maanantai 31. maaliskuuta 2008

Lorenzo-susi ja Alberton koirahullutus

Eilen adoptoin itselleni virtuaalisen lemmikkisuden, jolle annoin nimeksi Lorenzo. Ehkä se oli jonkinlainen protesti Alberton toimia vastaan. Hän on täyttänyt kotimme koiranpennuilla. Mamma mia, olen kauhuissani! Seuraava kuva todistaa kaiken:



Ensin Alberto toi yhden koiranpennun (tuon, joka istuu sievästi sitä varten tekemässäni korissa kauniilla vaaleanpunaisella, ompelemallani tyynyllä), mutta sitten pääsiäisen aikaan… Voi sitä karhuherraa! Joka päivä se paljasti, että oli löytänyt meille kasvatettavaksi vielä yhden koiranpennun lisää. Niitä on nyt seitsemän. Ne hyppelevät ympäri vielä rakenteilla olevaa asuntoamme. Alberto on kyllä ottanut ne hoitaakseen, mutta silti…

Niin, Lorenzo-protestini näyttää, kuinka paljon helppohoitoisempi olisi yksi susi kuin seitsemän koiranpentua. Lorenzoa voi ruokkia painamalla kohdasta, jossa lukee ”more”. Sieltä löytyy sille aina vain uudelleen ja uudelleen mehukkaita, verisiä kyljyksiä. Myös te, blogini kävijät voitte ilomielin antaa niitä Lorenzolle.

sunnuntai 30. maaliskuuta 2008

Merenneidon melankoliaa

Pieni merenneito on pienestä asti ollut lempisatuni. On vaikea sanoa, mikä tähän on syynä. Toki minulla on ollut aivan pikkukarhusta asti H.C. Andersenin satukirja, mutta onhan siinä paljon muitakin satuja kuin tuo surumielinen merenneitotarina. Lisäksi minulla oli jo pienenä eläinsatukirja, josta ei kuitenkaan jäänyt yksikään satu yhtä hyvin mieleen.

On jotenkin ymmärrettävämpää, että aikuista karhua viehättää melankolisuus, mutta miksi pieni karhulapsi ihastuu siihen. Miksi jo pienenä olin innoissani sadusta, joka kuvaa sitä, ettei prinsessa saa prinssiään? Ehkä siksi, että satu on niin kaunis. Mutta hyvä ihme, kuinka niin raaka tarina voi olla kaunis? Pieni merenneito antaa meren noidan leikata kielensä irti, jotta voi saada ihmisen jalat ja mahdollisuuden prinssin rakkauteen. Tämä kauppa vie häneltä puhekyvyn ja antaa hänelle valtavat kivut (olen aina muistanut erityisesti sen, että jokaisella jalan askelella pienestä merenneidosta tuntui kuin hänen jalkojaan olisivat viiltäneet tikarit). Hupsuahan tätä on pitää kauniina!

Satu pienestä merenneidosta viehättää minua suuresti edelleen, vaikka täyskasvuisena karhurouvana ymmärränkin, että prinssi olisi voinut olla merenneidolle täysin väärä puoliso. Mutta melankolia puree yhä vain. Ja kauhu, ajatus siitä, millaista olisi elää, jos ei saisi ilmaista itseään, vaan pitäisi olla hiljaa, salata kaikki päässään liikkuva, kaikki kärsimyksensä ja kaikki onnensa – vaikka eräs hyvinkin arvovaltainen runoilijataho on joskus onnensa käskenytkin kätkemään.

Myös päämäärätietoisuus, itsepäisyys ja uhrautuminenkin saattavat kiehtoa pienen merenneidon hahmossa. Hän on varma siitä, että haluaa prinssin ja ymmärtää, mitä päämäärään pääseminen vaatii. Eikä hän kadu yrittämistään, vaikkei päämääräänsä pääsekään. Itse asiassa sadun loppu, jossa pieni merenneito joutuu luopumaan prinssistä, on jollain tapaa kaiken melankolisen kauneuden huipentuma: Pieni merenneito ei tunne itseään onnettomaksi, vaikka itkeekin hieman. Hän saa myös mahdollisuuden kuolemattomaan sieluun, joka häntä niin ihmiselämässä kiehtoi.

