Uudenvuoden nakit ja raketit

Uudenvuodenaattona Alberto ja Giovanna kävivät jälleen kerran keittiössämme perinpohjaisen keskustelun uudenvuodennakkien oikeaoppisesta lämmittämisestä. Alberton ehtiessä keittiöön Giovanna oli jo nostanut nakit pannulle ja aikoi juuri laittaa ne liedellä paistumaan.
- Mamma mia! Alberto hätääntyi. - Ei uudenvuodennakkeja sovi paistaa, ne pitää keittää varovasti viherpippurilla maustetussa vedessä!
- Älä nyt ole vallan hoopo, Alberto hyvä, tottakai nakit pitää paistaa. En kiistä, etteivätkö keitetyt nakit olisi olleet sinällään maukkaita aiempina vuosina, mutta eihän italialaisen karhun sovi lähteä mukaan kaikenlaisiin barbaarisen pohjolan hullutuksiin, totesi Giovanna tomerasti.



Lopulta sopu löytyi siten, että nakkeja päätettiin tarjoilla sekä keitettynä että paistettuna - jokainen sai sitten itse valita, kummalla tavalla lämmitettyjä nakkeja söi. Siitä ei kuitenkaan keskusteltu, mitä nakkien kanssa kuului syödä: kaikki ottivat perinteiseen tapaan perunasalaattia.



Alberton koettelemukset eivät loppuneet nakkien lämmittämiseen. Heti kun olimme saaneet syötyä, ovelle koputettiin. Siellä odottivat Victoria ja Freija.
- Alberto-setä, lähde ampumaan raketteja, tytöt pyysivät.
Oli selvää, että he olivat jo aiemmin puhuneet asiasta myös Vittoriolle, Giulialle ja Viiville, sillä kaikki kolme olivat melkein saman tien syöksymässä ovesta ulos.



Albertolla ei ollut paljoakaan vaihtoehtoja, sillä tytöt olivat aivan liian pieniä ampumaan raketteja yksikseen. Niinpä lähdimme kaikki ulos katsastamaan, miten raketit ja muut ilotulitteet lensivät taivaalle. Moni muukin oli lähtenyt ulos jo reilusti ennen puoltayötä, joten näimme paitsi Victorian ja Freijan tuomat raketit, paljon muitakin näyttäviä ilotulitteita.





Erittäin hyvää uutta vuotta 2015 kaikille!

Jouluista tunnelmaa Jyväskylässä

Hupsista sentään! Joulu ehti väliin, joten matkakertomuksemme Italiasta siirtyy hieman, ja tällä kertaa saatte kuulla joulunvietostamme.

Joulunalus oli meille kiireistä aikaa, sillä sukulaisemme olivat tulossa perinteisesti meille joulua viettämään, ja jouluvalmistelujen lisäksi matkan varrelle sattui kaikenlaista yllättävää. Alberton kiireet alkoivat jo Suomen itsenäisyyspäivänä, sillä Toivolan Vanhalla Pihalla tarvittiin auttavia tassuja niin lipunmyyntin kuin äänentoistoonkin - olihan pihalla esiintymässä vanha tuttumme Maria Lund. Mekin Viivin kanssa ehdimme paikalle juuri sopivasti, kun Maria säestäjineen oli aloittamassa esiintymistään. Tähyilin hetken huolissani, sillä Albertoa ei näkynyt missään, mutta sitten huomasin hänen vilkuttavan meille lavan takaa.



- Mitä ihmettä sinä siellä lavan takana oikein puuhasit? kysyin Albertolta laulun ja soiton päätyttyä.
- Miksauspöytä piti sijoittaa tilanpuutteen vuoksi piiloon lavalla olevaan rekeen, joten miksaaminen piti hoitaa lavan takaa. Ei kuitenkaan hätää, kävin aina välillä yleisön puolella kuuntelemassa, että kaikki kuulostaa siltä miltä pitääkin, Alberto selitti kummallista työtilaansa.

Vieraat - eli sisarukseni Maria ja Sergio sekä Alberton serkku Roberto perheineen - saapuivat tällä kertaa jo hyvissä ajoin ennen joulua, joten ehdimme mainiosti pyörähtää porukalla kaupungilla katsomassa, miten Jyväskylän keskusta oli koristeltu joulua varten. Sokoksen jouluikkunassa olisi tunnetusti hauska tunnelma, joten se oli katsastettava. Tällä kertaa ikkunassa oli tonttujen tupa, jota kansoitti myös suuri määrä erilaisia metsäneläimiä. Seinällä möllötti komea nalletaulu.



