Arnin jalanjäljillä Länsi-Götanmaalla

Matkamme toinen päivä Ruotsissa alkoi tutustumisella Örebron kaupunkiin. Tytöt eivät olleet kovin innoissaan kohteesta, mutta sitten Freija tarttui matkaoppaaseen ja luki kaikille suureen ääneen, että kaupungissa ei olisikaan tylsiä tehtaita vaan oikea linna!
- Minä muutan tänne prinsessaksi, kun kasvan isommaksi ja saan koulun loppuun, Victoria selitti poseeratessaan polleana linnan luona.



- Voimmeko kertoa Victorialle, että linna on matkaoppaan mukaan nykyään hallinnollisessa käytössä? Freija kuiskasi minulle hiljaa.
- Kerrotaan hieman myöhemmin, kun hän on löytänyt lisää linnoja, joihin voi muuttaa elämään prinsessana, minä totesin.

Linnassa oli aivan oikea vallihauta.
- Mutta keitä nuo ovat? minä huudahdin kauhuissani, kun huomasin, että vallihaudassa seistä kökötti kolme miestä.
- Minä epäilen, että he ovat taidetta, Alberto totesi virnistäen.



Näin tosiaan oli. Miehet olivat patsaita, jotka oli jollain käsittämättömällä tavalla onnistuttu viemään vallihautaan. Linnan ympärillä oli muitakin luvalla sanoen erikoisia taideteoksia. Yhdellä niistä oli ollut niin kova pissahätä, ettei hän ollut ehtinyt miestenhuoneeseen.



- Hmm, Victoria pohti. - Voisin ehkä kuitenkin muuttaa johonkin toiseen linnaan. En halua, että joku pissii koko ajan puutarhassani.

Onneksi prinsessa-asia ratkesi noin helposti. Pääsimme siis rauhallisin mielin siirtymään Pyhän Nikolain kirkkoon, joka selvästikin oli Örebron merkittävin kirkkorakennus.



Komeahan kirkko oli sisältäkin. Alttarilla oli jälleen näyttävä alttarikaappi.



Kynttilöille oli varattu viehättävä vene, jossa ne hiekkaan pystytettyinä saivat palaa.



Kun hyppäsimme autoon jatkaaksemme viehättävästä Örebrosta eteenpäin, Alberto ja Freija hihittelivät jotain keskenään.
- Mitä te oikein supatatte? Victoria kysyi.
- Nyt lähdemme todella Arnin jäljille, Alberto totesi juhlallisesti.

Vaikka me muutkin olimme lukeneet Jan Guilloun Arn-kirjat, päätimme antaa matkaoppaan tehtävän tällä osuudella Albertolle ja Freijalle. Ensiksi ajoimme Aranäsiin, jossa tutustuimme muinoin niin valtavan linnan mitättömiin raunioihin.
- Täällä Arn asui pienenä, ennen kuin hänet lähetettiin Varnhemin luostariin, Alberto selitti. - Silloin täällä ei ollut vielä linnaa, sillä se rakennettiin vasta joskus 1200-luvulla.
- Raunio ei ole kovin kummoinen, minä sanoin. - Ja se on vielä joidenkuiden takapihalla...
- Aikanaan se oli kuulemma yksi suurimmista ja loisteliaimmista linnoista täällä pohjolassa, Alberto totesi.
- Ja vaikka raunio on vaatimaton, yhtä kaikki tästä tarinamme alkaa, Freija kiteytti.



Seuraava pysähdyspaikkamme oli Forshemin kirkko. Rakennus oli komea ulkoapäin...



… ja kun lähestyimme sitä, huomasimme pian, että siitä löytyi myös mielenkiintoisia yksityiskohtia.
- Katsopas, Olivia, tässä on se sama ristiritarikuva, jonka Jan Guillou esitteli siinä Arnin valtakunta -ohjelmasarjassaan.



Kuva näytti kieltämättä tutulta, mutta omituinen se oli edelleenkin. Televisiosarjassa mainitun varpailleastumisen lisäksi siinä selvästi lyötiin valtavalla vasaralla sormille.
- Erikoista on tuo elämä keskiajalla ollut, minä vain totesin.



