Kaikki tiet vievät Duomolle

Seikkailumme Firenzessä jatkui kirkollisissa ja taiteellisissa merkeissä. Ja muissakin merkeissä, sillä kun olimme tassuttelemassa kaupungissa, huomasimme kaksi oudostuttavaa liikennemerkkiä.



- Firenzeläiset ovat kyllä outoja... Alberto aloitti.
- Alberto! Ei herjata rakasta kotikaupunkiani! minä suutahdin.
Rauhoituttuani hieman aloin itsekin ihmetellä tassut pystyssä:
- Mitä ihmettä nuo merkit oikein tarkoittavat? Osaammeko me nyt toimia oikein, kun emme ole koskaan tuollaisia merkkejä nähneet?
- Tulkitaan vain kuvien perusteella, Alberto rauhoitteli. - Tuo ylempi tarkoittaa varmaankin... hmm... kielletty marmorinnakuttelusuunta! Koskee varmaan kuvanveistäjiä, ei karhuja.
Alberto kuulosti varsin tyytyväiseltä tulkintaansa.
- No hyvä. Entäs tuo toinen?
- Raukeita kaloja tuossa suunnassa! Alberto vastasi.
- Eihän se ole mikään liikennemerkin aihe! minä päivittelin.
- Ei se haittaa. Ei meidän tarvitsekaan ymmärtää näitä merkkejä, koska kaikki tiet vievät Duomolle, Alberto sanoi.

Tassuttelimme eteenpäin. Ja kuinkas ollakaan, törmäsimme vielä yhteen käsittämättöön liikennemerkkiin.



- Tuota ei ymmärrä sen vertaa, sanoi vanhan harmaapäänallen muori.
Alberto oli jälleen vitsikkäällä tuulella:
- Se tarkoittaa sitä, ettei tähän saa pysäköidä, tai punainen pääkallo nauraa.
- Järjetöntä! minä protestoin.
- No, meillä ei ole autoa, ja kaikki tiet vievät joka tapauksessa Duomolle, Alberto vastasi siihen.

Rakas Albertoni oli oikeassa, sillä kun jatkoimme matkaa, tuttu rakennus näkyi jo kadun päässä.



Ihastelimme hetken Duomon julkisivua, joka kieltämättä on komea kaikkine patsaineen. Minä vierailin vielä myöhemmin sisälläkin Duomossa vanhan harmaapäänallen ja hänen muorinsa kanssa.



Nyt kuitenkin suuntasimme koko kööri kastekappeliin, joka on Duomon vieressä. Vaikka olimme Alberton kanssa käyneet kastekappelissa aiemminkin, emme olleet lainkaan pitkästyneitä: kyllähän komeita mosaiikkeja kestää toisenkin kerran katsoa.



- Hui! minä kirkaisin sitten, sillä huomasin, että mosaiikeissa oli kuvattu myös ihmistä syövä paholainen.
- Älä huoli, Alberto kuitenkin rauhoitteli minua. - Keskiajalla oli tarpeen pelotella ihmisiä. Sitä paitsi, eihän siinä syödä karhuja.



Vanhan harmaapäänallen ja hänen muorinsa sekä vaari- ja mummo-Orson niskat taisivat tulla kipeiksi kattoon tuijottelusta, mutta kaikki olivat sitä mieltä, että kastekappeli oli näkemisen arvoinen.

Vanha harmaapäänalle ja hänen muorinsa halusivat nähdä vielä lisää kirkkoja, joten suuntasimme Santa Crocelle. Vaari- ja mummo-Orso jäivät ihastelemaan kirkon aukiota, kun me muut pujahdimme sisälle kirkkoon, jonne on haudattu monta renessanssin suurmiestä.



- Täällä niitä hautoja sitten on, minä totesin kuin paraskin matkaopas.
Ensin ihastelimme kuitenkin kirkon päälaivan yleisilmettä.



Kiersimme kirkon ympäri, ja löysimme todellakin melkoisen määrän suurmiesten hautoja.
- Tuolla on haudattuna Galileo Galilei, Alberto esitteli tomerasti. - Ja tuolla on Niccolò Machiavelli. Tässä puolestaan on Michelangelon hauta.
- Kovin on mietteliään näköistä porukkaa, minä totesin.
- Kai siinä riittää pohtimista, kaikkien niiden mestariteosten jälkeen, Alberto virnuili.
Minun oli pakko myöntää, että Alberton ajatuksessa oli höpsöydestään huolimatta logiikkansa.



