Ruostetta ja prinsessakakkua

Hämmästyksekseni sain Alberton tässä eräänä päivänä hämmästymään. Olin keittiössä katsastamassa pesusoikkoamme, kun Alberto tuli sattumalta paikalle ja hihkaisi heti suureen ääneen:
- Mamma mia! Sehän on aivan ruosteessa!



Minä myhäilin vain tyytyväisenä ja vastasin:
- Niin sen kuuluukin olla.
- Miksi ihmeessä? Alberto ihmetteli oitis.
- Minä ruostutin sen. Ja se onnistui mainiosti! Se näyttää ihan hienolta!

Selitin Albertolle, että olin vieraillut Jyväskylän nukkekotiharrastajien eli Nukkis-Ystävien kokoontumisessa ja saanut kokeilla siellä ruostutusaineen käyttöä.
- Älä huoli, Alberto, sanoin vielä. - En ruostuttanut mitään sinun omaisuuteesi kuuluvaa. Sitä paitsi, yleensähän sinä pidät kovastikin kaikesta rustiikkisesta.

Alberto ei ehtinyt päivitellä asiaa kauempaa, kun ovikello soi. Ovella olivat Victoria ja Freija.
- Ehtiikö Olivia-täti leipoa prinsessakakkua? Victoria kysyi.
Kun näytin hieman hämmentyneeltä, hän täsmensi:
- Meidän äiti ei ehdi ja Ruotsiin on syntynyt pikkuprinsessa ja nyt hänellä on jo nimikin!
- Ingrid-täti sanoi, että hän on kovin kiireinen, ja koska vauva ei ole kruununperillinen, me hänen mielestään pärjäisimme tällä kertaa ilman kakkua, lisäsi Freija.

Ymmärsin, että tilanne oli vakava, joten päätin ottaa leipomistarvikkeet esiin.
- Mutta onkos se tulokas ollenkaan edes prinsessa? Alberto yritti kysyä, kun menin tyttöjen kanssa keittiöön. - Luin, että lapsen pitää muuttaa Ruotsiin, että hän tulee oikeaksi prinsessaksi.
Tytöt hiljensivät Alberton nopeasti.
- Tottakai Leonore on prinsessa ja vielä Gotlannin herttuatar! Victoria vastasi pontevasti.
- Jättetrevligt! Gotlanti onkin varsin miellyttävää seutua, Alberto totesi siihen viitaten viime kesän matkaamme.

Niin Alberto siirtyi muihin puuhiin kuultuaan, että hänellekin jätettäisiin kakkua. Prinsessakakku syntyi nopsasti yhteisvoimin ja nautiskelimme siitä mehun kera. Heja vain uudelle Ruotsin prinsessa Leonorelle!

Romanttinen yllätys ja retki Turkuun

Ystävänpäivänä Alberto onnistui kerrassaan yllättämään minut. Olin vielä sängyssä nukkuilemassa, kun hän saapui herättelemään minua paketin kanssa!



Minun oli heti avattava paketti, niin innostunut olin. Ja mitä paketista paljastuikaan? Aivan ihana Rakkausmuumi-kylpypyyhe sekä tietenkin sydämenmuotoisia suklaakarkkeja! Alberton romanttinen yllätys sai minut aivan sanattomaksi.



Lahjan ja suukon annettuaan Alberto viuhahti keittiöön, ja pian alkoi yläkerran makuuhuoneeseen leijua tuoksua, joka ei voinut olla merkki mistään muusta kuin...



… englantilaisesta aamupalasta.
- On se vaan hyvä, että nykyään Suomestakin saa oikeanlaista pekonia, Alberto selitti innoissaan syödessään papujaan.

Aamupalamme oli siis Britteinsaarilta. Päivän pääateria oli sen sijaan peräisin Atlantin takaa. Jyväskylään on viime vuonna avattu Classic American Diner, jonne olimme Alberton kanssa saaneet joululahjaksi lahjakortin. Mikä olisikaan ollut parempi päivä hyödyntää tuo lahjakortti kuin ystävänpäivä? Makumme osui vielä sattumoisin samanlaiseksi: tilasimme molemmat Angus Beef Creamy Pepper -hampurilaisen extra-pekonin kera – ja tietenkin sinihomejuustodipit ranskalaisille.