Sisältä kirkko oli parasta keskiaikaa. Katon ja seinien maalaukset olivat kerrassaan upeat eikä saarnatuoli hävinnyt vaikuttavuudessa lainkaan.





Albertokin oli ilmeisesti vaikuttunut näkemästään, sillä hän halusi ostaa kirkosta meille kaikille pyhiinvaeltajapinssit.



Kirkkovierailun jälkeen oli saatava jäätelöä. Onneksi läheltä löytyi mainio pikkukahvila, jonka suklaajäätelöannos oli riittävän suklainen Albertollekin.



Jäätelön voimalla jaksoimme mainiosti jatkaa matkaa. Alberto ajoi meidät seuraavaksi Skaraan, jossa tutustuimme ensiksi valtavaan tuomiokirkkoon.
- Kerrassaan mainiota gotiikkaa, minä tuumasin.



Tästäkin kirkosta löytyi varsin koristeellinen alttari sekä lasimaalaus sen takaa.



Victoria ja Freija olivat kuitenkin eniten innoissaan, kun löysivät jälleen morsiuskruunuja.
- Minä otan sitten tuon isoimman, Freija sanoi.
- Ja minä tuon nyplätyn, Victoria säesti.
- Ettekö te enää aiokaan mennä naimisiin Vanhassa Uppsalassa? minä kysyin.
- Nämä kruunut ovat vielä hienompia kuin ne kruunut siellä, Victoria totesi.



Kruunujen ihastelun jälkeen laskeuduimme kryptaan.
- Höh, eihän täällä ole lainkaan luurankoja, Freija totesi.
- Ei kai niitä yleensä pidetä esillä, minä sanoin epäillen.
- Ei, mutta nämä kivet ovat näkemisen arvoisia, Alberto selitti.
- Kyllä luurangot olisivat vielä enemmän näkemisen arvoisia, Freija ei malttanut olla sanomatta.



Kryptasta noustuamme löysimme hienon reliefikuvan.
- Nuo kaksihan saavat kohta miekasta päähänsä, minä kauhistelin. - Hirveän väkivaltaista!
Kauhistellessani Freija oli ehtinyt kaivaa tassutietokoneensa esille.
- Internetin mukaan se kyllä kuvaa syntiinlankeemusta, hän totesi.
- Ehkäpä jonkun mielestä Aatami ja Eeva karkotettiin paratiisista kumauttamalla heitä astalolla päähän, esitti Alberto hieman erikoisen analyysinsa keskiaikaisesta kirkkotaiteesta.



Seuraava kohteemme oli Varnhem. Sielläkin oli komea kirkko, mutta valitettavasti sen ovet olivat jo ehtineet sulkeutua ennen kuin ehdimme paikalle.



Onneksi emme kuitenkaan olleet paikalla varsinaisesti kirkkoa varten, sillä Arnin tarinan kannalta tärkeämpää oli nähdä paikalla olevat luostarin rauniot. Raunioromantiikkaa oli tarjolla kylliksi jopa Albertonkin mielestä.



Varnhemin luostari oli aikanaan mahtava rakennus. Raunioilta löysimme pohjapiirroksen, joka näytti, että luostari oli ollut alaltaan kirkkoakin suurempi.
- No oli tämä melkoinen paikka käydä koulua, totesi Victoria muistellessaan Arnin lapsuutta ja nuoruutta Varnhemissa.



Victoria ja Freija tutustuivat innokkaina myös luostarin yrttitarhaan, jossa edelleen kasvoi yhtä jos toista.



Sitten tytöt huomasivat, ettei Viiviä näkynyt missään.
- Ehkä Viivi haluaa leikkiä piilosta, Victoria sanoi.
- Niin, kuulin kyllä pienen piipityksen, kun lähdimme yrttitarhalle päin, Freija muisteli.
Tytöt lähtivät etsimään Viiviä, ja pian tämä kurkistelikin raunioista.



