Suurin määrin ikoneita

Lukuisten mukavien päivien jälkeen Sergion sekä Roberton perheineen oli aika lähteä kotiin Italiaan. Maria ei sen sijaan malttanut vielä suunnata toscanalaisiin maisemiin, kun kuuli, että Suomessa olisi mahdollista nähdä lisää taidetta.
- Laukaan Järvilinnassa on ikonimaalauksen opettajamme Raija Kannisen oppilaiden näyttely, minä kerroin Marialle, ja tietenkin hän halusi lähteä oitis kohti Leppävettä, jossa Järvilinna tarkemmin sijaitsee.

Järvilinna osoittautui varsin viihtyisäksi paikaksi, jossa oli paljon muutakin nähtävää kuin ikonit. Me keskityimme kuitenkin niihin. Ikonit olivat pienehkössä huoneessa, mutta niitä oli yli 70 ja yhdessä ne loivat huoneeseen rauhallisen tunnelman.
- Entäs se sinun ikonisi? Maria kysyi. - Onko se täällä näyttelyssä?
Katsoin Mariaa hieman nolona ja myönsin, että ikonini oli vielä kesken.
- Mutta ikoneja pitääkin maalata kaikessa rauhassa, Maria sanoi. - Ei niiden kanssa ole mihinkään kiire.



Moni muu oli kuitenkin saanut jo ikoninsa valmiiksi. Näyttelyssä oli rivi Jumalanäiti-ikoneita, jollaisen monet maalaavat ensimmäisenä ikoninaan. Myös Igorin Jumalanäiti -ikoneita, jota itsekin olen maalaamassa ja jossa ovat Kristus-lapsi ja Neitsyt Maria posket vastakkain, oli näyttelyssä useita. Tässä kuvassa näette myös mm. Kristus Kaikkivaltias -ikonin ylärivissä keskellä.



Yksi suosituista ikonityypeistä, Käsittätehty Kristuksen ikoni eli Mandilion, oli tietenkin myös mukana näyttelyssä. Siinä on liina, johon on painunut kuva Kristuksen kasvoista. Myös monista pyhistä ihmisistä maalattuja ikoneita oli Järvilinnassa paljon.



Moni opettajamme oppilas oli innostunut maalaamaan Valamolaisen Jumalanäidin ikonin, jonka näette tässä kuvassa keskellä. Se on tyyliltään hyvin erilainen kuin useimmat meidänkin maalausryhmässämme tekeillä olevat ikonit, mutta kovin kaunis yhtä kaikki. Enkeli-ikonit olivat myös hyvin edustettuina näyttelyssä. Tässä kuvassa näette mm. suositun ikonin, joka esittää kultatukkaista arkkienkeli Gabrielia. Ikonista on kahden maalarin tulkinta kummallakin puolella alimmaisena.



Edistyneemmät harrastajat olivat tuoneet näyttelyyn myös tapahtumaikoneita, joista suosituimpia oli jouluikoni.



Monia yksityiskohtia sisältävissä ikoneissa onkin työtä pitkäksi aikaa, ja työvälineihin on riittävän pitkälle edistyttyään paikallaan lisätä suurennuslasi, jonka avulla eräs maalausryhmämme jäsen maalaa pikkuruisia kasvoja ja käsiä. Vaivannäkö ei kuitenkaan mene hukkaan, sillä valmis ikoni on kaiken ajankäytön väärti.



Maria oli kovin tyytyväinen näkemäänsä.
- Täällä on kovatasoisia maalauspiirejä, hän totesi asiantuntijan äänellään.

Luulin jo, että Marian saama taideannostus olisi ollut riittävä, mutta olin väärässä - olisihan minun pitänyt tietää, ettei Maria kyllästy koskaan taiteeseen, koska en itsekään kyllästy.
- Pitää käydä vielä yhdessä näyttelyssä ennen kuin hyppään lentokoneeseen, Maria selitti, kun ajelimme Järvilinnasta kotiin.
Seuraavalla kerralla saattekin siis kuulla norjalaisesta taiteesta.

Lapsenmielistä ajanvietettä

Koska sukulaisillamme oli hyvin aikaa jäädä luoksemme joulun jälkeen, ehdimme tehdä lasten kanssa kaikenlaista mukavaa. Sergio osoitti olevansa lapsenmielinen ja päätti viedä Viivin, Vittorion ja Giulian Paddington-elokuvaan. Lapset olivat kovin innoissaan, koska - kuten tiedämme - karhupäähenkilöt ovat kovin harvinaisia teatterilevitykseen pääsevissä elokuvissa. Yleensähän pääosiin on aivan epäloogisesti valittu ihmisiä.