Pöllöt olivat pesiytyneet kynttiläkruunuun ja näyttivät viihtyvän siellä varsin hyvin.
- Sieltä näkee varmasti hyvin, milloin on aika syöksyä paikalle, ettei jää ilman jouluherkkuja, Maria totesi.



Kun lähdimme kävelemään Sokokselta kävelykatua kohti Kirkkopuistoa, törmäsimme koskettavaan seimiasetelmaan. Freija selvitti myöhemmin tassutietokoneellaan meille, että seimiasetelman veistokset oli tehnyt Riikka Helminen ja asetelman oli tilannut Jyväskylän kaupunkiseurakunta.



Pienen matkan päässä seimestä oli Suomen käsityön museo. Sen ikkunassa on tänä vuodenvaihteena Jyväskylän nukkekotiharrastajien, Nukkis-Ystävien upea kuvaelma täynnänsä joulumarkkinakojuja, joissa myydään kaikkea mahdollista minisukista alkaen!



Kuvaelmassa oli vaikka mitä yksityiskohtia! Pari nukkea oli innostunut jopa menemään avantouinnille.



Hauskinta olivat kuitenkin kanat, jotka olivat karanneet kanalasta ja hyppäsivät kilpaa yhden myyntikojun katolta. Osa kanoista oli asettunut antamaan pisteitä hyppysuorituksista, ja yksi kana oli puolestaan paikalla ensiapulaukun kanssa auttamassa ilmalennossa - tai paremminkin maahantulossa - loukkaantuneita lajitovereitaan.



Käsityön museolle päästyämme olimmekin jo aivan Kirkkopuiston kulmalla. Kaupunginkirkko oli valaistu kauniisti, ja tunnelma oli mukavan levollinen.



- Pistäydytäänkö kuitenkin vielä Toivolan Vanhan Pihan joulupihalla? Alberto ehdotti - Tekee kovasti mieli virolaista savujuustoa.
Niinpä tassutimme Kirkkopuiston läpi kohti Toivolan Vanhaa Pihaa. Oli pakko myöntää, että sieltä joulupihalta aiemmin ostamamme juustot olivat jo päätyneet parempiin suihin, joten olikin tarvetta ostaa niitä hieman lisää. Juustot kiinnostivat myös niin Mariaa ja Sergiota kuin Robertoa ja tämän vaimoa Giovannaakin, ja Roberton lapset Vittorio ja Giulia innostuivat kovasti kuullessaan, että pihalla olisi myös lampaita.

Joulupihalle meidät toivotti tervetulleeksi viime vuoden tapaan olkipukki, joka päivysti Vanhan Toivolan Pihan portilla.



Tunnelma pihalla oli jouluisan lämmin. Pienissä mökeissä oli kaupan niin syötävää joulupöytään kuin lahjoja paketteihinkin.



Yllätykseksemme jouluisella pihalla oli juuri vierailumme aikana myös tiernapoikaesitys. Pysähdyimme tietenkin katsomaan.
- Onpas väkivaltaista, kauhisteli Maria. - Katkaistaanko tuolta poloiselta murjaanien kuninkaalta nyt kaula?
- No ei aivan, minä toppuuttelin. - Kyllä tässä vain loppujen lopuksi toivotetaan kaikille hyvää joulua.



Vanhalla Toivolan Pihalla on jo valmiiksi menneen ajan tunnelma, mutta lasten mielestä pihan ehdoton kohokohta olivat lampaat karsinassaan. Ystävälliset nelijalkaiset tulivat uteliaasti tervehtimään jokaista vierasta, ja lapset pääsivät silittelemään niiden pehmeää ja paksua villaturkkia.



Pihan lampailla oli kuitenkin hieman erikoinen ruokavalio: ne saivat syödä saunavastoja Vanhan Toivolan Pihan isännän Margo Saxbergin käsistä. Ja hyvin näyttivät kuivat koivunlehdet niille maistuvan!



Lisää lampaita löysimme vielä ulkoa kuusen juurelta viehättävästä seimiasetelmasta. Se oli veistetty pahkoista. Lammas oli päässyt oikein paraatipaikalle Jeesus-lapsen seimen viereen.



