Viikonloppu hansakaupungissa

Toivolan Vanhalla Pihalla järjestettiin jälleen viikko sitten Hansapiha, jonka keskiaikaisiin tunnelmiin Alberto oli tietenkin sekaantunut. Itse en päässyt kolmipäiväiseen tapahtumaan paikalle kuin sunnuntaina, mutta Alberto pyöri pihalla ainakin kahden karhun edestä - hän oli nimittäin jälleen järjestämässä tapahtumaan ohjelmaa ja vastasi äänentoistosta koko viikonlopun ajan.

Hansapiha oli tälläkin kertaa tulvillaan ihmisiä, mutta minä etsin itse asiassa tällä kertaa Finnhirdin ratsuja löytääkseni niiden ratsastajat, joiden seurasta todennäköisesti löytäisin Alberton.



Pian löysinkin hevoset - senkokoiset eläimet on jokseenkin helppo löytää jopa ihmisjoukosta. Mutta ratsastajat olivat yllättäen vieraita - missä olivat Tuuli Tulikirves ja Routa Rautakoura?



Päätin hakeutua Jyväskylän historiallisen miekkailun seuran tutulle teltalle, sillä epäilin vastauksen löytyvän sieltä. Ja niin se löytyikin - ja Alberto myös. Hän oli Tuuli Tulikirveen kanssa laittamassa pystyyn mantelien ja omenien myyntikojua seuran teltan vieressä.
- Tällä kertaa myymme hunajamanteleita, jotka sopivat mainiosti kauniiseen syyspäivään, Alberto alkoi heti pitää myyntipuhetta.
- Maistoin jo kotona. Hyviä ovat, minä vastasin.
Tuuli Tulikirves naureskeli hyväntahtoisesti vieressä. Luultavasti hän oli joutunut jo tovin kuuntelemaan Alberton puujalkavitsejä ennen kuin minä saavuin paikalle.



Pian paikalle ilmestyi myös Routa Rautakoura, mutta tällä kertaa hänellä oli päällään taisteluun huonommin sopivat vaatteet. Ilmeisesti hänellä oli tarkoituksena keskittyä tällä kertaa omeniin. Avustamassa oli myös Jyväskylän historiallisen miekkailun seuran nuorin jäsen, joka keikkui kantoliinassa hellyttävä pipo päässään.



Omenat maistuivatkin markkinakansalle mainiosti. Eikä ihme, jos ne olivat yhtä maukkaita, kuin miltä näyttivät.



Manteleiden ja omenoiden vieressä oli langanvärjäyspiste, jonka ihastuttavia luonnonaineksilla värjättyjä lankoja hämmästelin suuresti. Kyllä luonnosta löytyy - tai saadaan irtoamaan padassa - kauniita värisävyjä!



Miekkailuseura järjesti Hansapihalle runsaasti ohjelmaa. Erityisen suosittu oli lasten miekkailukoulu. Onneksi Viivi ei ollut mukana, sillä mikään ei olisi pidätellyt häntä osallistumasta, vaikka hän on vielä hieman liian pieni.
- Voin opettaa Viiville miekan ja tikarin käsittelyä ensin kotona, Alberto rauhoitteli minua.





Lasten jälkeen pääsivät isot miehet asialle. Onneksi olen nähnyt miekkailuesityksiä jo niin monta kertaa, että osasin suhtautua asiaan kohtuullisen rauhallisesti. Kirkaisin kauhusta vain pari kertaa, joten voinee sanoa, että käyttäydyin jokseenkin hillitysti.



Tänä vuonna ohjelmassa oli uusi numero: keskiaikainen muotinäytös, jonka järjestivät kätevät nuoret emännät Katja ja Terhi yhdessä miekkailuseuran ja Suomen keskiaikaseuran paikallisyhdistyksen kanssa. Asuja oli esillä viikinkiajasta aina renessanssiin asti. Alberton kontolle jäi näytöksen juontaminen.



Perinteisesti markkinoilla kuultiin myös keskiaikaista musiikkia. Tänä vuonna esiintyivät mm. vanhat tuttumme Ancient Bear Cult ja Härkätien leikarit, jonka esitykseen kuuluu aina myös näyttävää jongleerausta. Tapahtuma-alueella liikkuneen huhun mukaan Albertoa oli pyydetty liittymään karhukulttiorkesteriin maskotiksi, mutta karhuherra itse ei suostunut - kovasta tinkaamisesta huolimatta - kommentoimaan asiaa suuntaan tahi toiseen.