Kun lapset tulivat elokuvista, vöyhkääminen oli melkoista. Paddington oli joutunut elokuvassa hengenvaaraan mutta tietenkin pelastunut. Lapset olivat kuitenkin jännityksestä vielä innoissaan. Viivikin piipitti siihen malliin, että oli selvää, että elokuva oli ollut hänelle mahtava kokemus.

Ensin olimme kovin tyytyväisiä, kun näimme, kuinka hauskaa lapsilla oli. Sitten yläkerrasta alkoi kuulua omituisia ääniä. Kun kurkkasimme kylpyhuoneeseen, näimme Viivin ja Vittorion ammeessa. Giulia seisoi ammeen vieressä naama virneessä.
- Mamma mia! Mitä te oikein touhuatte? minä huudahdin.
- Ei hätää Olivia-täti, Giulia selitti. - Me vain leikimme vedenpaisumusta. Sellainen oli siinä Paddington-elokuvassakin.
Totta totisesti oli onni, ettei vesi ollut ehtinyt vielä täyttää edes ammetta. Elokuvamittaiseen vedenpaisumukseen asuntomme on kerrassaan liian pieni.



Hienot kokemukset eivät loppuneet Paddington-elokuvaan. Alberto oli lähdössä seuraamaan vanhojen tuttujemme finnhirdiläisten harjoituksia, joissa olisi tiedossa viikinkiajan aseiden käyttöä sekä jousiammuntaa hevosten selästä käsin. Lapset halusivat tietenkin mukaan. Varsinkin Vittorio olisi halunnut myös itse ratsastamaan ja ampumaan hevosen selästä jousella, mutta Alberto katsoi parhaaksi jättää temput Finnhirdin Kirsin ja Tuulin hoidettaviksi, joten lapset vain ihastelivat vierestä.





Marian mielestä lapset tarvitsivat myös taidekokemuksen. Onneksi Jyväskylässä oli tarjolla lapsiakin kiinnostavaa taidetta - Jyväskylän taidemuseo esitteli nimittäin mangaa.



Näyttelyssä oli esillä erilaisia mangan lajeja niin vitriinissä kuin kaikkien kävijöiden luettavanakin. Näyttelytilassa oli myös pöytä, jonka ääreen oli mahdollista pysähtyä piirtämään oma näkemyksensä japanilaisesta sarjakuvasta. Moni oli innostunut myös taiteilemaan kuvan anime-elokuvien klassikkohahmosta, aina yhtä ihanasta Totorosta.



Tärkeä osa näyttelyä olivat myös mangaharrastajien tekemät kuvat. Joukossa oli myös miekkailuseurasta tutun Terhin tekemää mangataidetta, joka osoittautui varsin korkeatasoiseksi.
- Terhin taidetta löytyy myös DevianArtista, jos googlaa hänen taiteillijanimellään Satsuna, totesi Freija hetken tassutietokonettaan tutkittuaan.



Japani-teema jatkui aivan taidemuseon vieressä olevassa Suomen käsityön museossa.
- Tottakai käsityötkin ovat taidetta, Maria totesi asiantuntevasti.
Ja todellisia taideteoksia käsityön museolle olikin löydetty, nimittäin valtavan hienoja cosplay-asuja. Henkeä haukkoen lapsetkin katsoivat kuningatteren asua ja punaista asua, joka oli Aron morsiamet -mangasarjasta.





Japanilainen tunnelma ei loppunut vielä siihenkään.
- Jos käsityöt ovat taidetta, nuketkin voidaan sisällyttää taiteeseen, Maria pohti.
Niinpä joukkio tassutteli seuraavaksi Keski-Suomen museolle, jonka perusnäyttely esittelee Keski-Suomen historiaa mutta jossa sattui olemaan japanilaisten keräilynukkejen ja -figuurien näyttely.

Museoon oli saatu mukava määrä erityylisiä nukkeja, joiden lajit oli esitelty lyhyesti.



Vittorio oli oikein jaksanut perustaa nukeista, mutta tytöt olivat innoissaan. Freijan ja Victorian suosikkeja olivat Pullip-nuket, joista erityisesti Batgirl-nukke kiinnosti heitä.



Nukkeja oli kaikenlaiseen makuun - paitsi tietenkin Vittorion. Valkoinen hempeä nukke oli saanut vierelleen mustanpuhuvan nuken. Ja heidän seurassaan oli vielä sammakkokin.



Pallonivelnuket olivat saaneet oman vitriininsä. Niiden joukosta löytyi surumielinen sarvipää.



Mutta samassa vitriinissä oli myös vaaran aiheuttaja, nimittäin vampyyri, joka vaani viattomia nukkeja geishan valeasussa.



