Monen monituisten ajokilometrien jälkeen ympyrä oli sulkeutunut ja olimme jälleen Tukholmassa. Minulla oli ollut koko ajan mielessäni ehdoton vierailukohde Ruotsin pääkaupungissa: vähän aikaa sitten avattu Abba-museo.
- Mikä? Victoria kysyi, mutta Freija oli jo surffaamassa tassutietokoneellaan.
- Abba voitti Euroviisut vuonna 1974 kappaleella Waterloo, Freija selitti.
- Se on sata vuotta sitten, Victoria valitti, mutta kun Freija klikkasi Waterloon soimaan, Victoria tuijotti lumoutuneena tassutietokoneen ruutua.
- Nuo asut ovat kyllä todella jättetrevliga! Victoria sanoi.
Niinpä lähdimme oitis raitiovaunupysäkille päästäksemme Djurgårdeniin, jossa Abba-museo sijaitsi.
Heti museon ulkopuolella tapasimme melkein Abban jäsenet. Tyttöjä kuitenkin ujostutti, eivätkä he menneet poseeraamaan maailmantähtien kanssa.
Sisällä tytöt innostuivat kuitenkin heti – eivätkä turhaan, sillä museo oli oikein kiinnostavasti rakennettu. Näyttelyn alkupuolella oli kuitenkin yksi näyttelyesine, joka aiheutti hämmennystä.
- Miksi täällä on vanhanaikainen puhelin? Freija kysyi.
- Ehkä siksi, että Abba on vanhanaikainen yhtye, Victoria vastasi.
- Tässä sanotaan, että tähän puhelimeen voi soittaa vain neljä henkilöä koko maailmassa, koska muilla ei ole puhelinnumeroa, Alberto luki vieressä olevasta taulusta.
Silloin tyttöjen silmät alkoivat kiiltää.
- Odotetaan, jos vaikka se soisi, Freija sanoi ovelasti.
Onneksi saimme tytöt kuitenkin kohtuuajassa luovuttamaan, sillä muutoin vierailumme olisi varmasti kestänyt sulkemisaikaan asti.
Museossa olikin näkemistä niin paljon, että pian punainen puhelin unohtui.
- Nuo ovat ne asut, joita Abba käytti Euroviisuissa! minä huudahdin, kun pääsimme osastoon, jossa oli paljon yhtyeen esiintymisasuja.
- Nuo ovat vielä hauskemmat! Victoria hihkaisi nähdessään Agnethan ja Fridan legendaariset kissa-asut.
Museossa oli vaikuttava kokoelma esiintymisasuja sekä muita Abban jäsenien esineitä. Oli myös hauskaa nähdä nuket, jotka esittivät Abbaa yhtyeen viimeisessä musiikkivideossa.
Sitten Albertonkin mielenkiinto heräsi.
- Mamma mia ja härre gud, täällä on näytillä Abban legendaarisen Polar Studion legendaarinen Harrison-miksauspöytä, jolla on äänitetty melkoinen joukko aikakautensa hittilevyjä. Led Zeppelin äänitti tällä tiskillä viimeisen studioalbuminsa "In Through the Out Door" eli kyseessä on siis lähes pyhäinjäännös!
Miksauspöydästä piti tietysti saada myös mahdollisimman edustava valokuva:
Jos esiintymisasut eivät olleet aivan Alberton alaa, nyt hän oli elementissään. Onneksi myös hänelle löytyi museosta yhtä jos toista mielenkiintoista nähtävää.
- Haa, täällä on Abban keikoillaan käyttämät laulumikrofonit! Alberto hihkui studiohuoneen nurkkia penkoessaan.
- Mutta miksi niitä on kaksin kappalein? uteli Freija.
- Keikkojen alkupuolella laulettiin hempeämpiä lauluja, joille oli omat mikrofonit ja keikan loppupuolella vedettiin sitten räväkämmin, joten mikrofonit piti vaihtaa keikan aikana, tiesi Alberto kertoa.
- Mitäs täältä laiteräkistä sitten löytyy? Freija jatkoi uteluaan.
- Siellä näyttää olevan laulujen prosessointiin käytetty Dbx:n kompressori ja Eventiden Harmonizer, joilla lauluihin saatiin potkua ja kirkkautta, Alberto jatkoi luennointiaan kokemuksen syvällä rintaäänellä.
- Jättetrevligt, tätäpä ei tassutietokoneenikaan osannut kertoa, hämmästeli Freija.
- Noh, vanhassa vara parempi, myhäili Alberto tyytyväisenä.