Alberto oli kovin väsynyt Hansapihan jälkeen, olihan hän juossut kolme päivää ympäri Toivolan Vanhaa Pihaa hoitamassa ohjelmanumeroita. Kaikki kuulemamme kommentit ovat kuitenkin olleet kovin positiivisia, joten vaivannäkö ei ollut turhaa. On kuitenkin hyvä, että Alberto saa vaihteeksi puuhailla jotain muutakin kuin keskiaikaa - ainakin siihen asti, kunnes seuraava keskiaikatapahtuma on edessä.

Kulttuuriviikonloppu

Viime aikoina olemme olleet kovin kiireisiä. Siitä huolimatta olemme ehtineet harrastaa myös jonkin verran kulttuuria, joten kerrotaanpa hieman kulttuuriviikonlopustamme pari viikkoa sitten.

Joskus asiat jäävät viime tippaan, ja niin meille kerta kaikkiaan kävi Ateneumin Tove Jansson -näyttelyn kanssa: yhtäkkiä tajusimme, ettemme ehtisi sinne ennen näyttelyn viimeistä aukiolopäivää. Minä aloin panikoida ja laitoin jopa Freijan tassutietokoneella sähköpostia Ateneumiin varmistaakseni, että varmasti pääsemme sisään, jos ostamme ennakkoliput. Alberto oli tyylilleen uskollisesti rauhallisempi - ja alkoi järjestellä samaan viikonloppuun lisää kulttuuria.
- Ei kannata lähteä ajamaan puolen Suomen halki yhden näyttelyn vuoksi, kun voi nähdä samalla enemmänkin taidetta, hän totesi.
- Itse asiassa voisimme yhdistää reissuun myös taidetta teatterin puolella, minä innostuin. - Sain nimittäin Tampereen Teatterilta kutsun tulla tutustumaan heidän syksyn ohjelmistoonsa.

Alberton suunnitelma kokonaisesta kulttuuriviikonlopusta oli oikeastaan melkoisen nerokas, varsinkin kun sen toteutus onnistui varsin täydellisesti. Lauantaiaamuna lähdimme ajamaan kohti Mänttää, jossa sijaitsee Serlachiuksen taidemuseo.
- Nuo rakennuksen kaksi osaa näyttävät olevan aivan eri aikakausilta, minä totesin. - Toinen on arvokas vanha rakennus ja toinen näyttää melkoisen uudelta.
- Toki, mutta täälläpä on taidettakin varsin erilaisilta aikakausilta, Alberto vastasi.



Itse asiassa museon uusi siipi avattiin vasta tänä vuonna, joten se todellakin oli uusi. Hyvin loogisesti uudempi taide oli sijoitettu uuteen siipeen. Ensiksi kuitenkin näimme taidetta, jossa ei ollut taidetta.
- MuNA? minä hämmästelin. - Museum of No Art?
- Museo, jossa ei ole taidetta, ainoastaan museokauppa, Alberto selvensi luettuaan MuNAn esittelyn.
- Sitten sieltä varmaan voi ostaa jotain, minä totesin.
Ja niinpä mukaamme lähti oikein mukava MuNA-nalle, joka muistuttaa meitä MuNA-museokaupan tapaan siitä, että taiteen pitäisi olla museoissa tärkeimmässä osassa. Meidän mielestämme se kyllä on muutoinkin.
- Vaikkakin on pakko sanoa, että MuNA oli varsin mielenkiintoista taidetta ilman taidetta, minä kiteytin lopuksi.



Varsinaisen taiteen äärelle päästyämme saimme tutustua poptaiteen kiintoisaan maailmaan. Alberto parkkeerasi itsensä Andy Warholin sähkötuolisarjan eteen.



Warhol on toki poptaiteen suurnimi, mutta juuri tässä näyttelyssä minua kiinnostivat enemmän Damien Hirstin teokset. Yksi kiintoisa sellainen oli tämä ihmiskehotutkielma.
- Muistuttaa hieman terminaattoria tästä toiselta puolelta, minä totesin tarkasteltuani teosta hetken aikaa.