Juustot ostettuamme ja kotiin päästyämme Alberto puolestaan löysi perinteisempää käyttöä saunavastalle: hän vei Roberton ja Sergion kunnon suomalaiseen joulusaunaan.
- Miten ihmeessä sinulla voi olla tuollaisia lehtipuun oksia keskellä lumista talvea? Sergio ihmetteli.
- Suomalaiset ovat ovelia, Alberto selitti. - He pakastavat kesällä vastansa, jotta niitä voi sitten jouluna käyttää.
- Outoa tässä on vain se, että joku haluaisi mäiskiä itseään koivunoksilla sen paremmin kesällä kuin joulunakaan, Roberto kommentoi.



Hetken kuluttua karhu-uroomme palasivat kuitenkin tyytyväisinä saunasta, eikä kukaan enää moittinut vastomistakaan. Niinpä oli aika käydä ruokapöytään.

Ruokaa oli riittävästi. Aloitimme perinteiseen tapaan joulukaloilla, joita oli monenlaisia. Alberto oli valmistanut sillejä omaan makuunsa, eivätkä kaikki vieraat uskaltautuneet maistamaan hänen homejuustosilliään, mutta ne jotka maistoivat, pitivät sitä erinomaisena. Itse tyydyin kaupan pehmoiseen smetanasilliin. Lohta oli kylmäsavustettuna sekä Alberton Jaloviina-graavattuna ja minun lime-basilikagraavattuna versionani.



Kalojen jälkeen olivat vuorossa kinkku ja leikkeleet, joista mainittakoon Alberton aina haluama kieli sekä poron kylmäsavupaisti ja parmesaanisalami. Kaikkien erityistä herkkua oli viherpippuripatee.



Jonkin verran kasviksiakin olimme tietenkin joulupöytäämme tuoneet. Pienet tomaatit ja oliivit edustivat joulupöydässämme kotomaan makuja ja maistuivatkin hyviltä kaiken lihanpaljouden rinnalla.



Jälkiruuaksi söimme juustoja. Niitäkin oli isolle porukalle täytynyt hankkia monenlaisia, mm. salviacheddaria, morbieria ja stiltonia. Ja tietenkin pöydässä oli Vanhalta Toivolan Pihalta ostettuja juustoja. Ehdottomasti hauskin niistä oli letitetty virolainen savujuusto.



Ruokailun jälkeen Vittorio, Giulia ja jopa Viivi alkoivat olla hieman levottomia ja kuikuilla oven suuntaan. Pian he keksivät ovelasti mennä kuistille pukkia odottelemaan.
- Me emme lähde tästä mihinkään ennen kuin Joulupukki tulee! Vittorio julisti ja muut lapset näyttivät aivan yhtä ehdottomilta.



Lasten tempaus aiheutti meille hieman harmaita karvoja. Roberton oli nimittäin ollut tarkoitus mennä pukkia vastaan, mutta ovesta poistuminen ei nyt kävisi huomaamattomasti. Emme kuitenkaan jääneet tassu suussa ihmettelemään ongelmaa, vaan Roberto rykäisi hieman ja tokaisi:
- Taidanpa poiketa hieman haukkaamassa happea parvekkeella.
Sitten hän katosi yläkertaan. Hetken kuluttua kuulimme, kun parvekkeen ovi kävi, ja hieman myöhemmin kuului tumahdus, kun jotain putosi parvekkeen alla olevaan lumikasaan.



Ja eipä aikaakaan, kun Joulupukki saapui! Lapset olivat innoissaan, ja ilmeisesti he eivät olleet tehneet kovin pahoja tuhmuuksia vuoden aikana, sillä jokainen heistä sai monta lahjaa. Pukki oli jopa käsittämättömän ymmärtäväinen, kun Vittorio melkein syöksyi omatoimisesti sukeltamaan lahjasäkkiin.



Leppoisaa yhdessäoloa sukulaisten kanssa riittää vielä ensi vuoden puolelle asti, sillä vieraamme viipyvät meillä uudenvuoden yli. Mukavia välipäiviä kaikille!

Hurja annos taidetta ja melko monta pizzaa

Seikkailut Italian rautateillä jatkuivat myös matkalla Emilia-Romagnasta kotikaupunkiini Firenzeen. Junamme Reggio Emiliasta oli myöhässä, joten vaihtoaika Bolognassa kutistui olemattomaksi. Kiiruhdimme paniikissa laiturilta toiselle, ja vasta junassa huomasin, että olin kipittänyt niin kiivaasti, että matkalaukun kanssa perässä puuskuttava Alberto oli jäänyt pahasti jälkeen.
- Kiirehdi, Alberto, veturinpilli viheltää jo! minä hoputin junan ovesta vasta portaista tyhjentyneelle asemalaiturille kipuavaa Albertoa, joka ehti kuin ehtikin junaan juuri ennen kuin se nytkähti liikkeelle.



