Pyhää vaellusta ja suurta musiikkia

Olemme ehtineet tänä vuonna harrastaa jo paljon kulttuuria, mutta teatterielämykset ovat jääneet aivan paitsioon. Asia oli tietenkin korjattava. Koska Tampereen Työväen Teatterissa pyörii Evita-musikaali, jonka olen jo pitkään halunnut nähdä, lähdimme Alberton kanssa hakemaan teatterielämystä Hämeestä.



Pian olimmekin jo siirtyneet ajassa kymmeniä vuosia taaksepäin ja maakin oli vaihtunut Argentiinaksi. Menoa ja käänteitä ei Evitan tarinasta puuttunut.
- Huhhuh! Alberto totesi musikaalin jälkeen. - Eipä ollut kovin miellyttävä persoona tämä Eva Perón, mikäli tämä Tim Ricen ja Andrew Lloyd Webberin näkemys pitää yhtään paikkaansa.
- Mutta oli hänellä karmea kohtalo kuolla vain 33-vuotiaana, minä hieman tasapainotin Evitan kieltämättä melko tyrkkyä tarinaa.

Musikaalin jälkeen olimme kovin nälkäisiä. Onneksi olimme olleet kaukaa viisaita ja varanneet jo etukäteen pöydän vanhasta tutusta Plevna-ravintolasta. Alberto pysyi myös annosvalinnassaan vanhalla tutulla linjalla, jota hän selitti seuraavasti:
- Listalta ei löydy kilpailijaa makkarapannulle.



Minä sen sijaan uskaltauduin ottamaan riskivalinnan - valkosipulifriikin päiväunen, jossa oli pihvi valkosipulivoin kera, valkosipulihilloketta ja tietenkin valkosipuliperunoita. Tai no mikäs riski se nyt oli, kun kerran pidän valkosipulista eikä Albertokaan huomauttele, jos kynsilaukka tuoksahtelee hänen ympäristössään.



Annoksemme olivat täyttävät, mutta totesimme silti, että ainakin puolikas jäätelöannos menisi vatsoissamme vielä oleviin väleihin. Niinpä päätimme jakaa Tervaellun jäätelön.



Tampereella käydessä kannattaa ehdottomasti piipahtaa Vapriikissa. Nyt siellä oli sopivasti vain hieman aikaisemmin avautunut pyhiinvaelluksia koskeva näyttely. Niinpä suuntasimme sinne heti maukkailta yöunilta noustuamme.



Näyttely esitteli keskiaikaisia pyhiinvaelluksia mielenkiintoisella tavalla. Se kertoi, miksi pyhiinvaelluksille lähdettiin, mitä otettiin mukaan ja minne matkustettiin. Opimme paljon uutta. Näytteillä oli tietenkin myös mielenkiintoisia keskiaikaisia esineitä, mm. pyhiä ihmisiä esittäviä veistoksia, koska pyhimyksillä oli merkittävä rooli pyhiinvaelluksille lähtemisessä. Tässä patsaassa on kuvattuna Pyhä Anna, Neitsyt Marian äiti.



- Rikkaampi väki panosti keskiajallakin erikoisuuksiin, minä totesin nähdessäni oudon kullanvärisen esineen.
- Kuinka niin? Alberto ihmetteli.
- Tämä tässä on kannu, vastasin. - Aika erikoinen noin muodoltaan.
Albertolla ei ollut vastaansanomista.



Pyhiinvaeltaessa saattoi tarvita myös erinäisiä asiakirjoja, ettei kukaan luullut huijaripyhiinvaeltajaksi.
- Vaikuttavan virallista, Alberto totesi.



Tietenkin kohtasimme näyttelyssä myös kristinuskon suuret nimet Pietarin...



... ja Paavalin.



Näyttelyssä oli nähtävänä myös patsaita pienempiä esineitä, joista osa oli hyvinkin koristeellisia.