Damien Hirst oli taiteillut myös mielenkiintoisia kristallikalloja, jotka oli tehty jostain lasimurskan tapaisesta.
- Aivan kuin olisin nähnyt jotain tällaista ennenkin... Alberto pohti mietteliään näköisenä.
- Itse asiassa Kööpenhaminan Arken-museossa oli toinen Hirstin kalloteos, minä sanoin. - Näimme sen silloin, kun kävimme Frida Kahlo -näyttelyssä. Siellä oli myös Hirstin halkaisema lehmä, mutta onneksi sitä ei ole tuotu tänne.



Damien Hirst näytti pitävän kalloista, sillä kristallikallot eivät olleet hänen ainoa kalloteoksensa näyttelyssä.



Andy Warholilta oli näyttelyssä onneksi muutakin kuin sähkötuoleja. Tällaiset teokset olisivat omalla seinällä jossain määrin miellyttävämmät. Onneksi paikalla ei ollut tomaattikeittotölkkiteoksia - Albertolle olisi jälleen tullut nälkä aivan väärällä hetkellä.



- Kyllä tämä poptaide voi olla mitä vaan, Alberto päivitteli, kun näki kehyksissä listan synkimmistä metallibändien nimistä.
- Eikös nykytaide nimenomaan voi myös herättää keskustelua siitä, mikä on taidetta, minä yritin selittää, mutta Alberto oli jo syventynyt lukemaan bändilistaa.
- Haa, tuonkin bändin musiikkia olen kuullut, hän intoili.



Kaikki teokset eivät onneksi olleet synkkiä.
- Katso nyt Alberto, metrokarttakin voi olla taidetta, minä aloin jatkaa aiempaa keskustelua, mutta Alberto keskeytti minut:
- Mutta miksi se nimi sitten on The Great Bear?



Kysymys oli aiheellinen. Teos näytti täysin Lontoon metrokartalta, mutta todellisuudessa metrolinjojen ja -asemien nimet oli muutettu hassusti - esimerkiksi löytöretkeilijät ja italialaiset taiteilijat olivat saaneet omat asemansa.
- Olisikin hauskaa jäädä metrossa pois Uccellolla tai Hernando Cortezilla, Alberto naureskeli.

Poptaidenäyttelyssä oli tehty taidetta myös mm. erilaisista kulutushyödykepakkauksista. Kiintoisa oli yhtä lailla teos, jossa eri liikkeiden logoja oli muunnettu sanallisesti uuteen muotoon mutta ulkoasu oli pidetty samana. Teoksesta tunnisti oitis mm. Lidlin ja Subwayn logot. Ja tietenkin kulutusta käsittelevän teoksen sisältönä oli lopulta melkoisen karmaiseva teksti.



Nyt joku saattaa ajatella, ettei Serlachiukselle kannata mennä, jos omituinen taide ei miellytä. Taidemuseon vanha puoli esittelee kuitenkin Suomen taiteen kultakauden teoksia, joten myös perinteisemmän taiteen ystävät viihtyvät Serlachiuksella. Näytteillä on mm. Akseli Gallen-Kallelaa, Helene Schjerfbeckia sekä Hugo Simbergiä. Yksi liikuttavimmista teoksista oli Albert Edelfeltin maalaus sukkaa neulovasta tytöstä.



Gallen-Kallela oli Serlachiuksellakin kovasti kalevalainen.
- Mutta miksi tuolla taustalla makoilee poika? minä ihmettelin.
- Ehkäpä se meni pieleen, mutta sitten kun herra Gallen-Kallela maalasi toisen kuvan epäonnistuneen päälle, hän oli hieman huolimaton, Alberto päätteli.



Vaikuttavan taideannoksen jälkeen siirryimme jälleen ulkoilmaan. Silloin huomasimme museon pihamaan puiden kiiltelevän.
- Mitä tuo on? minä ihmettelin.
Kun menimme katsomaan, näimme, että ihmiset olivat kiinnittäneet museokäynnillä saamansa sisäänpääsytarrat puiden lehtiin. Se näytti aika hienolta, mutta me karhut päätimme kuitenkin jemmailla omat tarramme muistoksi Serlachius-käynnistämme.



Mäntästä huristimme Tampereelle. Tampereen Teatteri oli siis kutsunut minut avecini kanssa - ja Albertohan on mitä mainioin avec - kuuntelemaan syksyn esityksistä ja katsomaan yhden kokonaisenkin näytelmän, juuri ensi-illassa olleen Mustapukuisen naisen.