Jo seuraavana päivänä olikin jälleen edessä teatterimatka, tällä kertaa Turkuun Suomen vanhimpaan teatteriin.
- Åbo Svenska Teater ei petä koskaan, vakuutteli Alberto muistellen mahtavaa Les Miserablesia, jonka kävi katsomassa kyseisessä teatterissa lukemattomia kertoja.



- Les Mis oli tosiaan hyvä, minä jatkoin. - Alexander Lycke oli niin mainio Jean Valjean...
- No, sitten varmasti pidät tästäkin, Alberto virnisti ovelasti saapuessamme vanhan ja ylvään teatterirakennuksen edustalle. - Tänään Alexander Lycke laulaa Jeesuksen roolin.



Åbo Svenska Teaterin ohjelmistossa tosiaan pyörii tällä hetkellä rock-ooppera Jesus Christ Superstar, jota voi suositella kaikille, jotka eivät ole ainakaan kovin heikkohermoisia – ihme ja kumma oli, että minä selvisin esityksestä, sen verran rankka se oli. Nuorimmat karhun- ja ihmisenpoikaset on syytä jättää kotiin.

Alexander Lycke oli tosiaan aivan loistava Jeesus, mutta se ei ollut mikään yllätys. Christopher Killik oli meille puolestaan uusi tuttavuus, ja hän oli aivan yhtä hyvä Juudaksen roolissa. Alberto ja minä taputimme tassumme kipeiksi esityksen päätyttyä.

Esitys loppui sattumoisin sopivasti italialaiseen illallisaikaan, joten tassuttelimme Sergio's-ravintolaan sulattelemaan näkemäämme.



Olimme molemmat pizzatuulella, koska Suomessa ei monista paikoista saa italialaista pizzaa. Minä valitsin pizza Lombardan, jossa oli salamia ja enemmän sinihomejuustoa kuin olen koskaan pizzassa nähnyt.



Alberto sen sijaan otti perinteisen vaihtoehdon: Capricciosan.



Seuraavana aamuna lähdimme hieman katselemaan Turkua. Piipahdimme Aura-joen varressa Forum Marinumilla, sillä olimme huomanneet retkeilymajan seinällä mainoksen kirpputorista, joka järjestettiin aina sunnuntaisin S/S Borea -laivalla. Ikävä kyllä laivakirppari oli tällä kertaa melko nopeasti nähty, sillä paikalle oli vaivautunut ainoastaan kolme myyjää. Niinpä päätimme mennä ennemmin katsomaan Forum Marinumin eteen ankuroitua Suomen Joutsenta, joka kieltämättä on komea fregatti.



Yllätykseksemme näimme myös luultavasti maailman suurimman päivänkakkaran.
- Tuon avulla ei ainakaan kannata selvittää, rakastaako jotakuta, Alberto totesi käytännöllisesti.



Koska sattui olemaan Ravintolapäivä, selvitimme Alberton kanssa, millainen ravintolatarjonta Turussa olisi. Kiinnitimme oitis huomiomme Korianteri-ravintolaan, joka tarjosi vietnamilaista ruokaa. Niinpä etsimme paikan ja asetuimme jonoon.



Ravintola Korianteri olikin varsin suosittu, mutta saimme ruokamme hyvin kohtuullisessa ajassa – ja hyväähän kannattaa odottaa. Maistoimme suunnilleen kaikkea, mitä oli tarjolla: pho-keittoa, vietnamilaisia kevätkääryleitä, vietnamilaistyylistä suklaakakkua sekä itse tehtyä sitruunalimonadia. Kaikki oli hyvin herkullista!



Vietnamilaisen ruuan täyttämine vatsoinemme lähdimme ajamaan takaisin Jyväskylään toivoen, että Jesus Christ Superstar jatkaisi Åbo Svenska Teaterissa syksylläkin. Silloin voisi taas poiketa Turussa.

Katolinen karhu Valamossa

Pohjoisesta palattuamme päätin antaa Albertolle hetken omaa rauhaa ja lähteä oppimaan uusia taitoja yllättävään paikkaan: Valamon luostariin.
- Rakkaani, oletko nyt aivan varma? Alberto ihmetteli. - Sehän on munkkiluostari.
- Höpsö! En minä ole menossa sinne asumaan vaan ikonimaalauskurssille, minä selitin.
- No, ehkä retriitti tekee sinulle ihan hyvää, Alberto pohdiskeli.
Minä pyöritin päätäni.
- Ei se ole mikään retriitti vaan ikonimaalauskurssi, minä toistin.
Siitä huolimatta Alberto toivotti minulle lähtiessäni hyvää retriittiä. Ihme ja kumma oli, ettei hän vielä päivitellyt sitä, että katolinen karhu matkaa ortodoksiseen luostariin.