Firenzeen päästyämme riensimme tietenkin ensimmäiseksi tapaamaan siskoani Mariaa, joka oli luvannut majoittaa meidät siskonpedissä yksiönsä lattialla.
- Tavatkaamme Brunelleschin kupolin varjossa, oli Maria kirjoittanut lähettämässään viestissä. Niinpä tassutimme reippaaseen tahtiin Duomolle, ja siellähän Maria jo odotti meitä. Syöksyin halaamaan häntä turistimassojen keskellä.



Firenze oli entisensä. Hauskat taiteilijan tuunaamat liikennemerkitkin olivat ennemminkin lisääntyneet kuin vähentyneet. Arvuuttelimme jälleen merkkien merkityksiä.
- Tuon on pakko tarkoittaa, että on syytä olla varuillaan, koska alueella siirrellään neljän miehen voimin pönöttäviä kuningaspatsaita, Alberto arveli ensimmäisen merkin nähdessämme.



- Mitäs tuo sitten on tarkoittavinaan? kysyin Albertolta, kun näimme liikennemerkin, jossa oltiin särkemässä kitaraa oikein olan takaa.
- Ilmeisesti merkin viitoittamassa suunnassa on The Clash -yhtyeen konsertti, totesi Alberto häkeltymättä. - Tuo on nimittäin kuva heidän London Calling -albuminsa kannesta.



Ensimmäisenä päivänä Firenzessä otimme rennosti ja keskityimme vain vaihtamaan kuulumisia Marian kanssa. Illalla oli kuitenkin päästävä syömään Pizzaiuoloon.
- En kestä enää hetkeäkään ilman napolilaista pizzaa, Alberto totesi yksiselittteisesti.
Onneksi Maria oli hoksannut varata pöydän meille kolmelle jo ennakkoon.



Vaikka Alberto himoitsi vesi kielellä pizzaa, otimme ensin sivistyneesti alkupalat. Minä en voinut vastustaa merenherkkuja tälläkään kertaa.
- Tuo on melkein yhtä outo olio tuo keskellä oleva kuin se laguunista Venetsiassa lautaselle nostettu otus, Alberto sanoi epäillen.
- Mutta rakas Alberto, sehän on pelkkä rapu, minä vastasin.



Alberto ja Maria tyytyivät kuitenkin bruschettaan. Alberto halusi omansa tottakai anjoviksen kera.



Pizzanvalinnasta olimme kerrankin yksimielisiä: kaikki halusivat syödä capricciosan, joka olikin yhtä herkullinen kuin aina. Perinteisessä valinnassa vara parempi!



Vatsat täynnä tassuttelimme Marian luo nukkumaan. Yöunet olivatkin makoisat ja nukuimme niin pitkään, että herätessämme Maria oli jo lähtenyt opintojensa pariin.

Siskoni asunto oli varsin idyllisellä paikalla - tai ainakin näköala oli idyllinen. Aamiaista syödessämme ihailimme Marian pikku parvekkeelta Duomolle avautuvaa näkymää. On pakko todeta, ettei näkymä omalta parvekkeeltamme ole aivan näin näyttävä.



- Duomossa olisi kiva vierailla sisälläkin pitkästä aikaa, Alberto alkoi miettiä.
- Voimme varmaan pistäytyä siellä matkalla Bargelloon, minä sanoin.
- Bargelloon?
- Keittiön pöydällä näkyy olevan Marialta viesti: "Olen piirtämässä Bargellossa." Sitä paitsi sinulta jäi Bargello viime vuonna väliin, kun seikkailit Emilia-Romagnassa, minä muistutin Albertoa.

Lähdimme siis Duomolle. Vaikka olen nähnyt sen lukemattomia kertoja, sen suuruus ja kauneus hämmästyttävät minua aina. Nyt se tuntui pönöttävän taivasta vasten harvinaisen polleana.