Niin saatoimme jatkaa matkaa kohti Gudhemin luostarin raunioita. Laskeva aurinko loi raunioille mystisen tunnelman, kun Alberto kertasi Arnin ja tämän rakastetun Cecilian elämäntarinaa:
- Täällä Gudhemissa Cecilia vietti 20 vuotta odottaessaan Arnin paluuta ristiretkeltä pyhältä maalta.



Raunioiden vieressä oli pieni portti, joka näytti vallan hassulta, koska muurit sen ympäriltä olivat sortuneet ja portti näytti kököttävän keskellä nurmikkoa ihan keskenään.



Muurin aukoista avautui sykähdyttäviä näkymiä entiselle luostarin sisäpihalle.



Raunioista huokui todellakin hieman romantiikkaa. Ehkä osuutta oli kukkasilla, jotka olivat vallanneet paikalla vielä olevat kivet.



Lopuksi Alberto otti meistä kaikista tytöistä kuvan Gudhemissa. Sen jälkeen päivän ohjelmassa olikin enää pari muistomerkkiä.



Ensimmäinen muistomerkeistä oli Kungslenassa. Siellä juhlistettiin sitä, että Lenan taistelussa 1200-luvulla Ruotsi, jota ei vielä edes ollut, pysyi ruotsalaisilla joukoilla.



Aivan muistomerkin lähellä oli myös varsin omalaatuisen näköinen Kungslenan kirkko, jota emme kuitenkaan päässeet katsomaan sisältä, sillä ilta oli jo varsin pitkällä.



Illan viimeistä pysähdyspaikkaa – Gestilrenin taistelun muistomerkkiä – jouduimme etsimään hetken. Viimein se kuitenkin löytyi pellon reunasta pieneltä mäeltä.



Yö oli jo laskeutunut, kun palasimme muistomerkiltä autollemme ja jatkoimme matkaa kohti Jönköpingiä tyttöjen nukkuessa takapenkillä. Kunnon yöunet tulivatkin tarpeeseen, sillä seuraavana aamuna lähtisimme kohti todellista Etelä-Ruotsia. Siitä saatte kuulla seuraavassa postauksessa.

- - -

On the footsteps of Arn on Västergötland

Our second day in Sweden got started with a tour around the downtown Örebro. The girls were not originally too excited about the city but this was quickly changed when Freya - after consulting the city guide - announced that there was a real castle in the heart of the city.
- I will move in here and become a princess once I am a little bit older, Victoria boasted once she got to pose in front of the castle.
- Do you think we should inform her that the castle is still serving as a public building and for administrative purposes? Freya whispered to me.
- Maybe we should do that later when Victoria has found other castles to live in as a princess, I answered to her.

The castle did have a real mount, too. To our surprise, we discovered three gentlemen standing in the water there.
- Who are they? I asked.
- I think they are art, Alberto replied jokingly.

They were indeed. There were also other suspicious works of art on the river bank around the castle. One of them had not made it in time to the bathroom and was therefore peeing into the river - needless to say, this  considerably lessened Victoria´s ambition to live nearby. Once the matter of moving into the castle was settled for good, we still had time to visit the church of St. Nicholas before moving on.

Our next stop was Aranäs where once magnificent castle was now lying in lowly ruins.
- This is the place where Arn was born and lived his first years before he was sent to the Varnhem Abbey, Alberto lectured. - Back then there was no castle, it was built later in the 13th century.
- The ruin doesn't make too much of an impression, especially as it is on someone's backyard, I noted.
- Well, once it was one of the greatest castles here in Scandinavia, Alberto said.

From Aranäs we continued to Forshem where we stopped to see the local church.
- Look, Olivia, there is the crusader relief that Jan Guillou presented in his TV series about Arn's life and times. He suggested that a member of the Order of Knights Templar had something to do with the church and is probably buried within there.

The church was thoroughly medieval inside also and the paintings were just impressive. Alberto seemed to share this opinion, too, as he wanted to buy commemorative pilgrimage badges for all of us.