Ohjelmistoesittelyssä paljastui, että Mustapukuinen nainen olikin kauhunäytelmä. Aloin vapista jo valmiiksi.
- Entäs jo näen vain painajaisia koko viikon, kun käymme katsomassa sen? minä voivottelin.
- Rauhoitu rakkaani, Alberto tyynnytteli minua. - Jospa kuitenkin syödään ensin.
Ja niin teimme, iltaan kuului nimittäin maistiaisia teatterin illallisbuffet'sta. Niiden herkkujen jälkeen uskaltauduin Alberton tassusta kiinni pitäen katsomaan näytelmää.



Täytyy myöntää, että Mustapukuinen nainen jäi hieman piinaamaan minua - kummituksen täytyi olla aivan aito, koska loppukumarrukseenkaan ei saapunut ketään, joka olisi tunnustanut esittäneensä sitä. Menimme sulattelemaan asiaa Plevnaan, jossa Alberto tilasi kerrankin jotain muuta kuin makkarapannun - nimittäin lammasmakkara-annoksen. Kyytipojaksi hän otti maistiaisannokset kolmesta Plevan panimon oluesta. Minä tyydyin keittoon, joka katosi vatsaani ennen kuin ehdimme ottaa siitä kuvan.





Nukuttuamme kunnon yöunet Tampereella - joskin teatterin kummitustarina hieman vaivasi minua - ajoimme Helsinkiin nähdäksemme matkamme pääkohteen, Tove Jansson -näyttelyn Ateneumissa. Kuinka ollakaan, joku muukin oli saapunut näyttelyn viimeisenä aukiolopäivänä paikalle: Ateneumin edessä oli valtaisa jono, joka kiersi nurkan taa ja vielä pidemmälle.



- Olipa kerrassaan nerokas ratkaisu ostaa ennakkoliput, minä sanoin, kun pujahdimme saamiemme ohjeiden mukaan takakautta sisälle ja pääsimme katsomaan näyttelyä alta aikayksikön.

Valitettavasti näyttelyssä ei saanut valokuvata, joten jouduimme tallentamaan muistikuvia vain päihimme. Mutta näyttely oli varsin monipuolinen ja kattava: näimme niin Garmin kansikuvituksia kuin mustat muumipeikotkin ja yhtä lailla Janssonin omakuvia kuin hänen tekemiään abstrakteja maalauksia. Monet Janssonin teoksista ovat yksityisomistuksessa, joten niitä ei pääse katsomaan noin vain. Siitäkin syystä tämä näyttely oli ehdottomasti nähtävä, kun teokset kerrankin olivat esillä suurelle yleisölle.



Koska kello ei vielä ollut kovin paljoa Ateneumista lähtiessämme, minä päätin käydä vielä Helsingin Taidehallissa katsomassa ruotsalaisen Hilma af Klintin taidetta. Kun kysyin Albertolta, lähtisikö hän mukaan, hän näytti hieman salaperäiseltä ja sanoi:
- Taidan lähteä hieman esittävämmän taiteen pariin.
Sovimme tapaavamme Il Duetto -ravintolassa hieman myöhemmin ja lähdimme kumpikin kohti omaa taidekokemustamme.

Hilma af Klint oli varsin merkillinen mutta kiintoisa tuttavuus. Hänen teoksensa olivat käsittämättömiä mutta kiehtovia. Näyttelyssä oli mm. sarja, joka käsitteli evoluutiota sekä valtavat maalaukset ihmisen eri ikävaiheista, joihin nähtävästi kuuluu kukkia ja abstrakteja kuvioita, ei niinkään ihmishahmoja.

Taidekokemuksia oli hyvä vaihtaa italialaisen ruuan äärellä. Alberto oli jo ehtinyt nauttia alkuruokansa, kun minä saavuin paikalle. Onneksi näin annoksesta kuvan: se oli kinkkua ja mozzarellaa - tietenkin.



- Kerro nyt jo, missä sinä oikein kävit? minä kysyin jo hieman ihmeissäni.
- Olen aina ihaillut Touko Laaksosen tarkkaa viivankäyttöä ja fotorealistisia piirroksia. Kun kuulin, että Galleria Muussa on näytteillä hänen sarjakuvaoriginaalejaan, minun oli pakko päästä katsomaan, Alberto vastasi uteluuni.