On pakko todeta, että Duomo on kylläkin näyttävämpi ulkopuolelta kuin sisältä. Sisällä on kuitenkin myös mielenkiintoista nähtävää.
- Katso, Dante ja La Divina Commedia! Alberto huudahti nähdessään jo pikkukarhuina lukemistamme koulun historiankirjoista tutun maalauksen.
- Niin, tämä onkin Domenico di Michelinon tunnetuin teos, minä valistin Albertoa.
Kun Alberto näytti hämmentyneeltä, minä lisäsin:
- Me opimme tällaiset taidehistorialliset asiat täällä Firenzessä jo emokarhun maidosta. Sinä saat sitten opastaa minua Caravaggio-asioissa.



Brunelleschin kupoli on hulppean hieno ulkopuolelta, muttei sen sisäpuolessakaan ole valittamista. Giorgio Vasarin ja Federico Zuccarin fresco viimeisestä tuomiosta on varsin näyttävä.
- Se tosin hämmentää minua, että nuo hienot maalaukset pitää sijoittaa niin korkealle, ettei kukaan ota niistä selvää, Alberto ihmetteli.
- Ehkä kokonaisvaikutelma on tärkein, minä tuumasin.



Duomon sisätilat kierrettyämme lähdimme tassuttelemaan kohti Bargelloa. Moniin valtaviin museoihin - kuten Firenzen Galleria degli Uffiziin - verrattuna Bargello on mukavan pieni. Jo 1200-luvulta peräisin oleva rakennus on varsin hauskan näköinen.
- Kyllä tuosta voi aistia, että sitä on käytetty vankilanakin, Alberto totesi, enkä voinut olla eri mieltä, vaikka rakennuksen ikkunat näyttivätkin ennemmin olevan jostain palatsista.
- Niin, ja toisaalta se kyllä näyttää myös hallintorakennukselta, jollainen se myös on ollut, Alberto jatkoi.
Se varmasti selitti ikkunat.



Heti sisään päästyämme näimme, että paikalle oli tosiaan saapunut enemmänkin piirtäjiä. Sisäpihalla istui joukko nuorisoa luonnoslehtiöidensä kanssa. Emme kuitenkaan nähneet Mariaa sisäpihalle levittäytyneiden taideopiskelijoiden joukossa.



Pian kuitenkin kuulimme Marian huhuilevan meitä jostain päittemme yläpuolelta - siellähän hän vilkuttelikin meille kerrosta ylempänä. Kiipesimme oitis ylös.



Marian taideopintoihin kuuluva piirtäminen oli sujunut niin mukavasti, että hän pystyi pitämään siinä pienen tauon kiertääkseen museon kanssamme ikään kuin asiantuntijana. Koska Marian mielestä Bargello-kierros oli paras aloittaa pohjakerroksesta, tassutimme kiltisti hänen perässään takaisin portaat alas.

Ensiksi pysähdyimme katsastamaan sisäpihalla olevat veistokset. Alberto pysähtyi kuvaamaan aivan samaa veistosryhmää kuin minä viime vuonna.
- Tämä Venus on oikein mukava piirrettävä, Maria totesi luonnosvihkoaan näyttäen.



Sitten siirryimme sisätiloihin. Siellä meitä odotteli Michelangelon veistämä Bacchus.
- Tämä on Michelangelon nuoruudentöitä, Maria esitteli. - Valitettavasti hänen veistämänsä krusifiksi ei tällä hetkellä ole täällä nähtävillä.



Bargellon alakerrassa esiteltiin tosiaan mielenkiintoista veistotaidetta. Eräässä patsaanjalustassa oli hurjia naamoja.



Pohjakerroksen pienen mutta vaikuttavan veistoskokoelman nähtyämme kiipesimme takaisin toiseen kerrokseen. Siellä olikin varsin monipuolisesti erilaisia taide-esineitä.
- Tuo kuva näyttää hämärästi tutulta, Alberto pohdiskeli erään hienon lautasen äärellä.
- Ei taida olla ihme, Maria totesi. - Sinähän olet käynyt Vatikaanin museoissa. Tämä kuva on - tosin peilikuvana - siellä yhdessä Rafaelin huoneista.



Minä puolestani ihastuin erääseen norsunluusta veistettyyn Madonna ja Jeesus-lapsi -teokseen. Siinä on aiheelle harvinaista leikkisyyttä.



Sitten saavuimme Bargellon tunnetuimman teoksen luo. Väitetään, ettei antiikin jälkeen ollut veistetty yhtään alastonpatsasta ennen kuin Donatello veisti Daavidinsa.
- Jos minulla olisi tuollainen hattu päässä, en kyllä viitsisi tuolla lailla keikistellä, veisteli Alberto.