After a short break with the ice cream we were refreshed enough to continue our journey. Our next destination was Skara and its famous cathedral.
- A great piece of Gothic architecture, I made a poignant observation.

The church seemed to hold quite a collection of valuable artifacts. Needless to say, the girls were again more than excited to find another set of bridal crowns - according to them they outdid the ones they found in Gamla Uppsala. Alberto, on the other hand, was interested in the ruins of the earlier church building we discovered in the crypt. Freya, hardly surprising, would have preferred skeletons.

Leaving Skara we headed for the ruins of the Varnhem Abbey. The afternoon was slowly turning into the evening and unfortunately the Varnhem abbey church was already closed when we got there. That didn't  bother us too badly, as we were there for the ruins of the abbey where Arn was schooled. The ruins were large enough to satisfy even Alberto's appetite. Victoria and Freya explored the garden of the abbey and Vivian wanted to play hide-and-seek.

One could think that one abbey ruin would be enough for one day - but not for us. The setting sun was casting its magical light on the ruins of the Gudhem Abbey when we got there. Alberto was quick to recap the story of Arn and his bride Cecilia for us:
- Here in Gudhem Cecilia waited for Arn for 20 years when he was on the crusade on the Holy Land.

The ruins were quite magnificent experience indeed. The views within the walls and inner yard inspired one's imagination and the flowers and plants that were slowly covering up the stones provided a touch of romance, too. Before we left, Alberto took a photo of all us girls.

The day was wrapped up with quick visits to the memorials of two famous battles. The first one was in Kungslena, commemorating the Battle of Lena that took place back in 1208. The memorial had been erected in front of the peculiar looking church.

The final stop of the day, the memorial of the Battle of Gestilren in 1210, was not so easy to find and we had to drive back and forth for a while before we spotted it on a small hill in the middle of a meadow.

The night had already fallen when we started the final leg of our journey that day. The girls were already sleeping at the back seat when we drove to Jönköping for the night.

Uppsala ja muita muinaisuuksia

Kun laiva saapui Tukholmaan, tytöt olivat innoissaan lähdössä autokannelle melkein ennen kuin me Alberton kanssa saimme itsemme ylös vuoteesta. Vain Viiviä piti hieman herätellä. Koska pääsimme maihin aamuvarhaisella, olimme suunnitelleet päivälle runsain määrin ohjelmaa. Kohta olimmekin jo matkalla kohti Uppsalaa. Sitten Alberto ohjasi auton keskelle peltoja ja laitumia.
- Mutta Alberto-setä, Uppsalan pitäisi vielä nykyäänkin olla ihan merkittävä asutuskerkus, Freija huomautti.
- Tämä ei olekaan Uppsala, vaan Broborgin linnoitus, Alberto vastasi siihen polleana.

Emme valitettavasti nähneet minkäänlaista linnoitusta, mutta seurasimme silti Albertoa kuuliaisesti. Menimme portista ja huomasimme alas tassuihin katsoessamme, että haassa asusti nähtävästi lampaita. Niitä ei kuitenkaan näkynyt. Ehkä ne viettivät aikaa edessä olevalla kukkulalla. Pienen etsimisen jälkeen Alberto löysi myös kukkulan laelle johtavan kivikkoisen polun. Ylös kiivettyämme näimme todellakin jonkinlaisen linnoituksen rauniot.



Ylhäältä oli hyvät näkymät yli uplantilaisen maaseudun. Mutta katsottavaa oli itse paikanpäälläkin. Alberto halusi tutkia jokaisen kiven, mutta Victoria ja Freija kiinnostuivat erityisesti yhdestä kivenmurikasta.
- Katso, Victoria, siinähän on kasvot! huudahti Freija.
- Se on varmaan kivettynyt jättiläisen pää! Victoria innostui.



Minä keskityin katselemaan kukkasia ja vahtimaan Viiviä, sillä jättiläiset kuulostivat hieman liian pelottavilta.



Kun olimme jälleen nousseet autoon ja lähteneet ajamaan, näimme viimein haassa asustavat lampaatkin. On vaikea sanoa, miksi, mutta herätimme niiden keskuudessa suurta mielenkiintoa.



