Hämeenlinnan helteessä

Reilu viikko sitten Hämeenlinnassa järjestettiin jälleen kerran keskiaikamarkkinat. Itse suuntasin kolmipäiväiseen tapahtumaan lauantaina ystäväni kanssa. Alberto oli paikalla perjantaista sunnuntaihin, sillä hän oli tällä kertaa esiintymässä tapahtumassa Finnhirdin hevosjoukoissa. Alberto oli tietenkin kovin kiireinen, mutta olin onnellinen siitä, ettei hän nousisi itse hevosen selkään, joten uskalsin tulla paikalle kohtuullisen leppoisin mielin.



Koska sää oli todella komea - jopa liiankin lämmin näin karvaisen karhun makuun - paikalla oli tavaton määrä ihmisiä. Mutta oli heille katseltavaakin. Musiikista vastasi mm. Tarukki.



Paikalla viihtyivät niin ihmiset kuin karhutkin - sekä sudenkorennot.
- Tuo on vähän outo ja vaivalloisen näköinen tapa viettää keskiaikatapahtumaa, minä ajattelin nähdessäni kaksi sudenkorentoa ruokapöytien läheisyydessä.
Totuus ehkä kuitenkin oli, etteivät sudenkorennot tainneet olla erityisen kiinnostuneita keskiajasta.



Myyntikojuja oli valtava määrä ja niissä oli myynnissä kaikenlaisia kauniita käsitöitä, kuten myös selkäpiitä karmivia.,,



Itse ostin punaisen kaulakorun Korumetsän kojusta. Minulla on jo aiemmin ostettu Korumetsän turkoosi kaulakoru, mutta en voinut vastustaa kiusausta hankkia toinenkin kaulankaunistaja, kun näin korujen ihanat kuviot ja värit.



Syksystä ei ollut lämpötilan suhteen tietoakaan. Kasvit Vankilamuseon pihalla olivat kuitenkin jo jotain muuta kuin juhannuspyhien niittykukkia. Mutta kauniita nämäkin kukkaset olivat.



Sitten oli Alberton esityksen aika. Mutta kukas kentän laidalla huutelikaan? Katleena Hannuntytär, johon olemme törmänneet keskiaikatapahtumissa aiemminkin. Mielestäni Alberto pärjäsi huutokisassa Katleenaa vastaan oikein mainiosti.



Sitten alkoi kilpailu Lagerta Punaisen miekasta. Kilpailijoista ylivoimaisesti sekopäisin oli Krummi Myöhätaisto, joka otti osaa kilpaan Kisi Ikikäynnin selässä.



Toinen kilpailijoista oli Routa Sudensurma, jonka ratsu Rökkvi Raivoravi on ehkä omapäisin viikinkiratsu kautta aikain - se lienee myös ainoa hevonen, joka on onnistunut pakenemaan Hämeenlinnan naisvankilasta. Siitä huolimatta Routa onnistui halkaisemaan melonin varsin näyttävästi.



Yllätyskilpailijana kisaan laukkasi Mielitty Papintytär, jonka ratsu Geisla Vaskisalama oli kilpailun ylivoimaisesti nopein.



Auringonpaahteessa hikeä valuva Alberto juonsi ja tuomaroi show'n. Kauhukseni hän oli myös lupautunut temppuun, josta ei ollut kertonut minulle mitään. Hän piti hampaissaan rengasta, jonka ohi ratsastava Krummi sitten poimi aseellaan Alberton kuonoa viistäen. Huhhuh! Pidättelin hengitystäni, mutta onneksi Alberto selvisi tempusta yhtenä kappaleena.

Kuka sitten voitti Lagerta Punaisen miekan? Itse asiassa kaksikin kilpailijaa. Finnhird esiintyi nimittäin lauantaina kaksikin kertaa. Eikä tässä show'ssa taida oikeasti edes olla tärkeintä se, kuka voittaa, vaan kunnon show.

Aitoja Leonardoja

Tassuuduttuamme ystäväni kanssa Kuopion kaduille törmäsimme pian hauskaan Oksapoikaan, joka osoittautui Pekka Kauhasen taideteokseksi vuodelta 2013. Poika vaikutti olevan lähinnä ihmettelevän näköinen eikä tuntunut onneksi lainkaan kärsivän itsestään kasvavista oksista.



Toivotettuamme Oksapojalle hyvää jatkoa tassuttelimme vielä pienen matkan päästäksemme Kuopion taidemuseoon.