Ja aivan kuin keikistelyssä ei olisi ollut tarpeeksi, Daavidilla oli Goljatin pää jalkansa alla.
- No, se nyt tietenkin kuuluu asiaan, Alberto sanoi, mutta ehkäpä Michelangelon Daavid linkoineen ja ilman kuollutta päätä on kuitenkin miellyttävämpi teos.



Kierroksen jälkeen Marian piti palata piirrostensa pariin. Onneksi saimme häneltä vielä vinkin iltapäivän ohjelmaksi ennen kuin hän katosi lehtiöineen takaisin toisen kerroksen parvekkeelle:
- Menkää Palazzo Strozziin, siellä on laaja näyttely Pablo Picasson töitä. Tavataan illansuussa tavanomaisessa paikassa, kuten aina ennen vanhaan koulun jälkeen.

Matkalla Strozzin palatsiin puikahdimme Piazza della Repubblican poikki, ja vanha Piccin suvun karuselli toi minulle kovin paljon lapsuusmuistoja mieleen.
- Täällä me aina Marian kanssa ratsastimme monta kierrosta pikkukarhuina, kun vain saimme luvan.



Melkein syöksyin nytkin karusellin kyytiin, mutta päätin sitten jatkaa matkaa ilman tuota huvittelua. Kuten Maria oli luvannutkin, Palazzo Strozzissa oli meneillään Picasso ja espanjalainen modernismi -näyttely. Matkalla olimme kyllä jo huomanneet, että koko kaupunki oli täynnä näyttelyn mainosjulisteita, joten olisimme varmaan itsekin näyttelyn hoksanneet, vaikkei Maria siitä olisikaan meille huomauttanut. Täytyy todeta, että meillä oli taiteen suhteen loistava onni niin Genovassa kuin Firenzessäkin



Näyttely oli varsin kiintoisa, joskin se aiheutti toki myös hämmennystä. Katseltuamme kokonaisen huoneellisen Picasson kuuluisan Guernica-maalauksen luonnoksia pysähdyimme hämmästelemään suurta piirrosta.
- Niistä Avignonin naisista voisi jossain määrin arvata, että ne esittävät naisia, mutta mikä tämä on? ihmetteli Alberto teoksen äärellä muistellen taannoista vierailuamme New Yorkin modernin taiteen museoon MoMaan.
- Mutta rakkaani, tuossahan on aivan selvästi käsi, minä selitin.
- Mutta kenen käsi se on? Alberto jatkoi. - Caravaggion teoksissa on aina selvää, mitä ne esittävät ja kenen mikäkin käsi on.
- Ehkäpä me näemme niitä vielä tämän matkan aikana, minä lohdutin.



Sinä iltana meillä ei kuitenkaan ollut enää aikaa lisätaiteelle. Sen sijaan suuntasimme Gelateria Vivoliin jäätelölle, sillä jäätelö on kokemus, joka mahtuu jokaiseen väliin.
- Eikös meidän pitänyt tavata Maria, kun hän pääsee koulusta? Alberto hätäili.
- Ei hätää, olemme juurikin menossa tapaamaan Mariaa. Meillä oli aina pentuina tapana tavata koulun jälkeen Vivolin edessä ja katsoa, sattuiko meillä olemaan rahaa pieneen kupilliseen jäätelöä. Joskus saimme tutulta jäätelönmyyjältä pienen maistin ilmaiseksikin.

Ehtiessämme Vivoliin Maria olikin siellä jo odottelemassa meitä. Ehdimme syömään kaikessa rauhassa pienet alkupalajäätelöt ennen kuin oli illallisen aika.



Illalliselle menimme tietenkin vanhaan tuttuun Pizzaiuoloon. Minun lautaselleni päätyi jo vuosia sitten hyväksi todettu risotto alla pescatora - merenherkkurisotto siis.



Alberto ei puolestaan pystynyt välttämään anjovista - ehkä Picasson taide oli aiheuttanut suolantarpeen - ja tilasi anjovispizza Napolin, joka sopikin varsin hyvin valinnaksi ravintolassa, jota pitävät napolilaiset.



