Muistolaatta ja merenneitoja

Herättyämme Kööpenhaminan aamuun päätimme aloittaa päivän lounaanomaisesti smørrebrødeillä. Yllättäen niiden löytäminen olikin melkoisen työn takana. Kaikki kehutut paikat olivat tietenkin täynnä – no, yksi ei ollut, mutta siellä oli yksityistilaisuus. Lopulta päätimme vielä kokeilla meille jo tuttua paikkaa Slotskælderen hos Gitte Kikiä, jonka senkin arvelimme tosin olevan tupaten täynnä. Iloksemme kahdelle karhulle löytyi kuitenkin pöytä ja pääsimme herkkuleipien ääreen.



Yritimme toimia oikeaoppisesti ja aloitimme kalaleivillä. Minä otin leivän, jossa oli lohta ja parsaa, Alberto puolestaan kuolasi heti, kun näki tarjolla olevan anjovisleivän.





Lihaleiväksi valitsimme molemmat paahtopaistileivän, joka oli itse asiassa samanlainen kuin leipä, jonka söimme ensimmäisellä Kööpenhaminan-matkallamme Gitte Kikissä jo vuosia sitten. Piparjuuri maistui leivässä edelleen mainiosti.



Smørrebrødien voimalla lähdimme kiertelemään kaupungille. Saman tien löysimme kiinnostavan ratsastajapatsaan.
- Aika kauhistunut hevonen! minä päivittelin. - Mutta tuo mies on niin tyyni.
- Ehkäpä hän on kovahermoinen, Alberto totesi. - Hän sattuu nimittäin olemaan arkkipiispa Absalon, Kööpenhaminen perustaja.
- Hmm. Ehkä kaupunkeja eivät sitten perusta heikkohermoiset, minä totesin.



Tassutellessamme eteenpäin aloimme lähestyä shoppailun ydintä, Strøgetiä. Amagertorvin aukiolla näkymät olivat kuitenkin melkoisen näyttävät noin ostoskaduksi ja sen lähiseuduksi.



Pian eteemme tuli kaikesta huolimatta ihan mielenkiintoista kaupallisuutta: Lego-kauppa.



Kaupan ikkunassa oli näyttävä Legoista koottu Lego-ukko.
- Hyvä, että näimme tämän, minä totesin, koska emme ainakaan tällä kertaapääse katsomaan kuninkaallista vahdinvaihtoa ja näkemään oikeita kuninkaallisia vartijoita.



Legot olivat Kööpenhaminan keskustassa ymmärrettävästi hyvin edustettuina. Erään toisen liikkeen ikkunassa näimme palikoista rakennetun Yodan. Pakkohan meidänkin oli pistäytyä kaupassa ostamassa Viiville tuliaisiksi laatikollinen Dublo-legoja, sillä arvelimme hänen osaavan jo rakennella niistä vaikka mitä.



Kun olimme päässeet Strøgetin toiseen päähän, olimmekin jo käytännössä saapuneet Nyhavniin. Meidän oli pakko myöntää, että satama oli kaunis, kun melkein jokainen talo oli erivärinen. Tammikuussa tungosta ei ollut luultavasti niin paljon kuin kesällä, joten tunnelma oli mukavan rauhallinen.



Alberto inspiroitui heti kun näki nakkikioskin.
- Nyt ostan hodarin tanskalaisella punaisella nakilla. Niin pitää tehdä, koska se on täkäläinen perinneruoka, hän ilmoitti.
Nakki oli todellakin aivan punainen mutta vain ulkokuoreltaan. Kun Alberto oli haukannut nakin päästä ensimmäisen palasen, paljastui, että sisältä nakki oli aivan tavallisen nakin värinen.
- Huijausta! minä prostestoin, mutta Alberto ei ollut asiasta moksiskaan.



Koska Nyhavn oli olemukseltaan viehättävän vanhanaikainen, siellä ei ilmeisesti edes liikuttu 2010-luvun menopeleillä. Ainakin tämä kuplavolkkari sopi maisemaan vallan mainiosti.
- Minusta on hyvä, että esineisiin laitetaan nimikyltti. Silloin kenellekään ei jää epäselväksi, mistä on kyse, Alberto huomautti ja osoitti volkkarin rekisterikylttiä, jossa luki "Das Auto".