Manganäyttely on jo sulkeutunut, mutta cosplay-asut ja keräilynuket ovat vielä nähtävillä. Lapset suosittelevat näyttelyitä varauksetta kaikille aiheesta vähänkään kiinnostuneille.

Makuasioista ei voi kuin kiistellä

Debatti nakkien lämmittämisestä uutenavuotena ei jäänyt vuodenvaihteen ainoaksi ruoka-aiheiseksi keskusteluksi keittiössämme. Kuten edellisinäkin vuosina, Roberto alkoi heti joulun pyhien jälkeen esittää toivomuksiaan välipäivien ruokailun suhteen:
-Kuulehan Alberto, kinkku on ollut tänä vuonna todella erinomaista, mutta emmehän toki syö pelkästään sitä loppiaiseen asti? Mieleni tekisi jo kovasti kotoisia italialaisia makuja.



Aiemmasta viisastuneena Alberto oli onneksi osannut varautua Roberton pyyntöön, ja niinpä italialaiset herkut tekivät paluun ruokalistalle melko pian joulun jälkeen. Ensimmäisellä kerralla tarjolla oli hauskasti kirsikkatomaateista, mozzarellahelmistä ja vihreistä oliiveista koottuja antipasti-tikkuja, joissa hehkuivat siis Italian värit ja joiden reseptin Alberto oli oppinut vieraillessamme ystävämme Timin luona silloin, kun hän vielä asui Modenassa.



Myös pääruoka oli mukaelma Emilia Romagnan alueen erikoisuudesta, Penne al Lambruscosta.



- Varsin maukasta, virnuili Roberto Albertolle aterian päätteeksi, mutta taidanpa saada sinut kiinni pikku huijauksesta, serkku hyvä. Käyttämäsi makkara ei ole aitoa salsicciaa, niin kuin pitäisi!
- Tunnustan, myönsi Alberto. Salsicciaa ei löytynyt kaupasta tähän hätään, joten käytin virolaista savustettua hirvisalamia. Eikä pastan keittämiseen käytetty viinikään ollut Lambruscoa, vaan kalifornialaista Zinfandelia.
- Olen valmis antamaan tämän kammottavan etikettivirheen anteeksi vain, jos seuraavalla kerralla tarjolla on jotain loppuun saakka aidosti italialaista ruokaa, naureskeli Roberto Alberton tunnustukselle.

Alberto otti serkkunsa sanoista vaarin, ja niinpä seuraava ateria alkoi perinteistä perinteisemmällä antipasti misti -annoksella:



Pääruuaksi puolestaan oli tarjolla tukeva annossa roomalaisten suurta herkkua saltimboccaa ja paistettuja papuja. Juotavaksi Alberto avasi arvokkaan vuosikerta-Chiantin.



- Noh, mitäs tykkäät? tiedusteli Alberto vasikan fileepihviä kupuunsa ahtavalta Robertolta.
- Erittäin maukasta! Mutta kun nyt olemme syöneet sekä Pohjois-Italian että kotikaupunkisi Rooman herkkuja, eikö kohta olisi myös jonkin eteläitalialaisen ruokalajin vuoro? Roberto vihjaili.

Seuraavana päivänä näytti siltä, että Roberton toive olisi toteutumassa, sillä Alberto ilmoitti leipovansa illaksi meille pizzaa.
- No niin, viimeinkin aitoa napolilaista ruokaa, myhäili Roberto tyytyväisenä.
Mutta keittiössä odottikin yllätys.



- Minkälainen italialainen sinä oikein olet, kun yrität myrkyttää paisanosi amerikkalaisella pannupizzalla? parahti Roberto pulleapohjaisen pizzan lautasella nähdessään. - Sitä paitsi, pizzaan ei koskaan laiteta vihreitä vaan mustia oliiveja!
- Sekä Caputon tipo 00 -jauhot että San Marzano -tomaatit olivat päässeet loppumaan, ja vihreitä oliiveja oli jäänyt tähteeksi, joten ajattelin hieman soveltaa... Alberto yritti.

Roberto ei jäänyt kuuntelemaan Alberton selityksiä vaan päätti mielenosoituksellisesti marssia ulos keittiöstä poikansa Vittorio kannoillaan, mutta Giovanna palautti perheensä miesväen takaisin ruotuun ja kiltisti ruokapöydän ääreen muutamalla valikoidulla napolin murteen lauseella, joiden sisältö jäi minulle epäselväksi. Roberton maistettua pizzaa hänen hapan ilmeensä sulikin hymyyn ja hän sanoi toista palaa lautaselle ottaessaan:
- Eihän tämä tietysti ole aitoa napolilaista pizzaa, mutta erinomaisen hyvää se on siitä huolimatta!
Kaikki purskahtivat nauruun ja totesimme, että suvaitsevaisuus on valttia myös ruokapöydässä.