Nukuttuamme taas yön Marian luona heräsimme Alberton syntymäpäivän aamuun. Syntymäpäiväsankari sai valita päivän ohjelman, joten eipä ihme, että lähdimme etsimään matkamme ensimmäistä Caravaggiota.
- Palazzo Pittin Galleria Palatinassa pitäisi olla yksi Caravaggion maalaus, minä sanoin.
Niinpä lähdimme Arno-joen toiselle puolelle. Valitettavasti lyhin reitti kulki Ponte Vecchion ylitse. Silta on kovin kaunis mutta lähes aina tupaten täynnä turisteja. Onnistuimme kuitenkin pääsemään sitä pitkin joen toiselle puolelle.



- No eivät ne Medicit niin prameasti asuneet, Alberto tokaisi, kun pääsimme vanhan mahtisuvun palatsin eteen.
- Mutta leveästi kuitenkin, minä lisäsin.



Sisällä Palazzo Pittissä alkoi ääni muuttua sekä Alberton että minun kellossani. Jos palatsi ei ollut ulkoa kovin komea, sisällä oli prameutta senkin edestä.
- Eivät olisi varmaan saaneet kaikkia taulujaan mahtumaan seinille, jos eivät olisi ripustaneet niitä lattiasta kattoon saakka, minä tuumasin.
- On kyllä ollut joillakin tyyris lukaali, myönteli Alberto.



Hämmennys sen kun jatkui, kun yhdestä sivuhuoneesta paljastui kylpyhuone, joka oli suunniteltu - Napoleonille.
- No jopas on, Alberto naurahti. - Aika pieni amme noin niin kuin suurmiehelle.



Tassuteltuamme läpi melkoisen huonemäärän täynnänsä maalauksia löysimme viimein etsimämme: Palazzon Pittin Caravaggion, Nukkuvan Cupidon.



- Emme tulleet turhaan, Alberto sanoi heti, ja minun oli pakko olla hänen kanssaan samaa mieltä. Albertolla oli jo luento valmiina:
- Tässäkin teoksessa kannattaa erityisesti kiinnittää huomiota mestari Caravaggin ilmiömäiseen...
- ...chiaroscuro-tekniikan hallintaan, täydensin minä siippani aloittaman lauseen.
- Mistä ihmeestä sinä tiesit, mitä olin sanomassa? hämmästeli Alberto.
- Olemme nähneet Caravaggion maalauksia sen verran usein, että alan päästä jo juonesta kärryille, minä virnuilin hänelle vastaukseksi.
- Mutta katso noita siipiä! Alberto innostui hetken kuluttua maalausta hiljaa katseltuaan. - Ne on tehty vain yhdellä siveltimenvedolla mustaan taustaan!
Cupidon siivet olivat todellakin taianomaiset.

Lisää mestariteoksia oli luvassa. Pian näimme kaksi upeaa Rafaelin maalausta: Tuolimadonnan, jossa on Neitsyt Maria Jeesus-lapsen ja Johannes Kastaja -lapsen kanssa, sekä Granducan Madonnan. Molemmat oli kehystetty palatsin tyyliin sopivasti.





Kuuluisat taiteilijat vain jatkuivat. Rubensin suurikokoinen maalaus Sodan seuraukset oli järisyttävän dramaattinen.



Tizianin Maria Magdalena oli puolestaan kaihoisa.
- Onkin hyvä, jos on tuollaiset hiukset, Alberto totesi, jos nimittäin ei satu olemaan muita vaatteita.



Näkeminen Palazzo Pittissä ei loppunut Galleria Palatinan mestarillisiin maalauksiin. Yhtäkkiä huomasimme olevamme keskellä kuninkaallisia huoneistoja.
- No on helppo ymmärtää, että kyllä tuossa nukkuisi hyvin kuningatarkin, minä sanoin.
- Ainakin jos patja on sopivan pehmeä, Alberto lisäsi.



Hulppeiden huoneiden lisäksi saimme nähdä hulppeita pukuja. Palatsin pukugalleriassa oli esillä mm. teatteri- ja elokuvapukuja.



Jos oli itse palatsi melkoisen kokoinen, niin oli myös sen yhteydessä oleva puutarha, Giardino di Boboli. Osa puutarhasta oli rankkasateiden aiheuttamien vahinkojen vuoksi suljettu, mutta päätimme kuitenkin taidekierroksemme jälkeen katsastaa myös, miltä Palazzo Pittin takapihalla näytti.



Kieltämättä kurkistus puutarhaan kannatti. Sen korkeimmalta kohdalta oli hienot näköalat niin kaupunkimaisempaan suuntaan kuin veheriämpään maalaisempaan maisemaan.