- Seuraavaksi sitten Uppsalaan! minä totesin, kun olimme päässeet isommalle tielle.
- Ei ihan vielä, Alberto toppuutteli. - Etsimme ensin Moran kivet.
Vilkaisin karttaa ja kauhistuin huomattuani, ettei Mora ollut Uppsalassa päinkään. Onneksi Alberto näki kauhun kasvoiltani ja rauhoitteli minua:
- Emme me Moraan ole menossa, vaan katsomaan niitä kiviä, joiden luona ruotsalaiset muinoin valitsivat kuninkaansa.
- Alberto-setä, Freija huomautti jälleen, ne kivet itse asiassa ovat Morassa, mutta voimme toki mennä katsomaan paikkaa, jossa ne joskus olivat ja jossa kuninkaat valittiin.

Osoittautui, että Freijan historiatietämys oli jälleen lyömätön. Moran kivien sijasta löysimme surumielisen leppäkertun – tai muun olion – jolla kukaan ei ollut varmasti ratsastanut vuosikymmeniin. Viivi korjasi tilanteen.



Viivin leikkihetken jälkeen pääsimme viimein ajamaan Uppsalaan. Minä tassutin tietenkin kiireesti poseeraamaan tuomiokirkon kanssa.



Tuomiokirkko oli nimensä veroinen, sillä sisällä oli todella jylhä tunnelma.
- Nyt meidät varmaan tuomitaan johonkin, Victoria hihitteli.
- Hys, minä sanoin. - Kirkossa pitää esiintyä arvokkaasti.
- Ei hätää, Alberto lisäsi. - Kohta saatte nähdä kirstun, jossa säilytetään Eerik Pyhän luita.
- Pöh, ei pelota yhtään! Freija vastasi.



Ennen luukirstua näimme kuitenkin muuta. Tuomiokirkossa oli valtavan hieno alttarikaappi...



… ja oli sinne haudattu muitakin länsinaapurimme kuuluisuuksia kuin Eerik Pyhä. Melkein väittäisin, että Kustaa Vaasa on pyhää Eerikkiäkin kuuluisampi.



- Aika pramea, Alberto totesi.
- En sanoisi mitään, minä totesin. - Aika vaatimaton tuo on Vittorio Emanuele II:n muistomerkkiin verrattuna.

- Nyt pääsemme asiaan, sanoi Alberto, kun saavuimme paikalle, jossa oli Eerik Pyhän hautakivi.



- Tuollako ne luut ovat? minä kysyin ääni väristen.
- Itse asiassa TV:stä tulleessa Arn-dokumentissa ne luut otettiin esille jonkinlaisesta kirstusta, Freija muisteli mietteliään näköisenä.
- Sitten ne ovat varmaan tuolla, Victoria totesi osoittaen lasivitriinissä olevaa esinettä.
- Tuo se on! Alberto huudahti.



Onneksi meidän ei tarvinnut kurkistaa kirstuun. Ikävä kyllä en tosin tiennyt, että joutuisimme ojasta allikkoon, kun suuntasimme aivan kirkon vieressä olevaan Museum Gustavianumiin.



Heti ensimmäisellä osastolla oli näytteillä muinaisen Egyptin esineistöä. Myönnettäköön, että ruumisarkut olivat ennen muinoin näyttävämpiä kuin nykyään.



Se ei ollut minulle uutta, että aikanaan Egyptissä muumioitiin myös eläimiä, ei pelkästään ihmisiä. En kuitenkaan muista ennen nähneeni kissan muumioarkkua. Museum Gustavianumissa oli sellaisia ainakin kaksi kappaletta.
- Kyllähän se kissamuumio sujahtaa tuonne tuosta kolosta vallan mainiosti, Freija totesi.



Onneksi osastolla oli muutakin kuin kuolemaan liittyvää esineistöä. Tämän valtavan hienon kaulakorun oli museolle lahjoittanut Ruotsin kuningatar Viktoria.