- Kyseessä ei siis tainnut olla pikkukarhuille sopiva näyttely, arvelin varovasti.
- No ei varsinaisesti, siinä olet kyllä oikeassa. Tosin oli siellä hellyttävä Freddie Mercuryn näköinen My Little Pony, virnisti Alberto ja näytti ottamaansa valokuvaa.



Mysteerin näin ratkettua olikin sitten pääruuan vuoro. Alberto söi perinteisen Quattro Stagionin.



Minä puolestani halusin hieman tulisemman pizzan ja valitsin vaihtoehdon, jossa oli kirpakkaa salamia.



Pizzojen jälkeen lähdimme ajamaan kotiin. Kokemuksen perusteella voimme suositella taide-elämystentäyteistä viikonloppua muillekin.

Taalainmaalla metallia louhimassa

Alberton viimeinen kesälomapäivä alkoi varsin dramaattisesti. Olimme tuskin saaneet aamupalan syötyä, kun vaari-Orso pyyhälsi tohkeissaan koputtamatta ovesta sisään ja näytti Albertolle jotain tassutietokoneensa ruudulta:
- Katsopas tätä! Falunissa Ruotsissa järjestetään ensi viikonloppuna kolmepäiväinen metallifestivaali Sabaton Open Air ja tapahtuman pääesiintyjä, Sabaton, on luvannut esittää koko Carolus Rex -albuminsa ruotsin kielellä!
- Ja näyttääpä siellä olevan koko joukko muitakin kiinnostavia bändejä, Albertokin innostui. - Tuonne on päästävä!

Siltä seisomalta Alberto soitti työpaikalleen ja ilmoitti saaneensa kamalan vatsataudin, minkä vuoksi hän ei voisikaan vielä palata lomalta ennen viikonloppua. Kymmenen minuuttia myöhemmin Alberto ja vaari olivat ehtineet jo ostaa myös niin festivaalin pääsyliput kuin laivamatkat Ruotsiin. Minäkin olisi kovin mielelläni halunnut lähteä mukaan, mutta harmillisesti ilmoittautuminen kansalaisopiston ikonimaalauskurssille osuisi juuri matkan ajalle, enkä uskaltanut riskeerata kurssipaikan saamista, joten niinpä jäin sitten Viivin kanssa kotiin.

Mutta annetaanpa Alberton kertoa matkastaan itse:

Seikkailumme alkoi automatkalla Turun satamaan, jossa automme matkustajineen lastattiin yölaivaan kohti Tukholmaa. Tukholmaan saavuttuamme meillä ei ollut kiire mihinkään, joten vaari-Orso päätti heittää hetken nostalgiahenkisesti lestiä satamssa ennen matkan jatkamista. Tukholmasta päästyämme emme sittenkään kiirehtineet suoraan Faluniin vaan päätimme käydä vilkaisemassa maisemia Mälaren-järven ympärillä. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli leppoisa pikkukaupunki Strängnäs Mälarenin etelärannalla.



Syötyämme aamupalan mukavassa pikku kahvilassa päätimme vierailla myös kylän kirkossa, joka osoittautuikin melkoisen komeaksi.



Kirkon pihalta löytyi myös lukuisia riimukiviä, ja niitä oli muurattu myös kirkon kivijalkaan. Otimme kivistä valokuvat, jotta Freija voisi tutkia niitä tarkemmin.







Innostuimme riimukivistä niin, että päätin viedä vaari-Orson katsomaan kuuluisaa Sigurdsristningiä, jonka tiesin löytyvän vähän matkan päästä Eskilstunasta. Lyhyt ajomatka halki ruotsalaisen peltomaiseman vei meidät hetkessä perille.
- No jo on siinä ollut jollakulla työmaa, totesi vaari valtaisaa riimukaiverrusta hämmästellessämme.



Lisää hämmästeltävää löytyi läheisen purosen vastarannalta: lampaat olivat oivaltaneet, että puusta ylettyi nyhtämään paremmin ruokaa ottamalla kaverista hieman tukea.