Puutarhassa oli melkoinen määrä veistoksia.
- Katso, Neptunus yrittää saada kalaa! Alberto huudahti lammessa olevan patsaan nähdessään.
- Saaliista taitaa tulla kilpailu, minä totesin ja osoitin harmaahaikaraa, joka sekin oli tullut apajille.



Bobolin puutarha oli hyvin hoidettu, ja itse Palazzo Pittin seinustalla oli myös kauniita labyrinttimaisia pensasleikkauksia. Tällainen pieni ruusutarha sopisi kyllä minullekin.



Koska olimme jo valmiiksi Arno-joen toisella puolella, ehdotin Albertolle, että menemme katsastamaan myös kuuluissa Brancacci-kappelia, joka on Santa Maria del Carminen kirkossa. Alberto ei vastustanut ehdotusta, mutta päästyämme kirkolle hän kauhistui.
- Mamma mia, mikä mörskä! hän huudahti.
- Ei hätää, rakkaani, minä rauhoittelin. - Kappeli on varmasti hieno, vaikka kirkko ulkoapäin ei nyt varsinaisesti teekään vaikutusta. Sitä paitsi, sitähän remontoidaan parhaillaan.



Arvioni oli oikea. Masolinon, Masaccion ja Filippino Lippin maalaamat, enimmäkseen Pietarin elämästä kertovat frescot olivat vaikuttavia. Pienen kappelin edessä olisi voinut istua vaikka kuinka kauan niitä katsellen. Aika moni muukin oli tullut paikalle, vaikka Firenzessä totisesti riittää tunnetumpiakin nähtävyyksiä. Suosittelemme Brancacci-kappelia varauksetta kaikille Firenzen-kävijöille.



Sitten oli aika lähteä takaisin Arnon toiselle puolelle. Matkalla törmäsimme kuitenkin erikoiseen osoitteeseen.
- Tämä todistaa kiistatta, että firenzeläiset ovat arvelluttavaa porukkaa, täällä nimetään katujakin rikollisjärjestöjen mukaan, Alberto oli muka kauhistelevinaan.
- Ja se herjaaminen loppuu heti alkuunsa, tai herra saa uida takaisin Arno-joen yli, minä komensin hänet tiukasti takaisin ruotuun.



Päästyämme selvästikin vaarallisilta kulmilta jälleen joen yli näimme outoja kiipeilijöitä erään talon seinällä.
- Aika hillitöntä menoa! minä kommentoin.
- Joku taitaa olla ajatellut, että tänne tarvitaan muutakin kuin renessanssitaidetta, Alberto puolestaan totesi - ja ihan hauska ideahan patsasryhmä olikin.



Ennen pöytävaraustamme Pizzaiuolossa ehdimme vielä hoitaa pari asiaa. Ensiksikin Alberton oli päästävä tuttuun levykauppaan, Data Records'iin, josta hän osti itselleen syntymäpäivälahjaksi kaikkiaan kolme vanhan tuttumme, piemontelaisen Ufomammut-yhtyeen levyä. Samalla tuli myös vaihdetuksi kuulumiset levykaupan omistavien ikääntyneiden hippien kanssa.



Toinen hoidettava asia oli tietenkin jälkiruoka ennen kunnon ateriointia. Onneksi Vivoli oli tassuttelureittimme varrella. Alberto halusi ehdottomasti kuvata stracciatellansa jäätelöbaarin edessä.



Maria liittyi seuraamme illalliselle, sillä oli matkamme viimeinen ilta Firenzessä. Minä luovuin tällä kertaa merenelävistä, ja vaikka Pizzaiuolossa on erinomaista pizzaa, valitsin kaikkien yllätyksekseni pasta al ragú napoletanon.



Maria ei sen sijaan voinut vastustaa pulleareunaista aitoa napolilaispizzaa. Hän valitsi pizza rustican, jossa oli mm. sipulia, kinkkua ja sieniä.



Hetken jännitin, mitä Alberto tilaisi, mutta hän ei yllättänyt tällä kertaa.
- Anjovispizza on ehdoton, hän totesi.
Tästä syystä tämä pizza esiintyy tässä postauksessa kaksi kertaa.



Seuraavana aamuna oli jälleen aika nousta junaan. Lähdimme minun kotimaisemistani kohti Alberton kotikaupunkia Roomaa. Siellä taidepainotteiset päivämme jatkuivat. Siitä saatte kuulla lisää seuraavassa postauksessa.