Valamossa oli mukavan rauhallista. Ulkopuolisia turisteja ei ollut liikaa ja saatoin rauhassa katsastaa aluetta ja Kristuksen kirkastumisen muistolle pyhitettyä luostarin pääkirkkoa.



Kirkon seinästä löytyi myös upea mosaiikki, joka esittää Vanhan Valamon luostarin perustajia, pyhiä Sergei ja Herman Valamolaista.



Myös pääkirkon ovi oli upea, joskin sen koristelut olivat hieman kuluneet. Tottakai minun oli kurkistettava myös kirkkoon sisään. Onneksi olin saanut ohjeet kirkkokäyttäytymisestä ennen kuin lähdin kotoa. Niinpä en nolannut itseäni ainakaan kovin pahasti.



Kirkko oli kaunis ja kovin koristeellinen. Maalauskurssimme opettaja kertoi meille kirkon ikonostaasista ja tärkeimmistä ikoneista.



Valamon pääkirkossa on kolme ihmeitätekevää ikonia, joista tärkein on Konevitsan Jumalanäiti. Meidänkin kurssillamme pari opiskelijaa maalasikin toisintoa tästä ikonista.



Toinen ihmeitätekevä ikoni, Valamolainen Jumalanäiti oli liian vaikeasti kuvattavissa, mutta kolmannesta ihmeitätekevästä ikonista sain kuvan. Ikoni oli pienempi kuin kaksi muuta ja hyvin hellyttävä.



Maalaustuntimme olivat luostarin kansalaisopistorakennuksessa. Siellä kahvihuoneessa näimme merkillisen maalauksen. Huoneen seinällä oli kaksi kookasta ikonia vierekkäin, ja opettajamme kertoi, että oikeanpuoleinen niistä on maalattu vain neljää väriä käyttäen. Siinä on saanutkin sekoitella okraa, punaista, valkoista ja mustaa muutamaan kertaan ennen kuin on saanut kaikki ikonissa olevat värit aikaiseksi.



Koska luostarilla on kirjasto, minun piti tietenkin päästä siellä käymään. Kirjaston alakerrassa oli paljon ikoneita käsittelevää kirjallisuutta, joten löysimme sieltä kurssilaisteni kanssa monia malleja tulevia maalaushetkiä varten.



Tosin ensin on työstettävä valmiiksi ikoni, jonka maalaamisen aloitin Valamossa, eikä ikonimaalaus ole mikään nopeuskilpailu. Maalaan Igorin Jumalanäiti -ikonia, jossa on Neitsyt Maria ja Kristus-lapsi.

Koska lukijani eivät ehkä ole maalanneet ikoneita sen vertaa kuin minä – tämä on toinen ikonini – kerron hieman, miten maalaaminen etenee. Kuva piirretään ensin paperille, josta se jäljennetään voipaperille. Voipaperin taakse laitetaan jauhemaista väriä, ja sitten kuva siirretään ikonilautaan kuin vanhanajan kalkkeripaperia käyttäen. Tämän jälkeen kuva vielä vahvistetaan siveltimellä ja värillä. Värit ovat jauheita, jotka hierretään kananmunasta ja vedestä tehtyyn emulsioon. Väriä laimennetaan vedellä aina sopivan vahvaksi. Tässä on kuva ikonistani, kun olen vahvistanut laudalle siirretyn kuvan ääriviivat.



Seuraavaksi ikoniin laitetaan eräänlainen pohjustusväri, joka on okraa.



Sitten tietenkin maalataan pohjavärit, mutta se onkin jännittävä vaihe, sillä ikoniin maalataan ensin tummat värit, siis ne, joista syntyvät lopulta varjot. Yleensähän maalataan vaalea ensin ja aletaan sitten tehdä varjoja.



Mielenkiintoisin on ehkä ihon tummin väri sankir, joka muistuttaa tummaa oliivia – jotkut sanovat sitä myös merisairauden väriksi. Oli hieman karmivaa jättää kauniit kasvonpiirteet rumahkon värin alle, mutta onneksi kasvonpiirteitä voi nostaa aina välillä näkyviin maalaamalla niiden rajat uudelleen.