Mutta toki Santa Crocessa oli muutakin kuin kuuluisuuksien hautoja. Minä ihastuin tähän maalaukseen, jonka tekijä jäi hieman epäselväksi. Valokuva ei taaskaan tee oikeutta tälle sädekehäloistolle.



Kirkollisen vierailun jälkeen löysimme mummo- ja vaari-orson istuksimasta läheisestä gelateriasta ja huomasimme itsekin olevamme jäätelön tarpeessa. Alberto otti – jälleen kerran – suklaata ja minttua.



Jäätelö olikin tärkeä energiatankkaus, sillä päivän kulttuurianti ei loppunut Duomoon ja Santa Crocen basilikaan. Kovin koitos oli vielä edessä: Galleria degli Uffizi.

Onneksi tiesimme, miten Uffizin taidegalleria toimii. Pääsimme siis sisään vauhdikkaasti, sillä olimme varanneet liput etukäteen. Mutta Alberto ja minäkin olimme ehtineet unohtaa, miten paljon Uffizilla on nähtävää. Ensimmäiset salit Giottoineen ja Cimabueineen olivat jo riittävä taide-elämys yhdeksi päiväksi, ja seuraavissa saleissa vastaan tulivat vielä Botticelli, da Vinci, Raffaello, Tizian ja jopa Rembrandt. Ja Alberton mielestä paras oli vasta tulossa...
- Missä ne Caravaggiot ovat? Alberto touhotti. - Jos ne on täälläkin laitettu suljettuun huoneeseen, joudun tiirikkahommiin, hän jatkoi viitaten kokemukseensa Metropolitan Museum of Artissa.

Onneksi Caravaggiot löytyivät ihan yleisölle avoimista tiloista. Hämmästelimme yhdessä Caravaggion ainutlaatuista siveltimenjälkeä ja henkeäsalpaavaa chiarascuro-tekniikan hallintaa. Sen jälkeen hämmästelimme Albertoa ja vaari-Orsoa, jotka supattelivat jotain keskenään. Sitten suorastaan mykistyimme: vaari-Orson harhauttaessa museosalin vartijoita kyselemällä tietä vessaan Alberto kaivoi kameran taskustaan.
- Kas näin, sanoi Alberto nostaessaan kameran tassullaan eteensä ottaakseen valokuvan itsestään ja Iisakin uhraaminen -maalauksesta.
- Ei täällä saa... minä aloitin.
- Se ei koske karhuja, Alberto vastasi ja napsautti kameran laukaisijaa.
- Hieman vino tuli, hän totesi tarkastettuaan kuvan, mutta hänen äänestään kuuli, että hän oli kuvaansa varsin tyytyväinen. - Ei matkaa ilman Caravggiota.
- Onkohan tuo nyt ihan sopivaa, kauhisteli vanhan harmaapäänallen muorikin.



Kun olimme ansiokkaasti kiertäneet Uffizin gallerian, oli aivan pimeää. Gallerian piha näytti jokseenkin tunnelmalliselta.



- Käydään vielä ennen ruokailua silittämässä villisikaa, minä ehdotin.
Kaikki Albertoa lukuun ottamatta näyttivät hieman hämmästyneiltä.
- Se on sellainen patsas Mercato Nuovolla, Alberto selitti. - Kun sitä silittää, varmistaa sen, että pääsee Firenzeen vielä uudelleen.
Koska vanha harmaapäänalle ja hänen muorinsa, kuten myös vaari- ja mummo-Orso olivat jo kovin ihastuneet kaupunkiin, ei heillä ollut mitään sitä vastaan, että kävisimme tapaamassa tätä mukavaa villisikaa. Niinpä tassuttelimme Mercato Nuovolle, ja jokainen meistä silitti tassullaan pronssisen eläimen kärsää.



Alberto alkoi kuitenkin näyttää siltä, että olisi ennemmin syönyt villisian kuin silitellyt sitä, ja minunkin vatsastani alkoi kuulua kurinaa, joten oli aika suunnata yhteen lempiravintoloistamme, Il Pizzaiuoloon.