Tietenkin katolinen keskiaika piti tärkeänä myös pyhäinjäännöksiä. Niillä oli oma pieni osastonsa myös Vapriikin näyttelyssä. Ehkä erikoisin reliikkeihin liittyvä esine oli reliikkiluun suojakangas, joka oli mahdollisesti aikanaan ympäröinyt piispa Henrikin luuta. Asiaan oli vaikea kommentoida mitään.



Pyhiinvaellusnäyttelyn jälkeen meillä oli vielä sopivasti aikaa piipahtaa katsomassa retromuotia Vapriikin toisessa näyttelyssä. Esillä oli Revontuli-vaatteita 1960-luvulta.



Hauska yksityiskohta Revontuli-näyttelyssä oli levysoitin, jonka levyä näyttelyvieraat saivat tahtonsa mukaan vaihtaa. Itse soitimme Kirkan Venus-biisin. Tarjolla olisi ollut myös mm. Lasse Mårtensonin Laiskotellen sekä Carolan Rakkauden jälkeen.



Oma pyhiinvaelluksemme jatkui Tampereelta kohti Lahtea, jonne meillä oli viikonlopun toiset musikaaliliput. Matkalla Alberto halusi kuitenkin ehdottomasti pysähtyä Pälkäneen rauniokirkolla ottamassa pari valokuvaa.
- Tämä Pyhän Mikaelin kirkko on kyllä ollut komea! Alberto hehkutti.
Se on varmasti totta, sillä aika komea kirkko on vielä raunionakin.



Entäpä mikä musikaali oli edessämme Lahdessa? Chicago tietenkin. Siinä vasta olikin menoa ja meininkiä, ja näyttelijät olivat välillä turhankin lähellä, sillä istuimme aivan lähellä catwalkia, joka oli rakennettu katsomon ensimmäisten rivien päälle.



Viikko Hämeeseen suuntautuneen kulttuurimatkamme jälkeen oli vuorossa ystävänpäivä kovin keskiaikaisissa merkeissä. Alberto perusti viime vuoden lopulla ystäviensä kanssa komeasti nimetyn Käsityö- ja kulttuuriosuuskunta Hiidenväen, ja heti ensimmäiseksi he päättivät järjestää omat keskiaikaiset markkinat ja iltapidot.

Albertolla piti kovasti kiirettä päivän järjestelyissä, joten valokuva-anti jäi tällä kertaa ymmärrettävästi vähäisemmäksi. Alberto onnistui kuitenkin ikuistamaan niin miekkailuseuran herrat aseitaan esittelemässä...



...kuin myös hellyttävän kaimansa miniponi Alpertin, joka varasti show'n ainakin kaikkien lasten ja lastenmielisten mielestä.



Kaiken tämän huseeraamisen jälkeen hiihtoloma tulee enemmän kuin tarpeeseen. Mutta siitä lisää ensi kerralla!

Ohjelmaa ystävänpäiväksi

Alberto on ollut kovin kiireinen ja salaperäinen viime aikoina. Tiesin toki, että Albertolla on ollut ystävineen jotain mielenkiintoista työn alla, mutta olin vallan hämmentynyt, kun salaisuus viimein paljastui viime viikolla Alberton levittäessä eräänä aamuna keittiön pöydälle kaksi julistetta.

- Katsohan, Olivia, aiomme järjestää melkoisen spektaakkelin ystävänpäiväksi: Pyhän Valentinuksen keskiaikaiset talvimarkkinat ja iltapidot!
- Miten ihmeessä te meinaatte selvitä tuosta kaikesta? minä ihmettelin päätäni puistellen.
- Noo, onhan meillä kokemusta tapahtumien ja pitojen järjestämisestä entuudestaankin, Alberto hehkutti kuono innosta punoittaen. - Mikäli haluat auttaa tapahtuman markkinoinnissa, voisit postata nämä mainokset blogiisi.