Ikonimaalauksessa ei näköjään päde myöskään tuntemani värioppi. Tässä näkemänne sininen väri on sekoitettu mustasta ja valkoisesta. Ei tullut siitä sitten harmaata, ei tullut.

Tästä voi myös tarkasti katsoen nähdä, kuinka olen alkanut vaalentaa Neitsyt Marian maforin eli päällysasun punaista väriä eli tehdä tummaan pohjaväriin valokohtia. Tähän asti pääsin Valamossa ollessani.



Joudutte odottelemaan ennen kuin näette ikonin valmiina, mutta lupaan ottaa siitä kuvia sen edistyessä ja postata lisää vaihekuvia sekä kuvan valmiista ikonistakin ajallaan.

Retki Valamoon oli oikein antoisa, ja ehkä Alberto oli oikeassa siinä, että olihan se minulle hösöttäjälle melkein retriitti.

Kulttuuria, kulinarismia ja lumilinnoja

Koska Maria oli jäänyt lapsenvahdiksi Kööpenhaminan-matkamme ajaksi, halusimme kiittää häntä viemällä hänet teatteriin. Alberton ei tarvinnut kauaa miettiä, mikä esitys sopisi parhaiten.
- Tietenkin viemme Marian Tampereen teatterin Les Miserablesiin, hän totesi oitis.
Niinpä suuntasimme jälleen Tampereelle.



Esitys oli kovasti Marian mieleen – minun ja varsinkaan Alberton mielipidettä tuskin tarvitsee enää esitellä. Esityksen jälkeen olimme kuitenkin kaikki nälkäisiä, joten lähdimme teatterilta suoraan kohti Plevnaa.

Minä ja Maria emme olleet makkaratuulella. Niinpä jätimme Plevnan sinänsä herkulliset makkara-annokset väliin ja valitsimme maksaa, joka maittoikin mainiosti.



Alberto sen sijaan on aina Plevnassa käydessään paitsi makkara- myös makkarapannutuulella. Niinpä hän valitsi ikuisen suosikkiannoksensa – joka muuten on myös koko ravintolan suosituin annos muutoinkin.



Marialla ei ollut teatterimatkammekaan jälkeen kiire takaisin koti-Firenzeen, joten sain toimittaa hänen kanssaan tyttöjen juttuja oikein kunnolla. Aikaa tähän meille jäi varsin runsaasti, sillä Alberto vastasi innokkaana ruuanlaitosta. Tammikuun 25. päivän iltana keittiöstä alkoi kuulua vielä tavallistakin kovempaa ruuanlaittoääntä ja sieltä leijaili salin puolelle kummallinen tuoksu. Kun menin katsomaan, Alberto viuhtoi kyökissämme Skotlannin-lippua nostellen toisessa tassussaan viskilasia.
- Mitä ihmettä? minä päivittelin tapani mukaan.
- On jälleen Burnsin illallisen aika, Alberto totesi juhlallisesti. - Valmistan meille cheddarperunamuusia, herneitä, haggista ja viskikastiketta. Ja aterian aikana lausun teille tämän mainion skottikirjailijan runoja. Varmistan vain ensiksi, että ostamani Talisker-mallasviski on varmasti riittävän laadukasta kastikkeeseen.
- Mamma mia, minä päivittelin ja poistuin keittiöstä odottamaan, että haggis olisi valmis.



Kun aterian aika koitti, saimme hienot annokset, joita koristi skottiterrierin muotoinen keksi. Ja kuten luvattua, Alberto lausui meille Burnsin runon “A Bottle and Friend” parhaalla skottiaksentin imitaatiollaan.



- Les Miserables oli vallan mainio teatteriesitys, totesi Maria sitten vain hieman ennen kuin hänen oli lähdettävä takaisin Italiaan. - Olisi mukava käydä katsomassa enemmänkin teatteria.
- J + J Teatterissa Jämsänkoskella esitetään Ihmemaa Ozia, minä sanoin.
- Se kuulostaa hauskalta! Maria innostui oitis.

Niinpä lähdimme ajamaan Jämsänkoskelle.
- Kävin täällä kerran katsomassa Mika Waltarin näytelmän Gabriel, tule takaisin. Se oli vallan mainio, joten tämäkin on varmasti hyvä, minä kerroin, kun olimme saapuneet perille.