Olimme jälleen toimineet viisaasti: meillä oli pöytävaraus. Muutoin kuuden hengen poppoomme olisikin voinut olla vaikea mahduttautua tähän aika monen muunkin kuin meidän suosimaan ravintolaan. Lista oli täynnä herkkuja, joten valinta oli hieman vaikea, mutta selvisimme siitä kunnialla. Alkupaloiksi otimme koko joukolle jaettavaksi Il Pizzaiuolon antipastolajitelman. Lisäksi Alberton oli aivan pakko tilata itselleen Bruschetta Napoletana, koska häneen oli iskenyt voittamaton anjoviksen himo.





Pääruuaksi tilasimme pizzaa, onhan napolilainen pizza paikan erikoisuus. Paikan taitava pizzaiolo oli vauhdissa - tältä pizzat näyttivät ennen uuniin menoa...



… ja tältä näytti Quattro Stagioni paiston jälkeen. Huomatkaa, että pizzan reunat ovat pulleat mutta keskiosa pohjaltaan ohut – aivan kuin aidossa napolilaispizzassa kuuluu ollakin.



Quattro Stagioni olikin monen valinta. Mutta Alberto halusi vielä lisää anjoviksia ja valitsi Pizza Napolin.
- Albertolle kasvaa kohta evät, jos hän jatkaa anjoviksien syömistä tuohon tahtiin, päivittelivät vanhan harmaapäänallen muori ja mummo-Orso yhteen ääneen.



Ei voi kiistää, etteikö pizzastakin vatsa tullut täyteen, mutta minua kiehtoi vielä pannacotta. Vaikka yleensä ei antipaston ja primo piattonkaan saati pizzan jälkeen jaksa enää dolcea, joskus on pakko, etteivät makeat herkut jää kokonaan maistamatta.



Loistavan illallisen jälkeen olikin aika ruveta valmistautumaan seuraavana päivänä tapahtuvaan paikkakunnanvaihdokseen. Albertolla alkoikin olla jo hieman hinku Roomaan – siellä näet olisi mahdollisuus nähdä enemmänkin Caravaggion teoksia.

Hieman taidetta ja virallisen trippavertailun ensimmäinen osa

Alberton heräillessä aamulla Genovassa me muut nautimme jo aamupalaa Firenzessä ja suunnittelimme päivän ohjelmaa. Koska Firenze on todellinen taidekaupunki, päätimme tutustua ensiksi johonkin museoon. Tiesimme, että Alberto haluaisi mukaan Uffizille – Caravaggion teosten takia tietenkin – joten valitsimme tämän kuuluisan gallerian sijaan Bargellon, jonka muurien sisällä voi myös nähdä taiteen merkkiteoksia.

Lähdimme tassuttelemaan hotellilta kohti Bargelloa, mutta yllättäen törmäsimme jonkinlaiseen taiteeseen jo hotellin lähikadulla.
- Mikä ihme tuo on? minä ihmettelin ääneen.



Hetken aikaa oudon näköistä seinää tarkasteltuamme ymmärsimme, että seinän täyttävät paperipalaset olivat dollarin seteleitä. Päättelimme yhteisvoimin, etteivät ne voi olla aitoja, vaikka joku tuntuikin keränneen matkakassaa Atlantin taa napsimalla seteleitä seinältä omaan käyttöönsä.

Sitten pääsimme Bargellolle. Sisäpihan nähtyäni oli varma, että Alberton on seuraavalla kerralla päästävä mukaan tähän museoon. Keskiaikainen rakennus oli lumoava. Yläkertaan johtavia portaita vartioi pieni leijona.



Katsastimme kuitenkin ensin museon sisäpihan, jossa oli vanhaa kunnon hyvän ajan veistotaidetta. Tämä teos taisi jollain tavalla esittää Venusta.



Arvokkaimmat teokset olivat sisätiloissa. Olimme hieman hämmästyneitä siitä, kuinka monipuolista esineistöä Bargellossa oli. Parhaiten mieleen jäivät kuitenkin veistokset, joista monenlaisia lintuja esittävä teos oli varmasti vanhan harmaapäänallen mieleen. Tämän koskettavan krusifiksin puolestaan uskotaan olevan nuoren Michelangelon työtä.



Bargellon luultavasti kuuluisin teos on Donatellon Daavid. Kun tarkastelin veistosta oikein huolellisesti, huomasin, että Goljatin pää todellakin oli irrallaan Daavidin jalkojen juuressa. Melkoista julmuutta taiteen nimissä!