Niinpä siis, rakkaat lukijani, Alberton pyynnöstä:





Käsityö- ja kulttuuriosuuskunta Hiidenväen sivuilta löytyy lisää tietoa niin markkinoista kuin iltapidoistakin. Ohjelma ja menyy kannattaa käydä katsastamassa.

Huutoa ja ahdistusta norjalaiseen tapaan

Kuten moni varmasti jo arvasi, viime postauksessa tekemäni viittaus norjalaiseen taiteeseen liittyi Didrichsenin taidemuseossa tänään päättyneeseen Edvard Munch -näyttelyyn. Koska tällaista herkkua oli Suomessa tarjolla, ei Maria malttanut millään poistua maasta näkemättä, mitä näyttelyllä oli tarjottavanaan. Niinpä ajoimme Helsinkiin Kuusisaareen.
- Olemme tulleet oikeaan paikkaan, minä totesin nähdessäni museon edessä olevan mainoksen.



Moni muukin näytti olleen kiinnostunut Edvard Munchin taiteesta.
- Luinkin netistä, että täällä voi joutua jonottamaan, Maria sanoi. - No, se on ihan tuttua. Kun en vielä päässyt jonon ohitse Galleria degli Uffiziin, tuli joskus jonotettua useampikin tunti.



Asetuimme jonon jatkoksi ja lopulta selvisimme aivan kohtuullisella jonotuksella, sillä pääsimme sisään jo puolen tunnin kuluttua paikalle saapumisestamme.

Didrichsenin näyttelytilat eivät olleet valtavat, mutta näyttely oli täyttä asiaa ja antoi varsin monipuolisen kuvan Munchista taiteilijana, sillä saimme nähdä kolmisenkymmentä maalausta sekä parikymmentä grafiikantyötä.

Ensimmäiseksi huomiomme kiinnittyi maalaukseen nimeltä Melankolia, joka oli vuodelta 1911.
- Tämän nimi pitäisi ennemmin olla angsti, minä sanoin. - Katsokaa nyt tuon naisen silmiä!
Maria oli samaa mieltä kanssani, mutta Alberto ei voinut olla veistelemättä puujalkavitsiä tästäkään vakavasta aiheesta:
- Liekö tolkuttomalla kahvin ryystämisellä ollut jotain tekemistä asian kanssa?
Valitettavasti valokuva ei näytä, miten ahdistuneet silmät maalauksen hahmolla oli. Voimakkaat, vaikuttavat värit voitte kuitenkin nähdä myös valokuvan välityksellä.



- Tämä kuva on kyllä hieman säädytön, minä totesin siirtyessämme tarkastelemaan Kylpevät miehet -maalausta.
- Mene katsomaan lähempää, niin se näyttää vähemmän säädyttömältä, Maria opasti.
Luulin hänen ensin vitsailevan, mutta kun astuin aivan maalauksen viereen, huomasin, että Munchin maalaustyyli näytti läheltä aivan käsittämättömältä ja kuva paljastui vasta kaukaa katsoessa.
- Merkillistä, minä sanoin.
Albertolla olisi ollut myöskin mielipide aiheesta, mutta onneksi ehdin saada tassuni ajoissa hänen kuononsa eteen.



Onneksi kaikki näyttelyssä olleet maalaukset eivät olleet yhtä siveettömiä. Minnehän tämä neitokainen kiirehti? Ehkä sade oli alkamassa tai sisältä huokui nenään vastapaistetun pullan tuoksu.



Näyttelyn surullisin maalaus oli Kuoleva lapsi, jonka Munch oli maalannut vuonna 1907. Kuulemassamme näyttelyopastuksessa kerrottiin, että ihmiset olivat aikanaan pitäneet maalausta keskeneräisenä, koska Munch ei ollut maalannut oikeassa reunassa liehuvaa osaa kankaasta. Alberto teki pikaisen valoanalyysin ja totesi:
- Voihan sitä aina sanoa, että se kuvaa sielun tyhjyyttä, mutta on ilmiselvää, että kyseessä on osittain verhon peittämä ikkuna, josta valo lankeaa huoneeseen ja sairaan lapsen kasvoille.
Yksinkertaisin selitys on yleensä paras.