Kävimme eräässä Nyhavnin kuppilassa kaakaolla, ja sillä aikaa pimeä oli laskeutunut. Eikä Nyhavn näyttänyt hullummalta myöskään iltavalaistuksessa. Sataman päässä olevat puut oli koristeltu pikkulampuilla.



Koska oli pimeää, oli selvästikin päivällisen aika. Suuntasimme Gråbrødretorville, jossa oli hyvänä pidetty Peder Oxe -ravintola. Se olikin varsin viehättävä. Hauskin yksityiskohta oli jokaisessa pöydässä oleva pieni valo, joka sytytettiin, kun haluttiin tarjoilijan tulevan.

Otimme molemmat alkuun salaattipöydän, jonka antimia sai itse kerätä haluamansa määrän. Salaatti olikin krutonkeineen ja Blå Castello -salaattikastikkeineen vallan mainio.



Pääruuaksi Alberto otti reilun burgerpihvin ja minä söin villisikaa, jonka kanssa tarjottiin mm. viikunakastiketta.





Tällaisilla eväillä jaksoimme mainiosti kävellä hotellillemme nukkumaan. Seuraavana päivänä olisi lähtö kotiin, mutta meillä oli myös suunnitteilla jonkin verran ohjelmaa aamupäivälle, sillä lentomme lähtisi vasta illansuussa.

Heti seuraavana aamuna Alberto oli selvästi tohkeissaan.
- Tänään teemme pyhiinvaellusmatkan heti aamiaisen jälkeen, hän ilmoitti.
- Mihin me sitten oikein vaellamme? minä utelin. - Pitääkö oma krusifiksi ottaa mukaan?
- Näet sitten, vastasi siippani salaperäisesti.

Jätettyämme matkatavaramme rautatieasemalle säilytykseen nousimme paikallisjunaan, joka vei meidän Buddingen asemalle Gladsaxeen Kööpenhaminan esikaupunkialueelle. Asemalta jatkoimme tassutellen halki rauhallisen omakotitalo-alueen.
- Alberto, mihin me oikein olemme menossa? Eihän täällä ole ristinsieluakaan missään, minä jo hieman hätäilin.
- Ei hätää, rakkaani, olemme perillä tuossa tuokiossa, Alberto vakuutteli.

Ja niin tosiaan olimme ja seisoimme Gladsaxen koulun portilla.
- Tässä se on, mahtavaa! huudahti Alberto.
- Alberto, nyt oikeasti, mikä paikka tämä oikein on? minä jo hieman korotin ääntäni.
- Tulepas tänne katsomaan, sanoi Alberto ja johdatti minut koulun pihalla olevan muistolaatan luo.



- Led Zeppelin soitti ensimmäisen keikkansa tämän koulurakennuksen jumppasalissa syyskuussa 1968. Täällä järjestettiin silloin lauantaisin klubi-iltoja paikallisille teineille, ja koululla kävi soittamassa lukuisia bändejä, joista myöhemmin tuli rockin puolijumalia, selitti Alberto.
- No jopas... Ja tämä laatta tässä seinällä on siis muisto siitä ihka ensimmäisestä keikasta? minä utelin ymmärtäen vihdoinkin, mistä oli kyse.
- Aivan niin, niinhän siinä lukee. Se laitettiin siihen viime syksynä, kun tapahtumasta tuli kuluneeksi 45 vuotta. Minäkin osallistuin silloin pikkusummalla laattaa varten järjestettyyn keräykseen, Alberto selitti.



Otettuamme riittävästi valokuvia paikasta tassuttelimme takaisin asemalle ja nousimme keskustaan menevään junaan. Junamatka takaisin loppui kuitenkin lyhyempään kuin kuvittelinkaan.
- Hypätään tässä pois, Alberto touhotti. - Emme voi lähteä kotiin näkemättä pientä merenneitoa.

Niinpä poistuimme junasta Østerportin asemalla ja lähdimme merenneitoa tapaamaan. Ensin tapasimme kuitenkin sattumalta erään sukulaisemme, joka päivysti tiilitalon kupeessa.



