkinoilla oli tarjottavana. Ehdimme paikalle juuri sopivasti hämärän laskeuduttua. Piha oli täynnä pieniä kojuja, ja tunnelma oli oikein kotoisan vanhanaikainen.
Huomasimme tyytyväisinä, että myynnissä oli paahdettuja manteleita. Eipähän enää tarvitse lähteä niitä kauempaa hakemaan!
Toivolan Vanhan Pihan kätköistä löytyi myös ihastuttava seimiasetelma.
Joulumarkkinoiden katsastamisen jälkeen oli aika puuhailla muita jouluvalmisteluja. Alberto vei Sergion metsään hakemaan kuusta.
- Saako näitä puita näin vain käydä kaatamassa täältä metsästä? ihmetteli Sergio. - Vai onko tämäkin taas sellainen ”ei koske karhuja” -juttu?
- Sellainen käsitys minulla ainakin asiasta on, Alberto selitti.
Kun kuusi oli löydetty ja viety sulamaan, lähdimme kohti Jämsän kirkkoa. Siellä kuuntelimme Tarja Turusen joulukonsertin. Minä tietysti nyyhkytin koko Varpunen jouluaamuna -kappaleen ajan, mutta Walking in the Air sujui jo paremmin. Konsertti oli mukava rauhoittumisen hetki keskellä joulukiireitä.
Aatonaattona myös Roberto perheineen ehätti paikalle. Lapset olivat innoissaan tavatessaan Viivin, ja Giovanna oli onnellinen koko perheen päästyä ilman suurempia kommelluksia luoksemme. Me puolestamme olimme kovin iloisia siitä, että Giovannakin pääsi taas mukaan eikä joutunut ahertamaan pitkää päivää pitopalvelussaan joulun pyhinä.
Aattona lapset alkoivat olla levottomia jo aikaisin aamulla, sillä tottahan toki joulupukin tulo jännitti. Onneksi televisiosta tuli iki-ihana Lumiukko-animaatio, jota katsoin yhdessä lasten kanssa jännityksen tasaamiseksi.
Sitten olikin pian jo jouluruokien aika. Söimme mm. joulukinkkua, leikkeleitä, graavattua kalaa, sienisalaattia, juustoja ja tietenkin jotain kotimaastamme muistuttavaa eli oliiveja.
Ja sitten joulupukki viimein saapui! Viivi tuijotteli lahjoja niin innoissaan, että oli lentää nokalleen. Olimme kaikki olleet kovin kilttejä, ja siksipä pukilla olikin mukana lähestulkoon suurempi lahjasäkki kuin mitä hän jaksoi kantaa.
Kun joulupukki oli lähtenyt ja lapset vielä availivat lahjojaan, minä kuiskasin hiljaa Albertolle:
- Kovin oli pukki tänä vuonna Magnus Björnhufvudin oloinen.
Alberto tyytyi vastaamaan hyvin lyhyesti myhäillen:
- Niinpä niin.