Abba-museon jälkeen siirryimme vanhaankaupunkiin. Alberto halusi käydä tarkistamassa, oliko vanha kunnon Got to Hurry Records paikoillaan. Ja samalta pikkukujaltahan se löytyi kuin ennenkin.
Alberto viihtyi levykaupassa tapansa mukaan ikuisuuden, joten me muut pysähdyimme levykauppavierailun ajaksi samalla kujalla olevaan kahvilaan kahville ja prinsessakakun palalle. Victoria oli vakaasti sitä mieltä, että prinsessakakun syöminen tekisi hänestä oikean prinsessan, ja me muut emme viitsineet lähteä oikomaan hänen käsityksiään.
Herkutteluhetken ja levykauppavierailun jälkeen pujahdimme vanhankaupungin vilinään.
- Voi ei! Kamalasti turisteja! Freija paheksui.
Turistit eivät kuitenkaan häirinneet enää siinä vaiheessa, kun hän ja Alberto huomasivat scifikirjakaupan, joka piti tietysti käydä heti katsastamassa.
- Katso Alberto-setä, täällä on jo myynnissä myös Game of Thrones -sarjakuvan kakkososa, Freija tohkeili.
- No sehän täytyy ostaa siitä mukaan samantien, totesi Alberto yksikantaan ja paineli oitis kassalle.
Kun olimme taas kadulla, jouduimme toppuuttelemaan Albertoa ja Freijaa, etteivät nämä alkaisi lukea sarjakuvaa heti kävellessään.
- Katsellaan nyt ympärillemme, minä sanoin. - Tuossa on Suurkirkkokin.
- Siellä olivat ne prinsessahäätkin, Victoria totesi tietävän näköisenä. - Sitten kun minä olen prinsessa... hän yritti jatkaa, mutta Freija keskeytti.
- Menet naimisiin ainakin kolmessakymmenessä kirkossa, hän sanoi.
Kaikki nauroivat hyväntuulisesti.
Prinsessapuheet eivät kuitenkaan loppuneet Suurkirkon ovelle, sillä pian olimme kuninkaanlinnan luona.
- Pöh, eihän tuo ole edes oikean linnan näköinen, Victoria totesi. - Tuolla ei taatusti asu prinsessoja.
- Prinsessat Victoria ja Estelle asuvatkin Hagan linnassa, Freija esitteli, ja prinsessa Madeleine asuu New Yorkissa.
- Erikoista, eihän New York ole sekään mikään linna, Victoria ihmetteli.
Victoria oli vieläkin hämmentynyt, kun sujahdimme metroon. Päivä oli ollut pitkä ja oli aika palata yöpaikkaamme. Metrossa saimme kuitenkin vielä ihmetellä taidetta.
Ja muutakin ihmettelynaihetta löytyi, nimittäin metron ohjeistavat kuvataulut.
- Ahaa, näitä sääntöjä on tullut lisää, Alberto totesi. - Tuo alempi onkin meille tuttu. Eihän tytöillä ole vessahätä. Täällä Ruotsissa ei nimittäin saa matkustaa metrossa, jos pissattaa.
Tytöt pudistivat päitään.
- Piip, sanoi Viivikin.
- Mutta mitä tuo ylempi kuva tarkoittaa? minä kysyin ihmeissäni.
Alberto mietti hetken ja totesi sitten:
- Sen täytyy tarkoittaa, että metrossa on kuljettava sipsutellen.
Niinpä nousimme varpaillemme.
- Maassa maan tavalla, totesi Alberto, mutta on tämä vähän hankalaa näin tassujen kanssa.
Seuraavana aamuna tytöt nousivat aikaisin riemusta kiljuen, sillä Alberto oli lipsauttanut heille, että tämä päivä olisi huvipuistopäivä. Ajoimme jälleen rautiovaunulla Djurgårdeniin ja pujahdimme sisään Gröna Lundin portista.
- Tämä on ensimmäinen kerta, kun olen tässä huvipuistossa, minä totesin. - Toivottavasti täällä ei ole kovin pelottavia laitteita.
- Olivia-täti, eihän sinun tarvitse mennä niihin pelottaviin laitteisiin, Freija sanoi.
- Niin, mutta kun minua pelottaa katsellakin, kun ihmiset kiljuvat roikkuessaan pää alaspäin.
Onneksi sisääntulon luona oli rauhallisempia, lapsille tarkoitettuja laitteita. Karusellin luona koimme yllätyksen.
- Gunilla! Madeleine! Victoria huusi, kun varsin tyylikkään näköinen karhurouva tassutteli karusellille päin mukanaan yhtä tyylikäs tyttärensä.
Victoria esitteli meidät.
- Gunilla on minun tätini, joka asuu täällä Tukholmassa, hän sanoi.