Antoisan Bargello-kierroksen jälkeen suuntasimme Ponte Vecchiolle, koska meidän oli määrä tavata sisareni Maria siellä.



Heti sillalle päästyämme ymmärsin, ettei tapaamispaikka ollut paras mahdollinen: Ponte Vecchiohan on aina hirveän ruuhkainen.
- No, ehkä yksinäinen karhu kuitenkin erottuu ihmisten joukosta, minä ajattelin ja tunkeuduin tungokseen muut perässäni.



Lopulta löysimme Marian helposti. Vilkuttelimme Ponte Vecchiolta kuin pikkukarhuina ikään.



Sillalla seistessämme aurinko alkoi vähitellen laskea. Maisema asettui varsin tunnelmalliseksi.



Tunnelmallinen olotila sai minut miettimään, milloin Alberto mahtaisi ilmoitella itsestään – hänenhän piti saapua Firenzeen jo aamujunalla. Kuinka ollakaan, juuri silloin puhelimeni piipitti mekkoni taskussa kuin Viivi konsanaan. Viesti oli Albertolta:

“Odotan teitä La Fonticinessa. Tulkaa pian, trippa jäähtyy.”

Vanha harmaapäänalle ja vaari-Orso naureskelivat hieman Alberton trippa-viestille, mutta yhtä kaikki lähdimme joukolla Santa Maria Novellan rautatieaseman suuntaan löytääksemme Alberton ja saadaksemme syödäksemme.
- Mitä se trippa oikein on? vanhan harmaapäänallen muori kysyi tassutellessamme jonomuodostelmassa.
- Lehmän mahalaukkua, minä vastasin.

Le Fonticine oli varsin viehättävä ravintola, josta sai kunnon italialaista ruokaa. Koska söimme isolla seitsemän karhun porukallamme melkoisen määrän annoksia, esittelen tässä vain joitain valittuja.

Antipastoista toimii aina perinteinen leikkelelautanen. Le Fonticinen annoksessakaan ei ollut pienintäkään valittamista.



Hyvä valinta alkuun oli myös carpaccio, jonka kanssa tarjottiin parmesaania sekä artisokkaa.



Alberto ei voinut vastustaa marinoituja anjoviksia, jotka tarjoiltiin rapean leivän kera.



Pasta-annokset maistuivat myös mainioilta. Listan kastikkeissa oli tarjolla mm. villisikaa ja ankkaa.





Yllätyksellisimmän annoksen valitsi vanhan harmaapäänallen muori. Hän halusi syödä kasvisruokaa ja sai – juustosta tehdyn kipposen täynnä artisokkaa. Koska juustokippo oli varsin täyttävää syötävää, minäkin sain maistaa sitä pikkuisen. Herkullistahan se oli!



Kun kaikkien muiden vatsat olivat jo täynnä, Alberto tilasi tyynesti tarjoilijalta vielä annoksen trippaa.
- Olen aina halunnut tietää, kumpi on parempaa, trippa alla fiorentina vai trippa alla romana. Roomalaisena minulla on toki suosikkini, mutta annan firenzeläiselle mahalaukulle kuitenkin mahdollisuuden – voin sitten Roomassa suorittaa vertailevan tutkimuksen ja julistaa voittajan.

Pian trippa tuotiin pöytään. Kaikki tuijottivat Albertoa, kun tämä maistoi annostaan.



- Maistuu ihan suomalaiselta läskisoosilta, Alberto totesi.
Sen kommentin jälkeen minäkin uskaltauduin maistamaan pienen palan trippaa – eikä se ollut lainkaan pahaa. Mutta se jäi vielä arvoitukseksi, kumpi tapa valmistaa trippaa on parempi, firenzeläinen vai roomalainen.

Illallisen jälkeen Maria lähti tassuttelemaan kotiinsa. Ennen kuin erosimme, ihmettelin hänelle sitä, kuinka kiireiseltä ja salamyhkäiseltä veljemme Sergio oli vaikuttanut tavatessamme hänet Milanossa.
- Eihän siihen ole kuin yksi mahdollinen selitys, Maria totesi hymyillen. - La Donna.
Marian katse oli niin salaperäisen näköinen, etten uskaltanut udella enempää. Albertoa, vanhaa harmaapäänallea ja vaari-Orsoa sen sijaan hihitytti vallan vietävästi.