- En minä tiennytkään, että Victoria on jo kuningattarena, Alberto sanoi.
- Älä ole höpsö, Alberto-setä, Victoria totesi. - Se on tietenkin aiempi kuningatar nimeltä Viktoria.

Alberton valistamisen jälkeen siirryimme seuraaviin näyttelyhuoneisiin. Museo oli täynnään toinen toistaan ihmeellisempiä esineitä. Joistain emme todellakaan ymmärtäneet, mitä ne olivat. Yksi näistä esineistä oli tämä lipaston näköinen, lukemattomilla simpukoilla koristeltu kookas esine, joka selvästikään ei kuitenkaan ollut lipasto.
- Ehkä sen voi vain laittaa olohuoneen nurkkaan pönöttämään, tuumi Alberto.



Museokierroksen lopuksi saavuimme varsin erikoiseen paikkaan.
- Tämä on selvästikin anatominen teatteri, joka mainittiin matkaoppaassakin, Freija totesi.
- Mitä se oikein tarkoittaa? minä kysyin.
- Pelkäänpä, että täällä leikeltiin ihmisruumiita, jotta opittiin ihmisen anatomiaa, Alberto totesi.
- Onneksi vain ihmisiä, eikä karhuja, Victoria sanoi.



Kävi ilmi, että paikalla oli kyllä avattu yhden jos toisenkin eläimenkin sisuskalut esiin. Anatomisen teatterin yhteydessä olevan vitriinin verhon takana oli nimittäin varsin epäilyttäviä purkkeja.



Alberto päätti urheasti ottaa kokoelmasta valokuvan.
- Pahimmat näytteet on näköjään laitettu piiloon, hän totesi.
- Pöh, ei pelottanut yhtään, totesi Freija kurkistettuaan verhon taakse.
Minä, Viivi ja Victoria sen sijaan päätimme olla arkajalkoja.

Onneksi seuraava vierailukohde oli rauhallisempi – suuntasimme Carolina Redivivaan, joka on Uppsalan yliopiston kirjasto.



- Hah, tuohan on oikea Carta Marina, Alberto innostui, kun olimme tutustumassa näyttelyyn.
Ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, Alberto oli ottanut kuvan kartasta.



- Alberto-setä, ei täällä saa kuvata! Victoria kivahti.
Alberto huiskaisi ilmaa tassullaan ja vastasi:
- Olen melkein varma, ettei kielto koske meitä karhuja.

Tutustuttuamme näyttelyyn, joka sisälsi mm. gootinkielisen Raamatun, pidimme pienen kuononpuuterointitauon. Alberto viipyi miestenhuoneessa yllättävän pitkään. Saapuessaan viimein luoksemme hän totesi heti:
- He ovat näköjään sijoittaneet nykytaiteen WC-tiloihin.
Koska emme voineet mennä miestenhuoneeseen katsomaan, kuinka korkealaatuisesta taiteesta oli kyse, jouduimme tyytymään Alberton ottamaan valokuvaan. Tässä yhteydessä en kuitenkaan halua antaa lausuntoa käsityksestäni Ruotsin taiteen tilasta.



Muinaiset kohteet jatkuivat, kun ajoimme Gamla Uppsalaan, joka on kuuluisa muinaisista kuningashaudoistaan - kungshögarna - sekä vanhasta katedraalista, joka on perimätiedon mukaan rakennettu vanhan pakanatemppelin päälle. Alberto ja tytöt poseerasivat innokkaina suurten hautakumpujen edessä.



- Mielenkiintoista... Perimätiedon mukaan kumpujen uskottiin alunperin olevan Thorin, Odinin ja nimikkojumalattareni Freyn leposijoja, luennoi Freija kotvasen tassutietokonettaan tutkittuaan. - Myöhemmin alettiin uskoa, että kyseessä on joukko kuningashautoja 400 - 500-luvuilta. Oikeasti täällä ei ilmeisesti ole mitään kuninkaita haudattuna, mutta ruotsalaiset haluavat silti sitkeästi vain uskoa niin.