Kun esittelyt oli suoritettu, päätimme jatkaa huvipuistoon tutustumissa yhdessä Gunillan ja Madeleinen kanssa. Ensiksi tarkastelimme karusellia tarkemmin. Se oli varsin ihastuttava. Kirahvit olivat kaikkien ehdoton suosikki.
Vähän matkan päässä oli hieman vauhdikkaampi laite, Lentävät elefantit. Viivi piipitti laitteen luona niin kovaa, että oli aivan selvää, että hänet oli päästettävä elefantin selkään.
Tytöt kaipasivat hieman hurjempia laitteita, vaikka minusta elefantitkin lensivät varsin vauhdikkaasti.
- Minä haluan kummitustaloon, Freija ilmoitti yksikantaan.
Gröna Lundissa oli todellakin oikea kummitustalo, Spökhuset.
- Minä en kyllä mene tuonne, minä sanoin heti.
- Minäkin taidan jättää sen väliin, komppasi Victoria heti kun oli nähnyt kummitustalon parvekkeella päivystävän ihmissuden.
Freija kiisi hurjaa vauhtia kummitustalon jonoon.
Vähän ajan päästä Freija palasi murheellisen näköisenä.
- Ovivahdin mielestä minä olen liian pieni menemään kummitustaloon yksikseni, hän sanoi.
Alberto näytti selvästi siltä, että yritti rohkaistua. Sitten hän sanoi:
- Kyllä minä yhdestä kummitustalosta selviän.
Niin Alberto ja Freija astuivat kummitustalon uumeniin.
Odotimme ulkona jännittyneinä, ja lopulta Alberto ja Freija palasivat ulkoilmaan.
- Pöh, ei pelottanut yhtään, Freija totesi.
Alberton ilme kertoi toista.
- Siellä oli vaikka mitä kauheaa, hän sanoi. - Otin valokuvan yhdestä hirviöstä. Katsokaa!
- Karmivaa! minä totesin.
Urhoollisen kummitustalovierailun jälkeen Alberto kaipasi selvästi hieman lepoa. Niinpä menimme hakemaan jotain syötävää. Albertokin unohti kummitustalon kauhut, kun sai syödä ranskalaisia, nakin ja katkarapusalaattia.
- Aluksi ajatus rapusalaatista makkaran kylkiäisenä oli lähinnä hämmentävä, mutta puolessatoista viikossa tähän makuyhdistelmään ehtii jo tottua, hän totesi tyytyväisenä.
Hieman kevyemmin syöneet Victoria ja Madeleine uskaltautuivat vuoristorataan. Victoria vaikutti hieman kauhistuneelta, kun vaunut syöksyivät alaspäin, mutta laitteesta pois tullessaan hän totesi kuitenkin innoissaan:
- Jättetrevligt!
Kiertelimme Gröna Lundin alueella silmäillen huvipuistolaitteita siinä mielessä, että löytäisimme jonkin, jonka kyytiin uskaltaisimme. Ikävä kyllä keinukarusellikin näytti minusta liian hurjalta laitteelta.
- Menkää teekuppeihin! huudahti Victoria sitten. - Siinä ei mennä pää alaspäin eikä keikuteta niin, että vatsasta ottaa.
Niinpä minä, Alberto ja Gunilla noudatimme Victorian neuvoa. Gunilla säilytti tyyneytensä teekupin kyydissä, mutta minulle ja Albertolle meno oli aivan riittävän vauhdikasta.
Kun olimme jättämässä jäähyväisiä Gunillalle ja Madeleinelle huvipuiston portilla, Alberto sai tekstiviestin.
- Oho, hyvä ystäväni Richard Uumajasta on kuulemma tänään täällä Tukholmassa ja menossa illalla Iron Maidenin keikalle. Oi voi sentään, olisipa hienoa tavata hänet ja mennä mukaan konserttiin, Alberto harmitteli.
- No mutta tytöthän voivat tulla meille illaksi leikkimään Madeleinen kanssa, niin pääsette tapaamaan ystäväänne ja konserttiinkin, Gunilla ehdotti.
Gunillan idea oli kaikkien mielestä enemmän kuin jättetrevligt, eikä Freijalta mennyt kuin hetki, kun hän oli ostanut tassutietokoneellaan minulle ja Albertolle liput illan keikalle.