- Hmm. Koska lähdemme täältä tänään takaisin Suomeen, voisimme vielä maistaa parit smørrebrødit, minä totesin, kun kävelimme Toldbod Bodega -nimisen varsin tanskalaiselta näyttävän ruokapaikan ohitse.
- En vastusta, vastasi Alberto oitis.



Tällä kertaa otimme leipien kanssa myös akvaviitit.
- Kohta olemme kuin oikeat tanskalaiset, Alberto vitsaili.



Aloitimme myös ruokapuolen peritanskalaisesti sillileivillä. Tällä kertaa saimme kuitenkin kokea yllätyksen: meidän oli koottava leivät itse. Olemme kuitenkin ilmeisen taitavia, sillä ainakin minusta leivistä tuli aika hienon näköisiä.



Toiseksi leiväksi otimme juustoleivän, joka oli puolestaan valmiiksi koottu. Siinä oli vanhaa juustoa – se tosiaan oli sen nimi – ja juusto syötiin rommin kera. Rommia ei tosin juotu lasista vaan sitä kaadettiin kuin kastikkeeksi leivän päälle. Emme ole ehkä koskaan syöneet niin voimakasta juustoa. Sen maku tuntui suussa vielä pitkään sinä päivänä.



Sitten jatkui matkamme pienen merenneidon luo. Kuljimme Frihedsmuseetin ohi, ja Alberto liikuttui kovin, sillä olimme käyneet museossa aiemmin, mutta nyt museo oli kiinni, sillä se tuhoutui pahoin tulipalossa, joka myöhemmin paljastui tuhopoltoksi.
- En pysty käsittämään, miten kukaan saattaa syyllistyä moiseen sabotaashiin! Alberto kauhisteli.
Tanskalaisten vastarinta-henkeä ja museon korjausta kannustaakseen Alberto päätti heilutella paikalla hetken pientä Tanskan-lippuaan.



Käveltyämme vielä pienen matkaa saimme merenneidon näköpiiriimme.
- Kaikki aina sanovat, että hän on niin pieni, minä mietiskelin. - Toisaalta, jos hän on pieni merenneito, miten hän voisi olla iso.



Edellisellä Kööpenhaminan-matkallamme olimme onnistuneet – vaivalloisen etsimisen jälkeen tosin – löytämään myös uudemman tulkinnan pienestä merenneidosta. Koska tämä patsas on hyvin lähellä tunnetumpaa pientä merenneitoa, kävimme katsomassa sitäkin.
- Kovin vaikuttaa surumieliseltä hän edelleen, Alberto huomautti.
- On mukava ilahduttaa tätäkin merenneitoa, minä sanoin. - Kaikki kun tuntuvat käyvän katsomassa vain tuota toista.



Olimme onnistuneet mainiosti käymään katsomassa suunnitelmamme mukaiset asiat, kun näimme auringon laskevan näyttävästi.



Vielä oli vuorossa yksi ohjelmanumero ennen lähtöä lentokentälle: meidän oli käytävä syömässä Wagamamassa, jotta jaksaisimme kotimatkan. Minä olin jälleen ramen-tuulella, joten tilasin keiton. Tällä kertaa liemi oli kuitenkin misopohjainen.



Alberto oli uskollinen tyylilleen ja tilasi paistettuja nuudeleita, tällä kertaa teriyaki-kanan kanssa.



Vatsat hieman liiankin täynnä fuusioaasialaista ruokaa istahdimme junaan, joka vei meidät Kastrupin lentokentälle. Seuraavaksi olisikin vuorossa kotimaisempia seikkailuja.

Frida Kahlon jäljillä Kööpenhaminassa

Kun uusivuosi oli juhlittu, Sergiolla oli jo kova kiire palata kotiin. Ihmettelin tätä sisarelleni Marialle, joka vastasi jälleen salaperäisen lyhyesti:
- Ah, la donna.

Minulle ei vieläkään selvinnyt, mistä oikein oli kyse, mutta sen sijaan Albertoa ja Robertoa asia tuntui virnuiluttavan kovastikin.