Mahtavia hautakummut olivat joka tapauksessa, oli niissä muinaisten jumalien tai kuninkaiden luita eli ei. Seuraavaksi menimme tutustumaan Gamla Uppsalan kirkkoon.



Kirkon morsiamenhuoneessa oli hienosti säilynyt seinämaalaus, joka esitti Pyhää Yrjöä tappamassa lohikäärmettä.



Muutoinkin kirkossa oli mukavan keskiaikainen tunnelma.



Tyttöjä – varsinkin Victoriaa – kiinnostivat kuitenkin eniten kirkossa olleet morsiuskruunut.





- Tässä sanotaan, että näitä saa lainata, kun menee naimisiin! Victoria intoili.
- Ehkä sitten pitää mennä naimisiin tässä kirkossa, minä sanoin.
- Sehän sopii vallan mainiosti. Tämä on viehättävä kirkko, Victoria jatkoi innoissaan.
Ja oikeassahan hän oli.

Gamla Uppsalasta matka jatkui vielä kohti Örebrota. Eskistunan nurkilla Freya pääsi jälleen intoilemaan, sillä pysähdyimme katsastamaan Sigurdsristningen-nimisen riimukaiverruksen.
- Tämä on mielettömän jännittävä kuva, Freija selitti. - Tässä on lohikäärmeen surmaamista ja vaikka mitä!
- Niin, ja ainakin yksi hevonen, minä sanoin tarkastellessani kuvaa.
- Tietysti. Sillä Sigurd ratsasti. Eihän jalan pääse riittävän nopeasti, jos pitää olla tekemisissä lohikäärmeiden kanssa, Freija valaisi minua.



Kaiverrus oli niin valtava, ettei Alberto saanut kuvattua siitä kuin osan kerrallaan.



Kun lähdimme taas tien päälle, näimme vielä tämän upean puun, joka oli pakko ikuistaa valokuvaan.



Illan jo hämärtyessä saavuimme viimein Örebrohon ja majoittauduimme mukavaan retkeilymajaan. Mielikuvissani olin pitänyt Örebrota tavallisen harmaana teollisuuskaupunkina, mutta seuraavassa postauksessa näette, että totuus oli hieman toisenlainen.

- - -

Uppsala and other old places

It was early in the morning when the ferry anchored in the Stockholm harbor. We had the whole day ahead of us and we had planned accordingly. Without any further delay we were soon on our way to the city of Uppsala north from Stockholm. I was expecting us to drive there straight ahead but to my - and girls' - surprise, Alberto diverted from the main road and parked the car in the middle of fields and meadows some 20 kilometers before Uppsala.
- Let's go to see the ancient fortress of Broborg, was his explanation for the stop.

We couldn't spot any castle nearby but followed Alberto uphill into the wood. After searching for a while, Alberto discovered a stony path that lead to the top of the hill, where we did indeed discover the ruins of an old stronghold. The view over the surrounding landscape was quite magnificent but there was also a good number of things to discover within the ruins, too. Victoria and Freya found an interesting stone:
- Look, Victoria, it looks like a face! Freya said.
- It must have been a head of a giant! Victoria replied excitedly.

I was a bit worried about the possible presence of giants and concentrated on admiring the beautiful flowers with Vivian. On our way back we also met the sheeps that were grazing around the hill.

- So, the next stop: Uppsala, I said once we got back to the main road.
- Not yeat, my dear, Alberto answered. - We have to find the stones of Mora first.
- Are we going to Mora, then? I asked.
- No but we are going to see the ancient stones where the Swedish kings were elected for centuries in the olden times.
- Well, Uncle Alberto, those stones really are in a museum in Mora nowadays, Freya chimed in. - But we can go to see the place where they were originally laid.

It turned out that Freya had it right once again. We found the place but didn't see any stones there. We also found a playground that seemed to have waited for the children way too long. Vivian was quick to set things on their proper track again.

And then it was finally time for Uppsala. Our first destination there was the famous cathedral that made quite an impression - both outside and inside.
- Let's find the coffin where they are keeping the bones of St. Eric, Alberto suggested.