Seuraavalla kerralla seikkailumme Firenzessä jatkuvat ja saatte kuulla, miten Alberto pääsi näkemään matkamme ensimmäisen Caravaggiot.

Italiassa jälleen!

Kuten jo aiemmin kerroin, teimme lokakuussa matkan kotimaahamme vanhan harmaapäänallen ja hänen muorinsa sekä mummo- ja vaari-Orson kanssa. Matka lähti hieman kinkkisesti liikkeelle, sillä lentomme Riikaan, jossa meidän piti vaihtaa konetta, oli sääolosuhteiden vuoksi peruttu. Muutaman tunnin hermoilun ja selvittelyn jälkeen pääsimme kuitenkin koneeseen – ja kuinka ollakaan ehdimme alkuperäiselle jatkolennollemme. Niinpä seuraavana aamuna olimme aurinkoisessa Milanossa nauttimassa aurinkoista aamukahvia.



Yön aikana hotellimme eteen oli pystytetty tori, joka olikin vallan mainio. Alberto ja vaari-Orso innostuivat heti runsaasta kasvistarjonnasta ja alkoivat samantien suunnitella kolmen ruokalajin illallista. Ikävä kyllä minun oli pakko muistuttaa heitä, ettei meillä ollut hotellissamme keittomahdollisuutta ja että olimme muutoinkin poistumassa kaupungista piakkoin.



Kalakojut inspiroivat erityisesti minua ja vanhaa harmaapäänallea, sillä olemme suuria meriötököiden ystäviä. Varsinkin mustekalojen lonkerot näyttivät vallan maukkailta.



Koska vanha harmaapäänalle ja hänen muorinsa ovat hurjia oopperafaneja, he halusivat tietenkin vierailla La Scala -oopperan museossa. Niinpä lähdin viemään heitä oopparatalolle. Totesimme kaikki tyynesti, että ollakseen niin kuuluisa oopperatalo La Scala näytti ulkopäin varsin vaatimattomalta.



Mutta eipä hätää, sisällä museossa oli vaikka mitä hienoa näyttävistä oopperapukuluonnoksista – ja puvuistakin – omituisiin soittimiin asti. Hienointa oli tietenkin kurkistaa oopperasaliin, jossa kaikki maailmankuulut oopperalaulajat ovat esiintyneet, mukaan lukien vanhan harmaapäänallen muorin ykkössuosikki Juha Uusitalo.

Kun minä ihmettelin vanhan harmaapäänallen ja hänen muorinsa kanssa Milanon oopperapyhättöä, Alberto seikkaili vaari- ja mummo-Orson kanssa toisaalla. En ollut kauhean yllättynyt, kun kuulin seurueen käyneen La Libreria Militare -sotakirjallisuuskirjakaupassa. Pikkuinen kirjakauppa ei ehkä näytä ulkoa kovin kummoiselta...



… mutta sisältä se on näkemisen arvoinen. Hyllyt kohoavat kattoon saakka, ja jos ylähyllyiltä tarvitaan jotain, avuksi otetaan tikapuut.



Erillisten retkien jälkeen tapasimme Milanossa asustavan veljeni Sergion Duomon aukiolla. Sergio oli kovin kiireisen ja vähän salaperäisenkin oloinen mutta sanoi kuitenkin ehtivänsä kanssamme tutustumaan katedraaliin.



Ennen sisälle menoa Sergio kehotti kuitenkin kaikkia katsomaan korkeuksiin, missä kultainen Madonnan patsas loisti auringonvalossa. Vanhan harmaapäänallen muori ja mummo-Orso huokailivat yhteen ääneen.



Sisällä katedraalissa huokailut ymmärrettävästi jatkuivat, sillä komeahan tämäkin Duomo on.
- Mutta onhan täällä myös tarjolla jonkinlaista inhorealismia, Alberto totesi erään patsaan äärellä. - Vai onko tässä kyseessä anatominen näyttely?
- Hys, Alberto, minä yritin hillitä. - Sehän on Pyhä Bartolomeus!