Tähän kohteeseen meidät veti suppeahko mutta sitäkin kiinnostavampi Risto Vilhusen 70-vuotisjuhlanäyttely. Risto Vilhunen on persoonallinen keräilijä-taiteilija, joka tunnetaan myös taiteilijanimellä Leonardo da Vilhu. Siksi ei ollut varsinainen yllätys, että miehen teoksiin kuului viittauksia erään toisen Leonardon tuotantoon. Teos "Leonardot" vuodelta 1993 koostui useammankokoisista raidallisista Vitruviuksen miehen mukaelmista.¨



Teos "Pop-ikoni" vuodelta 2012 sisälsi erikokoisia kankaita, joille oli maalattu Hämähäkkimiehen hahmo. Tällainen teos olisi melkoisen hieno sisustuselementti, mutta salimme taitaa olla liian pieni sille.



Kaikki Vilhusen teokset eivät kuitenkaan tuntuneet aivan omaan kotiin sopivilta. Sinänsä tämä "Kaksi muotoa" on ihan mielenkiintoinen, mutta se myös hämmentää sen verran, että on parempi jättää se taidemuseoon. Toisaalta pidän kyllä munakoisoista, joita nämä kaksi muotoa muistuttavat.



Vilhunen osoittautui varsin monipuoliseksi taiteilijaksi, ja näyttely olikin hienosti laadittu siinä mielessä, että vaikka tilaan ei mahtunut mahdotonta määrää teoksia, taiteilijan eri puolet tulivat hyvin esille. Näyttelyssä oli mm. muotokuvia, veistoksia ja tämä hauska kaupunkinäkymä nimeltään "Kubistinen Kuopio". Teos on vuodelta 1963, joten en ota kantaa, kuinka hyvin se muistuttaa sen ajan Kuopiota, mutta kovin kubistinen se kyllä on.



Kolmas tutustumiskohteemme oli VB-valokuvakeskus, joka sijaitsi aivan ihastuttavassa keltaisessa puutalossa.



Valokuvakeskuksessa oli näyttely "The Groovy Kind of Life", jossa oli esillä Mark Haywardin kokoelman valokuvia tunnetuista henkilöistä. Hayward on lontoolainen keräilijä, jolla ainakin tämän näyttelyn perusteella on varsin kiintoisa valokuvakokoelma.

Valitettavasti näyttelyssä ei saanut kuvata, joten en saanut otettua kuvaa valokuvasta, jossa nuori Marilyn Monroe näyttää kieltä tai kuvasta, jossa hippimäinen John Lennon esittelee jalkopohjiaan. Jos minulla olisi ylimääräistä rahaa, olisin saattanut ostaa - näyttely oli tosiaan myyntinäyttely - valokuvan nuoresta Madonnasta, jota teinikarhuna fanitin vahvasti.

Kolmen näyttelyn jälkeen olimme varsin tyytyväisiä päivän antiin. Ennen kotiin lähtöä piti vielä pyörähtää katsastamassa Kuopion hienoa kauppahallia.

Kauppahalli oli tietenkin kovasti mieleeni, sillä se on keltainen ja mielenkiintoisen muotoinen. Pikku torneineen sen voisi kuvitella vaikkapa linnaksi.



Lähempää katsottuna kauppahallista paljastui mielenkiintoisia eläimellisiä yksityiskohtia. Seinää pitkin oli kulkemassa sammakko ja ovia vartioivat vihreät lepakot.



Albertoa harmitti hieman, ettei hän päässyt Kuopioon katsomaan Risto Vilhusen näyttelyä - onhan hän jo hyvän aikaa ihaillut Leonardo De Vilhun boheemia elämäntapaa nähtyään hänestä kertovan dokumenttielokuvan jokunen vuosi sitten. Satuimme kuitenkin hieman myöhemmin olemaan matkalla Etelä-Suomessa, jossa oli myös Vilhuseen liittyvä näyttely - esillä ei tosin ollut taiteilijan taidetta vaan keräilykokoelman parhaita paloja otsikolla "Hullun keräilijän aarteet". Paikkana oli Vantaan kaupunginmuseo.



Näyttelyssä ei ollut valtavaa määrää huoneita ja esineitä, mutta se oli huolellisesti ja miettien koostettu ja ehdottomasti näkemisen arvoinen. Meidät toivotti tervetulleeksi sukulaisemme.



Eräs Risto Vilhusen kiinnostuksenkohteista ovat ikonit, mikä tietenkin innosti minua kovasti. Saimme tietää, että piispa Arseni on Risto Vilhusen ystävä, ja voin hyvin kuvitella miehet vaihtamassa ajatuksiaan Vilhusen kokoelman ikoneista. Niissä taitaakin riittää keskustelemista, sillä Vantaan Sanomien mukaan Vilhunen omistaa yli 700 ikonia.