Before finding the final resting place of the aforementioned saint we did, however, discover the tomb of another medieval celebrity: Gustav Wasa.
- Not bad, was Alberto's judgment.
- I would say that it is rather humble when compared to the memorial of Vittorio Emanuele II in Rome, I said.
- Well, maybe, but look, there's the grave we're looking for!

After a short while we were looking at the tombstone of St. Eric.
- The bones... They are somewhere down there? I asked with some anxiety in my voice.
- Well, I saw a documentary on the telly where they actually took the bones out of some kind of a box, Freya spoke out her recollections.
- Then that must be it, Victoria said, pointing out a chest within a glass showcase nearby.
- Yeah, that's it! Alberto confirmed.

It is hardly surprising that we didn't get to see the bones themselves but that didn't spare us from seeing all sorts of dead things that day, as more sinister stuff was on display in our next destination, Museum Gustavianum. Immediately in the first department we were greeted by the Egyptian coffins and mummies! There were even a coffin for a mummified cat...

Luckily there were also other objects in display than just those related to death. Among other things we got to see a large necklace that was donated by the Queen Victoria of Sweden and a very weird looking cabinet of which we couldn't decide what it actually was. Alberto's guess was that it was just meant to look weird in the corner of someone's living room.

However, at the end of our tour we ended up dealing with the death again.
- This must be the anatomical theater that was mentioned in the travel guide, Freya noted.
- What kind of place is this? I asked.
- In this room they dissected the human bodies to study man's anatomy, Alberto answered.
- Luckily they were only humans, not bears, Victoria concluded.

Next to the anatomical theater we discovered a closet that was filled with anatomical samples in the jars. The cabinet was curtailed but Alberto was brave enough to take a photo of its content.
- Looks like they have hidden the scary things from the public, he said.

I didn't dare to go in to take a look and neither did Vivian and Victoria, but Freya couldn't resist the temptation and peeked in.
- Blah, I was not scared a all, she declared immediately afterwards.

For my great relief, the next place to visit - Carolina Rediviva, the Uppsala university library - didn't have anything scary to offer.
- Look, that's one of the original prints of Carta Marina, Alberto remarked, pointing out a familiar looking map on the display.

Before anyone could say a thing, we had taken a photo of it.
- But Uncle Alberto, the photography is prohibited here, Victoria cried.
- I am quite sure that it doesn't concern us bears, Alberto replied.

After walking through the exhibition it was time for a little break to powder our noses. Alberto remained in the gents quite a long time and when he came back, he showed us a photo he had taken there and said jokingly:
- Look, the modern art is on the display in the gentlemen's restroom.

I think it is better not to let out my opinion about the state of the Swedish modern art, so let us forward to see what happened in our next stop, Gamla Uppsala. Gamla Uppsala is famous for its ancient burial mounds, kungshögarna, and its old cathedral that was built on the site of an old pagan temple. After consulting her paw-held tablet computer, Freya was able to enlighten us about the historical facts:
- According to the folklore the mounds were the resting places of Thor, Odin and my namesake god Frey. Later people started to believe that they were the graves of ancient kings. However, it is very likely that there are no kings buried here, but the locals still want to retain their old beliefs.

The old cathedral was quite an interesting place with its medieval atmosphere, too. Victoria got excited when she found a pair of bridal crowns.
- It says here that one can borrow these when getting married here, she said.
- That sounds lovely, I concurred.
- That would be great, especially as this church is so charming, Victoria kept on rambling.

From Gamla Uppsala we continued towards Örebro. Freya got yet another reason for enthusiasm when we stopped to check Sigurdsristningen, a huge stone carving near Eskilstuna.
- This is a quite exciting picture with slaying a dragon and everything, she explained.
- There seems to be one horse, too, I notified.
- But of course, it is Sigurd's horse. You can't challenge a dragon on foot, Freya was kind enough to lecture me.

The dusk was settling once we reached Örebro and booked us into a homely hostel. I had always thought Örebro as a boring industrial city but my prejudice was going to be set straight quite soon, as you will discover in the next episode.