Ihmemaa Oz oli J + J Teatterin nuortenryhmän esitys, ja on pakko sanoa, että Jämsänkosken suunnalla asuu lahjakkaita nuoria. Näytelmän Dorothy oli päämäärätietoinen, variksenpelätti aivan hulvaton, peltinainen – kyllä, nainen – herkkis ja pelokas leijona erittäin pelokas. Niin, ja vihreä noita oli sen verran pelottava, että olimme kaikki sitä mieltä, että oli hyvä, että jätimme Viivin hoitoon Björnhufvudien luo. Minä tosin yritin protestoida hieman, kun Lännen ilkeä noita ei näyttänytkään olevan näytelmän päähenkilö, mutta Alberto selitti, että minä hieman sekoitin kaksi eri tarinaa.
- Mutta Alberto... minä yritin.
- No, tavallaan ne liittyvät yhteen, rakkaani, Alberto sanoi. - Mutta tämä nyt kuitenkin on eri tarina. Tai sama, mutta hieman eri näkökulmasta.



Ihmemaa Ozinkaan jälkeen emme malttaneet jäädä Jyväskylään. Lumitilanne ei ollut alkutalvesta kauhean häävi, ja Maria vaikutti hieman pettyneeltä, kun ei päässyt tällä kertaa nauttimaan kunnon lumisesta talvisäästä. Niinpä päätimme suunnata kohti pohjoista – josko edes sieltä löytyisi paremmin lunta. Tällä kertaa Viivikin pääsi mukaan.

Ensimmäinen kohteemme oli Oulu, mutta sinnekin on niin pitkä matka, että matkalla piti pysähtyä pari kertaa. Ensiksi ihmettelimme Vaskikellon kelloja Pyhäsalmella...



… sitten pysähdyimme Suomen keskipisteessä Piippolassa. Maria halusi ehdottomasti poseerata keskipistettä merkkaavan kiviteoksen luona, koska veljemme Sergiokin teki niin pari vuotta sitten.



Ouluun päästyämme olimme tietenkin nälissämme. Turvauduimme jo aiemmin hyväksi havaitsemaamme Tomo Sushiin. Alkupalaksi otimme wakame-salaattia, joka maistui kaikille erinomaisesti. Minä ja Maria emme voineet vastustaa myöskään misokeittoa.



Sushiannos oli helppo valita. Otimme ison lajitelman, josta riitti jokaiselle. Erityisesti tillillä päällystetyt Philadelphia-makit olivat uudenlainen positiivinen elämys.



Sushin jälkeen Alberto lähti tapaamaan oululaista ystäväänsä, jonka kanssa hän oli kuulemma luvannut mennä vielä illalla Ouluhalliin Deep Purplen konserttiin. Niinpä me tytöt päästimme Alberton rokkaamaan ja lähdimme itse viettämään rauhallista iltaa hotellilla.

Konsertista palattuaan Alberto oli aivan haltioissaan:
- Vaarit olivat kyllä ikäisikseen aivan uskomattomassa vedossa!



- Tunnelma oli välillä myös jopa melkein harras, kuin kirkossa olisi ollut, kertasi Alberto illan tapahtumia.



- Ja lopuksi rokattiin oikein kunnolla koko porukalla!



Seuraavana aamuna nukuimme kaikki pitkään.
- On pakko myöntää, ettei täällä Oulussakaan ole kovin kummoisesti lunta, minä totesin, kun söimme aamupalaa.
- Kemissä on lumilinna! Siellä on pakko olla lunta! Alberto keksi sitten.
- Piip! sanoi Viivi oitis.

Koska meillä ei ollut erityistä kiirettä takaisin Keski-Suomeen, jatkoimme matkaamme vielä pohjoisemmaksi, Kemiin. Siellä oli tosiaan avattu vain vähän aiemmin jo 19. valtava lumilinna. Viivi oli aivan innoissaan, vaikka heti lumilinna-alueen sisälle päästyämme näimme edessämme melkoisen hurjan merirosvolaivan. Varsinkin laivan keulassa oleva lumesta tehty luuranko oli varsin aidon oloinen.





Kun kiipesimme laivan kannelle, näimme myös jäästä veistetyt tykit ja tykinkuulat.