Katedraalista siirryimme hieman maallisempaan paikaan, Galleria Vittorio Emmanuele II:een. Emme uskaltaneet kurkistella Pradan ja Guccin kauppoihin, mutta tapasimme varsin ystävällismielisen pegasoksen, jonka kanssa jutustelimme hetken.



Myös Rooman susi sekä Romulus ja Remus olivat päässeet mukaan tähän upeaan ostoskeskukseen – tosin vain lattiamosaiikissa.



Kaupunginkatselu oli hieman uuvuttanut itse kutakin, joten palasimme hotellille. Ehdotimme Sergiolle, että tämä lähtisi kanssamme syömään, mutta hieman vältellen Sergio ilmoitti, että hänellä oli muuta menoa.
- Minulla olisi tiedossa paikka, jossa saa napolilaista pizzaakin, Alberto yritti.
- Tarkoitat varmaan Frijenno e Magnannoa, Sergio vastasi. - Sieltä saa aivan mainiota pizzaa, mutta ikävä kyllä tällä kertaa en ehdi mukaanne.

- Olipas Sergiolla kiire, minä ihmettelin kun olimme hyvästelleet veljeni ja istahdimme piskuisen pizzerian pöytään.
Frijenno e Magnannoa ei ollut suotta kehuttu, sillä pizzat olivat erittäin maittavia ja aivan oikean napolilaisen oloisia! Minä ja vanha harmaapäänalle valitsimme tietenkin mereneläväpizzan, joka oli päällystetty mustekalalla ja kuorissaan olevilla simpukoilla.



Muille maistui enimmäkseen Capricciosa, joka sekin näytti herkulliselta.



Vatsat täynnä makoisaa pizzaa olikin hyvä lähteä juna-asemalle ja jatkaa matkaa kohti Firenzeä. Juna-asemalla Alberto järjesti pienen yllätyksen:
- Taidan mennä tänä iltana elokuviin, hän ilmoitti. - Genovalaisen ystäväni Marcon Cinema Capuccinissa on tänään näytös, joten taidan poiketa sen kautta ja tulla perässä Firenzeen huomenna aamupäivällä.

Onneksi kaikki olivat jo niin tottuneita Alberton lennokkaisiin tempauksiin, ettei tästä erikoisjärjestelystä aiheutunut sen kummempaa päänvaivaa. Meidän muiden matkatessa Frecciarossalla Firenzeen Alberto puolestaan nousi Genovan-junaan. Seuraavana päivänä kuulimme, mitä Genovassa tapahtui, joten annetaanpa Alberton kertoa:

Marco olikin minua vastassa jo asemalla, josta suuntasimme välittömästi kohti Cinema Capuccinia, sillä elokuvanäytöksen alkuun ei ollut enää pitkääkään aikaa. Matkalla ehdimme kuitenkin poiketa I Tre Merlin kautta. Tuo mainio ravintola-enoteca ei ollut vielä auki, mutta paikalla ollut mukava nuori neiti suostui myymään minulle muutaman pullon paikan mainiota viiniä kuultuaan, kuinka kaukaa olin saapunut. Sain vielä kaupan päälle hienon I Tre Merli -kassin ja T-paidan! Sitten suunnistimme kohti Cinema Cappuccinia.



Marcon laitellessa elokuvaa esityskuntoon minulla oli hetki aikaa ihastella teatterin elokuvajulisteiden koristamaa aulaa.



Hetken kuluttua ihmisiä alkoikin jo saapua ja Marcolla piti kiirettä lippuja myydessä. Paikalle saapui myös naapurissa sijaitsevan kapusiiniluostarin apotti, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanasen elokuvan alkua odotellessa. Marco päästi ystävällisesti minut katsomaan elokuvaa ilmaiseksi – mikä olikin ihan mukavaa, silllä illan elokuva, La variabile umana -niminen dekkaritarina, ei ollut sieltä parhaimmasta päästä, joten rahani säästyivät tällä kertaa parempaan rainaan.

Elokuvan jälkeen menimme syömään läheiseen trattoriaan, jonka Marco tiesi tarjoavan oivallista focaccia col formaggiota. Eikä Marco tälläkään kertaa ollut väärässä – söin ehkä elämäni parhaan focaccio col formaggion.



Illallisen jälkeen istuimme vielä pikkutunneille asti terassilla tuopin ääressä höpöttelemässä niitä näitä. Aivan mahtavaa!



Grazie mille, Marco!