En usko, että tämä satu tulee menettämään lumovoimaansa. Olen onnistunut säilyttämään pienen karhulapsen mielen aikuisenakin, ja melankolinen perusluonteeni vahvistuu vain sen mukana, mitä vanhemmaksi tulen. Niinpä tulen varmasti lukemaan sadun pienestä merenneidosta vielä monen monia kertoja – ja ehkä kirjoittamaankin sen magiasta lisää joskus myöhemmin. Joka tapauksessa se on luettava satuna, sillä aikuisten maailma toimii aivan toisella tavalla. Siellä tapahtuessaan kaikki pienen merenneidon tarinan tapaiset kohtalot ovat vain julmia, eivät lainkaan kauniita.

tiistai 25. maaliskuuta 2008

Tervetuloa!

Tervetuloa Olivia Orson blogiin. Olen nuori karhurouva, joka on kotoisin Firenzestä, Italiasta. Tällä hetkellä asun Suomessa eräässä kirjahyllyssä, jossa minulle on valmistumassa talo. Roomasta kotoisin oleva mieheni Alberto asustaa keskeneräistä taloa kanssani. Tapetteja on jo laiteltu ja parketteja, samoin kuin kaakelia kylpyhuoneen lattiaan. Esittelen talomme oitis, kun se muuntautuu vielä hieman enemmän asumiskelpoiseksi.

Sekä mieheni että minä rakastamme italialaista ruokaa. Gnocchi alla sorrentina, spaghetti alle vongole ja puulämmitteisessä kiviuunissa paistuvat pizzat… Aito italialainen jäätelö…Tiramisù… Pidämme myös erittäin paljon mm. thaimaalaisesta ruuasta. Ehkä kaipaamme voimakasta tulisuutta italialaisen ruuan rinnalle.

Luemme paljon. Minä pidän kovin erityisesti fantasia- ja kauhukirjoista. Blogini nimi tulee kuitenkin eräästä suomalaisen kirjallisuuden klassikosta, Volter Kilven teoksesta Alastalon salissa. Sen kuulemani mukaan hidas kerronta vaikuttaa niin haasteelliselta, että kirja on alkanut kiehtoa minua. Kuinka joku voi kertoa tapahtumat – tai tapahtumattomuuden – niin hitaasti? No, aivan ensimmäiseksi en ilmoittaudu kirjaa lukemaan, sen verran monta teosta luettavien kirjojen jonossani on. Mutta ehkäpä myöhemmin… Ja kaipa kirjan saa lukeakin hitaasti, kun se kerran kertookin asiat niin hitaasti. Epäilen nimittäin, että sen lukeminen ei käy aivan hetkessä.

Olen yrittänyt tutustua suomalaiseen kirjallisuuteen. Yllättäen minuun on iskenyt erityisesti Kalevala, jonka tarinat ovat vaikeassa runomuodossa. Mutta tuon eepoksen ihmiskohtalot ovat niin liikuttavia, että minun temperamentillani ei voi olla huumaantumatta. Eniten olen surrut Ainon ja Kullervon kohtaloa… Suomalaiset tuntuvat olevan kovin innostuneita Väinämöisestä, mutta minusta hän on aika tylsä vanha äijä. Eikö täällä tunneta lainkaan Kalevalan kiinnostavampia osia, kun jumitutaan intoilemaan ehkä koko teoksen tylsimmästä henkilöstä?

Lopuksi kuva minusta ja miehestäni Alberto Orsosta. Alberto on hävittänyt frakkinsa jonnekin, mutta parempi onkin, ettei hän talonrakennuspuuhissa sitä käytä. Komea karhuherra hän on joka tapauksessa. Ja niin kohtelias, älykäs ja hyvä laittamaan ruokaa. Ti amo, Alberto.