Viivi, Victoria ja Freija lähtivät Gunillan ja Madeleinen matkaan, ja me Alberton kanssa suuntasimme keskustaan, jonne Alberto oli saanut sovittua treffit Richardin kanssa. Tilanteen teki erityisen jännittäväksi se, ettei Alberto ollut koskaan tavannut Richardia, vaikka oli ollut tämän kanssa ahkerassa kirjeenvaihdossa jo melkein viisitoista vuotta. Onneksi löysimme Richardin helposti kohtauspaikaksi sopimamme Jensens Bøfhusin edestä meitä jo odottelemasta. Kun tuoreimmat kuulumiset oli vaihdettu, herrat poseerasivat myös valokuvaa varten:
Sitten olikin aika suunnata Friends Arenalle Solnaan. Kun pääsimme paikoillemme, minä ihmettelin oitis, miksi olimme niin kaukana lavasta.
- Miksi ihmeessä ostit meille liput näin kaukaa? kysyin Albertolta. - Kai minä nyt kuitenkin näen Eddien kunnolla?
- Meille sattui Freijan kanssa pieni virhearvio, kun ostimme lippuja, Alberto selitti. - Emme ikinä arvanneet, että tämä areena on näin suuri. Luulimme, että tämä on tavallinen jäähalli, mutta kyseessä näyttääkin olevan Colosseum, jossa on katto!
Onneksi ehdimme paikalle riittävän ajoissa nähdäksemme myös lämmittelybändi Sabatonin. Ruotsalaispoppoo esitti tuttua sotametalliaan reippaalla otteella, ja yleisö oli mukana täysin rinnoin heti ensi tahdeista alkaen. Keikan puolivälissä tuli kuitenkin yllätys:
- Mitä ihmettä, laulavatko ne ruotsiksi? kysyin hämmästyneenä Albertolta.
- Siltä se kuulostaa - ja hyvältä muuten kuulostaakin, vastasi Alberto. - Näiden kappaleiden täytyy olla uuden "Carolus Rex" -albumin ruotsinkieliseltä versiolta. Se levyhän on julkaistu sekä englanniksi että ruotsiksi. Jättetrevligt!
Illan pääesiintyjä levittäytyikin sitten koko lavalle. Legendaarinen menobiisi The Trooper kuulosti ja näytti todella komealta.
Sitten Eddie saapui. Johdettuaan jonkin aikaa musiikkia hän käänsi katseensa yleisöönkin.
- Nyt Freija varmaan olisi sanonut, että “Pöh, ei pelota yhtään”, minä vitsailin Albertolle.
Sen sijaan tämä olio jäi ainakin minulle tunnistamattomaksi.
- Onko tuokin jonkinlainen Eddie? minä kysyin, mutta Alberto fiilisteli niin, ettei kuullut kysymystäni.
Keikka oli railakas alusta loppuun, ja pystyimme loppujen lopuksi nauttimaan siitä ihan hyvin, vaikka paikkamme olivat kaukana lavasta. Muutoinkin näyttävää show'ta oli piristetty vielä lisää pyrotekniikalla.
- Ehkä tuolla lavan lähellä olisi ollut liiankin kuuma tunnelma, minä pohdiskelin.
Keikan jälkeen tassuttelimme valtavan ihmismassan mukana lopulta junalle, joka vei meidät Tukholman keskustaan. Haettuamme tytöt Gunillan luota pääsimme viimein yöunille.
Aamulla oli sitten aika jättää Ruotsi taakse. Laivan lähtiessä ihastelimme Tukholman saaristoa.
Lokit seurasivat innokkaina laivaa.
- Katsokaa, yksi laskeutuu tuohon, Victoria sanoi.
- Mikähän lokki se on? minä mietiskelin.
Freijan tassutietokone oli hytissä, joten emme voineet tarkistaa.
- Ehkä se on merilokki, kun se asuu täällä merellä, Victoria sanoi.
- Tarkistetaan asia vanhalta harmaapäänallelta, kun päästään kotiin, minä vastasin siihen.
Alberton ottamassa valokuvassa lokin tuntomerkit ainakin ovat riittävän hyvin näkyvillä.
Katseltuamme lokkeja riittävän aikaa palasimme sisälle laivaan. Koska laivakarkit olivat loppuneet jo Gotlannissa, oli niitä saatava lisää. Onneksi karkkihylly pursui makeisia. Tytöt ostivat lopuilla matkarahoillaan karkkeja niin paljon, että ne olisivat riittäneet toiseen yhtä pitkään reissuun.
Viimein laiva saapui Turun satamaan ja olimme palanneet kotimaahan. Ajomatkalla kotiin muistelimme vielä, mitä kaikkea olimme matkan aikana nähneet.
- On tuo Ruotsikin vaan uskomattoman mielenkiintoinen maa, tiivisti Alberto kaikkien tunnelmat.
- Jättetrevligt! hihkuivat Victoria ja Freija takapenkillä.
Viivinkään mielipide matkasta ei jäänyt epäselväksi:
- Piip!