Tämän jälkeen olikin sitten aika suunnata pohjoiseen kohti Falunia. Mälarenin laakson lempeät maalaismaisemat vaihtuivat pian Taalainmaan korveksi. Kahvitauon pidimme Avestassa, jossa ihmettelimme metsäpaloista johtuvaa savunhajua ja maailman suurinta taalainmaanhevosta.



Päästyämme vihdoin Faluniin suuntasimme välittömästi festivaalialueelle. Koska Olivia oli kieltänyt minua missään
tapauksessa sotkemasta housujani ja rusettiani, ostin myyntikojusta itselleni tapahtuman luonteeseen sopivat city camo -kuvioiset maastohousut sekä Sabatonin T-paidan, jotka sitten vaihdoin oitis päälleni.



Sitten pääsimmekin itse asiaan eli musiikin pariin. Ensimmäinen näkemämme bändi oli hollantilainen ReVamp, jonka solistina hääri Nightwishista tuttu amatsoni Floor Jansen.



ReVampin meininki oli hieman rokkaavampaa kuin Nightwishin sinfoniametalli, joten pääsimme ihastelemaan neiti Jansenin äänenkäyttöä huomattavan monipuolisesti.



- Flooriahan voisi luonnehtia melkein naapurin tytöksi, kun hän nyt kerran asuu Suomessa, vitsaili vaari-Orso Floorin kiitellessä yleisöä keikan lopuksi.



ReVampin jälkeen olimme aikeissa siirtyä herkullisten tuoksujen perässä ruokakojujen suuntaan, mutta tulimme nopeasti toisiin aatoksiin, kun seuraavan orkesterin soundcheckissä alkoi soida reipas slaavilainen kansanmusiikki.
- Mitäs tämä on? Kuulostaa mielenkiintoiselta, vaari uteli.
- Ohjelman mukaan tämän pitäisi olla venäläinen pakanametallibändi Arkona, minä vastasin asiaa hetken tutkittuani. - Tämä kuulostaa kyllä sen verran lupaavalta, että on pakko jäädä kuuntelemaan.



Arkona osoittautuikin kiinnostavaksi uudeksi tuttavuudeksi. Lavalla nähtiin mm. säkkipillin soittoa.



Arkonallakin oli naissolisti, Masha, joka oli varsin näyttävä näky nahkahousuissaan ja sudentaljaviitassaan.



Arkonan lopetettua vuorossa oli ensimmäisen illan pääesiintyjä, vaari-Orson suosikki Finntroll.



Vaari tietysti tiesi mitä tuleman piti, mutta itse olin ensiksi vähintäänkin hämmentynyt, kun lavalle tupsahti joukko karmivannäköisiä peikkoja.



Hurjasta ulkomuodostaan ja hassuista korvistaan huolimatta peikot tuntuivat olevan kovastikin ruotsalaisyleisön suosiossa - mikä ei sinällään ollut ihme, sillä peikkolauman keikka oli mitä mainiointa viihdettä ruotsinkielisiä välispiikkejä myöten.





Peikkometallin jälkeen meidän olikin aika siirtyä yöpuulle hotelliin naapurikaupunkiin Borlängeen.

Seuraavana päivänä saavuimme Faluniin hyvissä ajoin tutustuaksemme kaupungin nähtävyyksiin ja tavataksemme vanhan tuttumme Richardin, joka oli keväällä muuttanut kaupunkiin. Olivialta opitun tavan mukaan aloitimme kaupungin kirkosta, joka pönötti ylväänä toriaukion laidalla.



Päätimme tutustua myös Taalainmaan historiaan. Tämä kävi kätevästi Dalarnas museumissa, jossa maakunnan historiaa esiteltiin useammassa kerroksessa. Museon pihalla meitä tervehti tuiman näköinen pässi.



Museon portaiden alta puolestaan löysimme pari oudonpuoleista hahmoa.
- Mikä boogie? kysyin tyypeiltä uteliaisuuttani.
- Mikäs tässä, meillä on tällainen vähän maanläheisempi meininki tässä, kavereista pienempi vastasi isomman tuhistessa omiaan.
- Käyhän se niinkin, vaari-Orso myönteli olkani takaa.