Surullisista tunnelmista siirryimme kauhunsekaisuuteen. Eräs Munchin tunnetuimmista aiheista, Vampyyri, oli edustettuna myös Didrichsenillä.
- Tämäkin näyttää ihan oudolta läheltä, Alberto totesi kuono melkein kiinni öljyväripinnassa.
- Tule katsomaan hieman kauempaa, rakkaani. Silloin se näyttää ihan järkevältä, minä sanoin.
- Selvä, Alberto totesi, eikä kukaan kiistänyt, että olisi jotenkin vähemmän järkevää, että punahiuksinen nainen puri maalauksessa olevaa miestä niskaan.



Alberton suosikki näyttelyssä oli vanhan miehen muotokuva, jossa oli vahvan keltainen tausta.
- Aika päättäväisen oloinen mies, minä totesin.



Kookkain näyttelyn maalauksista oli eräs Munchin Elämäntanssi-tulkinnoista.
- Tämä huokuu skandinaavisuutta, Maria sanoi. - Huomatkaa myös nuo kolme naista, yhdellä on valkoinen asu, yhdellä punainen ja yhdellä musta. Kovin symbolista.
Me vain nyökyttelimme Alberton kanssa.



Vaikuttavan Elämäntanssin jälkeen silmiimme osui teos, joka ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta mutta aiheutti vielä enemmän keskustelua.
- Mikä tämä on? minä melkein kiljahdin nähdessäni kirkkaan vihreää pursuilevan maalauksen.
- Ehkä tämä on joku pikaisesti ennen lounasta kyhätty harjoitelma, Alberto ehdotti.
- Tässä sanotaan, että maalauksen nimi on "Alastomat miehet metsässä", Maria sanoi. - Ja...
Maria meni hiljaiseksi.
- Mitä ja? minä kysyin malttamattomana.
- Edvard Munch on maalannut tämän vuosina 1919-1925, Maria vastasi.
Olimme pitkään hiljaa, kunnes Alberto sanoi:
- No, ehkä taitelijan maalaukseensa tavoittelema luonnonvalo oli sopiva vuonna 1919 ja heti perään vuonna 1925...



Jatkoimme matkaamme museon alakertaan. Siellä meitä tervehti maalauksesta tämä hieman surumielinen koira.



Alakerran teokset olivat enimmäkseen grafiikkaa. Litografia "Nainen ja rintaneula" oli kaikkien mielestä ehdoton mestariteos.



Munch oli tehnyt myös omakuvan, joka oli varmasti kovin näköinen yhtä pientä yksityiskohtaa lukuun ottamatta.
- Miksi hänen kätensä on luurankomainen? minä kysyin.
- Varmaan siksi, että tämän teoksen nimi on "Luurankokätinen omakuva", Alberto vastasi.
- Yrittäkää nähdä konkreettisen merkityksen taakse ja löytää symbolinen merkitys, Maria opasti meitä.



Viimeisessä näyttelytilan nurkassa tietenkin huudettiin ja kovaa.
- Munchilla näitä Huuto-versioita piisaa, Alberto totesi toisen Huutonsa nähdessään. - Ehkäpä aihe oli hänen elinaikanaan viimeistä huutoa.
Olimme Marian kanssa niin vaikuttuneita näyttelystä, että nauroimme kohteliaasti Alberton puujalkavitsille.



Sitten oli aika viedä Maria lentokentälle. Hän oli kovin tyytyväinen vierailuunsa ja nousi koneeseen vieläkin Munch-näyttelyn annista huokaillen. Me olimme yhtä lailla tyytyväisiä, vaikkemme ymmärtäneetkään aivan kaikkia taiteen hienouksia - sillä liehuva ikkunaverhon takaa pilkahtava valokin voi olla vaikuttava ilman mitään symbolista merkitystä.