Robertokaan perheineen ei voinut viipyä luonamme pidempään: Giovannan piti rientää takaisin pyörittämään pitopalveluaan, sillä loppiainen on Italiassa tärkeä sesonki sillä alalla. Maria sen sijaan jäi vielä luoksemme, koska hän oli luvannut jäädä lapsenvahdiksi Viiville, kun minulla ja Albertolla oli menoa.



Menomme olikin erittäin tärkeä, sillä meidän oli käytävä Kööpenhaminassa Frida Kahlo -taidenäyttelyssä. No, myönnettäköön, että matkakohde valikoitui tällä kertaa pitkälti minun mielenkiintoni mukaan, mutta Alberto suhtautuu onneksi yleensä positiivisesti modernimpaankin taiteeseen, kunhan se esittää jotakin. Niinpä minun oli helppo saada houkuteltua hänet mukaan Tanskaan.

Pääsimme perille Kööpenhaminaan kohtuullisen myöhään illalla, joten olimme heti samantien nälkäisiä. Mutta meillä olikin odotetun nälän varalle suunnitelma: rautatieaseman ja hotellimme välillä sijaitsi Wagamama, joten suuntasimme sinne.

Alberto oli päättänyt annoksensa jo ennen kuin pääsimme ovesta sisään, mutta sen verran hän innostui ruokalistaa lukemaan, että otti yllätyksekseni meille alkupalaksi chilikalmaria.



Pääruuaksi minä halusin mausteisen ramenin, jonka annos oli valtava. Eipä tullut mieleenkään ottaa jälkiruokaa.



Alberto valitsi jo aiemmin hyväksi toteamansa yaki udonin.



Vatsat täysinä lähdimme vetämään matkalaukkujamme kohti hotelliamme, joka sijaitsi H.C. Andersens Boulevardilla. Oikeastaan hotellimme ei ollut hotelli vaan hostelli nimeltä DanHostel, mutta paikka osoittautui varsin kodikkaaksi – ja korkeaksi.
- Tuonneko meidän nyt pitää sitten kiivetä? huolestui Alberto.
- Ei nyt sentään, rakkaani, menemme toki hissillä, jos tarve niin vaatii, minä lohduttelin häntä.



Hissi osoittautuikin varsin tarpeelliseksi, sillä saimme huoneen 15. kerroksesta. Huoneemme ikkunasta aukenikin aamulla eteemme varsin hieno maisema yli Kööpenhaminan keskustan kattojen.



Ihasteltuamme hetken maisemaa päätimme lähteä liikkeelle.
- Se Arken-museo, jossa Frida Kahlon maalaukset ovat, on hieman kauempana, Alberto selitti. - Meidän on lähdettävä sinne junalla.

Nappasimme rautatieasemalta hieman aamupalaa ja hyppäsimme paikallisjunaan. Sillä pääsimme pikaisesti Ishøj'n asemalle. Siellä näimmekin oitis bussilaiturissa bussin, joka veisi meidät perille – aivan Arkenin pihaan saakka.

Museo itsessään oli varsin moderni, mutta olihan se avattukin vasta vuonna 1996. Ihmeteltyämme mm. kimmeltävää pääkalloa ja kahta lehmänpuolikasta pääsimme viimein Frida Kahlon teosten äärelle. Näyttelyssä oli paljon kiinnostavia valokuvia Frida Kahlosta mutta myös mielenkiintoinen valikoima taiteilijan teoksia.
- Näissä teoksissa on jonkinlaista samannäköisyyttä taiteilijan kanssa, Alberto totesi.
- Voi Alberto! minä huudahdin. - Frida Kahlo oli nimenomaan kuuluisa omakuvistaan. Nämä maalaukset esittävät häntä.
- No olipa hänellä sitten omituisia kampauksia, Alberto ihmetteli nähdessään Kahlon teoksen Omakuva palmikon kanssa.



Yksi omista suosikeistani näyttelyssä oli Kahlon Omakuva apinoiden kanssa. Siinä oli todellista maalauksen taikaa, sillä se olisi vanginnut minut katsomaan itseään ties kuinka pitkäksi aikaa.