Varsinaisen lumilinnan ulkopuolella oli myös muita jääveistoksia. Nekin olivat meriaiheisia, koska lumilinnan teemana oli tänä vuonna “Meren salaisuudet”. Tämä jäinen simpukka päästikin valoa lävitseen varsin salaperäisesti.



Varsinaiseen lumilinnaan oli mystinen sisäänkäynti...



… mutta linnan sisällä oli vielä mystisempää. Viivi laski jäistä liukumäkeä hihkuen innosta.



Lumilinnan uumenista löytyi myös aarre, joka oli veistetty jäästä.



Luminen ja jäinen ympäristö ei ollut jääkylmä mutta sen verran kylmä kuitenkin, että kun pääsimme lumilinnan kahvioon, meille maistuivat glögi ja lumilinnan oma leivos. Ne syötiin jäisen pöydän ääressä. Onneksi penkeillä oli lämpöisiä taljoja, joten miekkakalan vartioimassa pöydässä oli viihtyisä istua.





Aivan kahvion vieressä oli pienen merenneidon kabinetti, jossa oli lisää pöytiä kahvittelijoillekin. Kabinetin takaseinä oli jäätä, ja siihen oli kaiverrettu upea merenneidon kuva.



Nimensä mukaisesti kabinetti oli täynnä merenneitoja. Tässä näette, kuinka pieni merenneito haaveilee prinssistään.



Paikalla oli tietenkin myös merten kuningas, joka oli melkoisen vaikuttava tapaus.



Ravintolatilojen jälkeen tulimme lumilinnan viehättävään kappeliin, jossa saattoi halutessaan vaikkapa viettää häät. Kappeli olisikin ollut tunnelmallinen paikka vihkimiselle, mutta vihkikirkkoon ei olisi hääparilla ollutkaan sitten asiaa enää seuraavana talvena – se kun keväällä sulatetaan maan tasalle.



Lumilinnaan kuului myös lumihotelli. Täytyy myöntää, että sen sviitti oli varsin vaikuttava. Emme kuitenkaan varanneet hotelliyötä edes tuosta sviitistä, vaikka Viivi piipittäen sitä kovin vaatikin. Me italialaiset karhut emme nimittäin ole tottuneet nukkumaan pakkaslämpötiloissa.



Vaikka lunta olikin nyt nähty riittämiin, Alberto ei vieläkään halunnut lähteä ajamaan etelää kohti.
- Minulla on muutama palautustölkki peräkontissa, hän selitti.
- No, jätetään ne matkan varrella johonkin, missä on pullonpalautus, minä esitin.
- Hmm... Alberto mumisi hetken. - Niistä saa pantin vain Ruotsin puolella, hän sitten tunnusti.
Me muut emme osanneet sanoa siihen mitään.
- Mutta tästä on Haaparantaan hyvin lyhyt matka! Alberto sanoi sitten.
Niinpä päätimme käväistä Ruotsissa.



Päästyämme rajan yli ja Alberton lastattua tölkit palautusautomaattiin ICA-marketissa alkoi selvitä, että palautustölkit eivät olleet ainut syy käydä valtakunnan rajojen ulkopuolella - mukaan alkoi nimittäin tarttua kaikenlaisia ruotsalaisherkkuja Rammlösa-kivennäisvedestä falukorviin. Päivän kohokohta – ainakin Alberton mielestä – saavutettiin säilykeosastolla:
- Voi tätä onnen päivää! Alberto hihkui. - Bullens pilsnerkorvit ovat tarjouksessa! Näitä lastataan mukaan niin paljon kuin peräkontti vetää ja Avensiksen akselipainot antavat myöten.



Minä ja Maria myhäilimme hyväntahtoisesti, kun Alberto lastasi ostoskoriinsa vielä hieman katkarapusalaattia ja skagenröraa.
- No nyt näiden ero selvisi minulle, Alberto mutisi itsekseen.
Viimekesäisen Ruotsin-matkamme opit olivat vielä hyvin muistissa myös Viivillä:
- Piip, hän toimitti tomerasti ruotsiksi nostaessaan ison pussin polkagris-karkkeja kassahihnalle.

Haaparannasta suuntamme kääntyi viimein kohti etelää. Ajokeli oli pitkän matkaa todella vaikea – oli pimeää ja lumi möyrysi ilmassa. Pääsimme kuitenkin ansiokkaasti kotiin, jossa minä en viipyisi kauaa, sillä edessäni olisi aivan erilainen retki kuin koskaan aiemmin.