Museon vieressä oli trendikkäänoloinen ravintola Kopparhatten, jonne olimme sopineet tapaamisen Richardin kanssa illallisen merkeissä. Ravintolaan saapuessamme Richard istuikin jo pöydässä ruokalistaa tutkien. Ruoka meinasi kuitenkin jäädä illallisella aivan sivuosaan, sillä jutusteltavaa olisi riittänyt useammankin illan tarpeiksi. Festareille piti kuitenkin vielä ehtiä sinäkin iltana, joten reilun parin tunnin jälkeen jouduimme heittämään Richardille taas hyvästit. Ehdin onneksi kuitenkin poseerata hänen kanssaan valokuvaa varten.



Illan musiikkitarjonnan aloitti vanha tuttumme Amorphis.



Tomi Joutsenen hiukset olivat edelleen niin pitkät, että hän joutui pitämään mikrofonista kiinni kaksin käsin, ettei olisi kaatunut. Vaari-Orsoa tämä huvitti suunnattomasti.



Muuten tunnelma keikalla oli yllättävänkin rauhallinen. Tai ehkäpä olen Amorphiksen suhteen piloille hemmoteltu nähtyäni bändin niin usein Lutakossa, missä tunnelma on aina vähintään katossa.



Olimme vaarin kanssa päättäneet ottaa toisen festivaalipäivän hieman rauhallisemmin, joten lepuuttelimme tassujamme hieman syrjemmässä seuraavan orkesterin ajan ja palasimme lavan eteen vasta kun illan pääesiintyjä, vanhan liiton thrash metal -pumppu Testament aloitteli osuuttaan.



- No jo oli melkoista möyrästystä, kommentoi vaari-Orso keikan jälkeen.
- Kyllähän siinä oli ihan riittävästi reipasta rässipoljentoa yhden illan tarpeiksi, myönsin minäkin.

Päivän taas valjetessa hyvin nukutun yön jälkeen päätimme käydä vilkaisemassa, mitä tarjottavaa majapaikallamme Borlängellä oli matkaaville nalleille. Tassuttelimme ensiksi keskustaan - joka osoittautui aivan tyhjäksi keskellä parasta lauantai-iltapäivää!
- Missä kaikki ovat? Eihän täällä ole ketään, ihmetteli vaari-Orso tyhjällä aukiolla seistessämme.
- Kaikki kynnelle kykenevät ovat arvatenkin Falunissa rokkaamassa, esitin valistuneen arvauksen siitä, mihin kaikki olivat menneet.



Melko pian meille valkeni myös se, ettei Borlängestä löytyisi kauheasti nähtävyyksiäkään - ellei sellaisiksi sitten lasketa jättimäistä Ikeaa ja hauskasti taalaimaan hevosiksi maalattuja betoniporsaita.



Valoa pimeyteen toi Jussi Björling -museo, jonka löysimme paluumatkalla hotellille.
- Kappas, enpä tiennyt, että herra Björling oli kotoisin täältä Borlängestä, jouduin myöntämään aukon sivistyksessäni.
- Eikös tämä ole se testostenori, joka laulaa sen ruotsinkielisen "Oi jouluyö" -kappaleen aina joululaulutoivekonsertin päätteeksi radiossa? kysyi vaari-Orso.
- Sama kaveri, kyseessä on yksi viime vuosisadan arvostetuimpia oopperalaulajia, minä vastasin.



Harmiksemme museo oli mennyt jo kiinni siltä päivältä, joten jatkoimme matkaa hotellille ja sieltä vielä jälleen kerran Faluniin.

Viimeisen festivaalipäivämme polkaisi käyntiin jo pariin kertaan kotomaan lavoilla nähty ja oivalliseksi keikkakoneeksi todettu Battle Beast.



Bändin räväkän esiintymisen aikana aprikoin mielessäni, huomasikohan kukaan muu yleisön joukossa, että bändissä oli myös miespuolisia jäseniä.



Onneksi perisuomalainen hölmöily nosti bändin pojatkin välillä parrasvaloihin.



Battle Beastin keikan jälkeen lauteille nousi färsaarelainen Týr, jonka viikinkimetalli oli vähintään yhtä komeaa kuin kotimaansa jylhät maisemat.



Týrin jälkeen vuorossa oli koko festivaalin ehkä omalaatuisin orkesteri, saksalainen Van Canto, joka esittää metallia a capellana. Niinpä lavalla nähtiin viisi laulajaa säestäjänään yksi rumpali.