Vielä vaikuttavampi oli ehkä maalaus Omakuva orapihlajakaulakorun ja kolibrin kanssa. Se oli tosin häiritsevämpi, joten Alberto kehotti minua olemaan miettimättä sitä sen enempää.
- Mutta Alberto, taidetta täytyy pohtia, minä vain vastasin.



Seuraavan teoksen kohdalla Alberto murjaisi vitsin:
- En tiennytkään, että Frida Kahlo oli myös kuvanveistäjä!
- Mutta Alberto-rakas... minä touhotin ennen kuin tajusin, että Alberto vitsaili.
Sitten näin virneen Alberton kasvoilla.
- Niin, tiedän, Kahlo ja hänen miehensä Diego Rivera keräsivät esikolumbiaanisen ajan patsaita. Tämä on sellainen, Alberto täydensi.



Esikolumbiaaninen patsas oli melkoisen vekkuli, mutta seuraava teos hämmensi meidät täysin.
- Mikä on tuo? Alberto kysyi.
- Hmm. Sen nimi näyttäisi olevan Universumin, Maan (Meksiko), minun, Diegon ja herra Xólotlin rakkauden syleily, minä sanoin katsottuani taulun vieressä olevaa lappua.
- Tuo ei selitä kovinkaan paljoa, Alberto totesi.
- Katso, minä hoksasin sitten. - Siinä on monta syleilyä sisäkkäin.
- Mielenkiintoista! oli Albertonkin sitten todettava. - Aivan surrealistista!
- Naulan kantaan! minä vastasin.



Näyttelyssä oli Frida Kahlon maalausten lisäksi myös Diego Riveran maalauksia sekä muutamia Kahlon piirroksia. Tämä oli yksityiskohtaisuudessaan piirustuksista kiintoisin.
- Tuollaista varmaan syntyy, kun taitava ihminen puhuu pitkään puhelimessa ja pitää kynää toisessa kädessä, minä kuvittelin.



Kahlo-näyttelyn jälkeen jouduimme jälleen huoneisiin, joissa on muiden taiteilijoiden modernia taidetta.
- Alberto, katso, miten raikkaat värit, minä yritin vakuuttavan väri-ilon äärellä.
- Hmm. Katso sinä vain rauhassa rakkaani, minä näin tuolla jotain kiintoisaa... oli Alberton vastaus.



Teos, jonka äärelle Alberto oli pysähtynyt, kun jälleen sain hänet kiinni, oli ehkä jossain määrin esittävämpi kuin minun ihailemani taulu – myönnetään.
- Epäilen, että tämä on sitä käsitetaidetta, Alberto pohti teoksen äärellä.
- Tarkoitatko romutaidetta? minä kysyin.
- Siinä on kyllä kaikenlaista romua, Alberto myönsi.
- Mutta toisaalta se näyttää aika jännittävältä siitä huolimatta, minä sanoin sitten, hetken teosta katseltuani.
Näköjään romusta voi oikeasti tehdä taidetta.



Pian Alberto löysi lisää ymmärrettävämpää taidetta. Delfiinit ovatkin hyvä aihe taideteokselle.
- Tällainen taide on jo huomattavasti enemmän minun makuuni, Alberto totesi myhäillen.



Taidekokemuksen jälkeen oli Alberton vuoro päästä omiin suosikkipaikkoihinsa. Hän oli saanut hyvän vihjeen mahdollisesti pätevästä levykaupasta lähellä Kööpenhaminan keskustaa, joten jätimme Arkenin taaksemme ja bussi ja juna veivät meidät takaisin kaupungin päärautatieasemalle, josta tassuttelimme levykauppaan nimeltä Goldmine.



Kauppa oli nimensä mukaisesti melkoinen kultakaivos. Minä ihmettelin valtavia levykasoja, kun Alberto hautautui tutkimaan kaupan tarjontaa. Mieluisia kotiinviemisiä löytyi melkoinen kasa.