Van Canton musiikki ei ehkä aivan vakuuttanut minua a capellan ja metallin epäpyhästä allianssista, mutta mielenkiintoista se oli joka tapauksessa. Orkesterin esittämä tulkinta Nightwishin "Wishmaster"-kappaleesta oli selvästikin vaarin mieleen, vaikka yksi asia häntä jäi askarruttamaan:
- Onkohan tuolla laulajattarella syyhy tai joku muu kutina, kun hänen pitää koko ajan raapia alaselkäänsä? vaari ihmetteli.
- Ei suinkaan, kiirehdin vastaamaan. - Kyse lienee teknisestä ongelmasta. Kuten huomaat, kaikki laulajat lavalla käyttävät niin sanottuja in-ear- eli korvanappimonitoreja, joiden kautta he kuulevat muiden ja oman laulunsa. Kyseessä ovat langattomat vehkeet ja ilmeisesti naissolistilla on ongelmia housunkaulukseen kiinnitetyn vastaanottimen kanssa, minkä vuoksi hän joutuu sitä koko ajan säätämään.



Ja sitten olikin viimein koko festivaalin pääesiintyjän vuoro. Sabaton polkaisi keikkansa räyhäkkäästi käyntiin Carolus Rex -albumin avausraidalla "Lejonet från nord" ja tuhatpäinen yleisö meni välittömästi aivan pähkinöiksi.



Laulaja Joakim Brodén juoksi ympäri lavaa kuin turboahdettu Bruce Dickinson, ja tuntui siltä kuin mies olisi ollut joka paikassa yhtä aikaa.



Keikan ensimmäinen puolisko meni siis kokonaan Carolus Rex -albumin puitteissa. Kaikki kappaleet esitettiin ruotsiksi laulettuna, niin kuin oli luvattu. "Karolinens bön" -kappaleen aikana lavalle marssi vielä joukko karoliineiksi sonnustautuneita herroja...



...jotka sitten asettuivat musketteineen kunniavartioon lavan reunoille.



Carolus Rexin viimeisen biisin aikana karoliinit marssivat takaisin lavan reunalle ja ampuivat komean yhteislaukauksen yleisön päiden yli.



Carolus Rex -albumin esittämisen jälkeen keikka jatkui pienen tauon jälkeen Sabatonin palatessa esittämään uuden Heroes-albuminsa kappaleita. Kuulimme mm. suomalaisesta Lauri Törnistä kertovan kappaleen "Soldier of Three Armies".



Keikan loppupuolella tapahtui vielä jotain kummallista: lavalle pyydettiin bulgarialaisen Sabaton-tribuuttibändin kitaristi Janis, joka pääsi soittamaan kitaraa Sabatonin kanssa kappaleessa "Resist and Bite". Kappaleen päätteeksi Joakim lahjoitti kitaransa Janikselle.





Vajaa kaksituntinen reipasta ruotsalaista sotametallia päättyi massiiviseen ilotulitukseen.



- Hämmentävä spektaakkeli oli se, totesin vaari-Orsolle metelin viimein tauottua.

Vaari oli periaatteessa samaa mieltä mutta kritisoi kuitenkin hieman sitä, että tunnelma yleisössä Carolus Rex -osuuden aikana oli ollut hivenen liian kansallisromanttinen hänen makuunsa. Siihen minulla ei ollut mitään lisättävää.

Seuraavana aamuna heitimme hyvästit Taalainmaalle ja suuntasimme takaisin kohti kotia. Matkalla pysähdyimme kuitenkin vielä Gamla Uppsalassa, sillä vaari ei ollut nähnyt koskaan siellä olevia mahtavia kuningashautoja.



Kävimme myös tarkistamassa, että entinen katedraali hautojen naapurissa oli edelleen tallessa.



Muinaismuistojen lisäksi Gamla Uppsalassa meille tarjoutui tilaisuus vielä matkamme loppumetreillä nauttia myös hieman toisenlaisesta ruotsalaisesta kulttuuritraditiosta - söimme nimittäin perinteiset katkarapuleivät kirkon vieressä Odinsborg Caféssa. Jättetrevligt!



P.S. Jos jotakuta kiinnostaa, miltä Sabatonin Carolus Rex -albumi kuulosti livenä, niin sen voi käydä itse toteamassa katsomalla Falunin paikallislehden verkkosivuillaan tarjoaman videostriimin.