Tallustaessamme levykaupalta takaisin ydinkeskustaan kuljimme sattumalta viehättävältä näyttävän kahvilan ohitse.
- Vieläköhän kehtaisi juoda cappuccinon? minä pohdin.
- Eihän kello vielä niin paljoa ole, Alberto myönteli, joten astuimme sisään kahvioon.

Paikka osoittautui mainioksi valinnaksi. Syömäni brownie oli oikein makoisa, ja Albertollekin maistui kanelipulla.



Kahvilasta lähdettyämme koimme valtavan yllätyksen.
- Mikä tuo on? minä melkein kiljaisin nähdessäni Det Ny Teaterin luo ripustetun mainoksen.
- Näyttää siltä, että täällä esitettäisiin Evita-musikaalia, Alberto vastasi huomattavasti rauhallisempana.



Koska Evita on yksi suosikkimusikaaleistani mutten ole koskaan onnistunut näkemään sitä näyttämöllä, meidän oli pakko mennä heti kysymään teatterin lipputoimistosta, mistä oli kyse. Harmillisesti musikaalin ensi-ilta oli vasta matkamme jälkeen.
- No, eihän Kööpenhamina niin kaukana ole, etteikö tänne voisi tulla uudestaankin, Alberto yritti lohdutella minua – ja olihan hänellä varsin hyvä näkökulma, sillä jos Frida Kahlo on syy lähteä Tanskaan, miksei Evitakin voisi olla.

Tassuttelimme eteenpäin.
- Tämä Kööpenhamina on kyllä varsin viehättävä kaupunki, sanoin pohtiessani mielessäni vieläkin mahdollisuutta tulla kaupunkiin uudelleen. - Katso vaikka tuota taloa!
- Aikamoinen elokuvateatteri, Alberto totesi.



Kuljimme myös komean sirkusrakennuksen ohi.
- Ei siellä ole ollut sirkusta moneen vuoteen, Alberto sanoi. - Mutta rakennus on hieno edelleen.



Kierreltyämme kaupungilla jonkin aikaa huomasimme, että oikeastaan oli jo iltaruuan aika.
- Tuolla paikalla on hauska nimi. Mennään sinne, minä ehdotin.



Niinpä illallispaikaksemme valikoitui ravintola nimeltä RizRaz, joka osoittautui aivan oivalliseksi ruokailupaikaksi. Ravintolassa oli kasvisvoittoinen buffet, joka oli täynnänsä herkkuja viininlehtikääryleistä tsatsikiin ja hummuksesta falafeleihin. Ruoka oli herkullista ja varsin edullista. Minun annokseni oli ehkä hieman lähi-idällisempi kuin Alberton, mutta ehdin hotkaista sen ennen kuin ehdimme ottaa siitä kuvan. Tässä näette, mitä Alberto söi.



Illallisen jälkeen tassuttelimme vatsat täynnä Strøgetiä pitkin hotellia kohti. Yhtäkkiä Alberto pysäytti minut ja sanoi:
- Katso, Olivia, tässä on Brewpub-niminen kuppila, joka mainostaa omaa panimoaan! Tuolla pitää ehdottomasti käydä pienellä tutkimusmatkalla!
Koska en itsekään oikein vielä malttanut vetäytyä hotellille yöpuulle, otin Alberton ehdotuksesta vaarin ja niin laskeuduimme kellariravintolan hämärään...



Paikka oli varsin viihtyisä, ja minäkin maistoin sen omaa mansikkasiideriä. Alberto sen sijaan innostui suunnattomasti nähdessään pubin mittavan omien hanaoluiden valikoiman ja päätyi lopulta maistamaan pienet lasilliset kolmea erilaista olutta.



Sitten alkoikin olla meidänkin nukkumaanmenoaikamme. Tassuttelimme hotellille raatihuoneen ohi ja näimme tunnistamattomia petoja ikuistettuna pronssiin.



Lisäksi tapasimme H.C. Andersenin, joka kylläkin katseli aivan eri suuntaan. Ehkä hän edelleen pohti, miksi keisarilla ei ole vaatteita.



Päivä oli ollut hyvin antoisa. Niinpä kömmimme peiton alle odottamaan unta ja seuraavaa päivää. Silloin olisi vuorossa mm. lisää ostoksia.