Ensimmäisenä törmäsimme Johannes Kastajaa - tai hänen päätään - esittävään ikoniin.
- Hyytävä, minä totesin.
- Johannes Kastaja näkyy esiintyvän aivan yhtä usein irtopäisenä kuin kiinni olevan pään kanssa, Alberto laskeskeli.



- Hah, tuolla on Picasso! Alberto huudahti yhtäkkiä.
Olimme moneen otteeseen ihmetelleet, kuinka Vilhunen saattoi omistaa maailmankuulujen taiteilijoiden, kuten Pablo Picasson teoksia, ja tietenkin odotimme näkevämme Picasson kädenjälkeä myös Vantaalla. Emme joutuneet pettymään. Picasson grafiikan lisäksi esillä oli mm. Chagallin taidetta.



Ikoneitakin oli näytteillä tietysti enemmän kuin yksi. Otos oli varsin edustava.



Mielenkiintoisin näyttelyssä esillä olleista ikoneista oli Jumalanäiti-ikoni, jollaista en ollut ennen nähnyt.
- Kuka tuo mies tuossa vasemmalla on? Alberto ihmetteli.
Minun oli pakko myöntää, ettei minulla ollut aavistustakaan. Pitänee kysyä ikonimaalauksenopettajaltani, kun kurssimme taas ensi kuun loppupuolella alkaa.



Ikonien viereltä löytyi myös maalaus, jonka sanottiin olevan Pablo Picasson käsialaa.



Näyttely jatkui rakennuksen yläkerrassa. Siellä saimme nähdä kokonaisen seinällisen ristejä ja muita uskonnollisia esineitä. Yhdessä ne olivat näyttävä näky.



Risto Vilhusen kokoelmassa oli myös miniatyyrimaalauksia, joilla on Vilhusen kotona erikoinen säilytyspaikka: wc. Tunnistimme maalauksista monia tuttuja historian hahmoja, mm. Napoleonin ja Marie Antoinetten.
- Meidänkin kylpyhuoneemme seinälle voisi harkita jotain samankaltaista, minä esitin.
Alberto näytti kuitenkin siltä, ettei haluaisi välttämättä kököttää pöntöllä Napoleonin valvovan katseen alla.



Näyttelyn viimeisessä huoneessa oli esineitä eri puolilta maailmaa, mm. keramiikkaa.



Ennen poistumistamme poikkesimme vielä museokaupassa, josta Alberton mukaan tarttui pieni munniharppu.
- Soittajatoverini Ancient Bear Cultissa käskivät minun hankkia lisää muinaissoittimia, oli Alberton selitys ostokselleen - jota hän ei ikävä kyllä malttanut sitten olla rämpyttelemättä kotimatkan aikana.

Viime postauksissa on esitelty urakalla ikoneita. Seuraavalla kerralla keskitymme johonkin muuhun. Teemme kyllä matkan muinaiseen aikaan mutta jätämme maalaukset rauhaan. Mutta siitä enemmän ensi kerralla.

Kirkkomuseossa Kuopiossa

Kesä on parasta aikaa matkailla kotimaassa, ja niinpä minäkin lähdin ystäväni kanssa kohti Kuopiota, koska Alberton kesäloma oli jo loppunut, eikä hän päässyt matkaan. Kuopio tiedetään toki viehättäväksi kesäkaupungiksi joka tapauksessa, mutta tärkein syy siihen, miksi se valikoitui kohteeksemme oli se, että Suomen ortodoksinen kirkkomuseo on jälleen auki noin kahden vuoden kiinniolon jälkeen. Museo on saanut myös uuden nimen: Riisa. Samassa rakennuksessa toimii Suomen ortodoksinen kirkkohallitus, mutta katsoimme parhaaksi olla sekaantumatta sen toimintaan.



Riisassa esiteltiin ortodoksista kirkkoa monesta näkökulmasta. Yksi näistä olivat luostarit. Konevitsan luostarin esittelyn yhteydessä oli vitriiniin asetettu ikoni pyhittäjä Arseni Konevitsalaisesta sekä hänen pähkinäpuinen pahkakuppinsa, jossa oli hopeareunat ja pohjalla vuorikide. Melkoisen erikoinen esine!



Kirkkomuseon näyttely alkoi isosta salista, jonka reunoilla oli eri aiheita esitteleviä pienempiä näyttelytiloja. Jo isossa salissa saimme tutustua ikoneihin, vaikka niille oli tietysti varattu myös oma tilansa. Ikoneita oli ymmärrettävästi joka puolella museota. Yksi ensimmäisiä silmiini osuneita ikoneita oli nelikenttäikoni, jossa oli useita erilaisia Jumalanäiti-tyyppejä, mm. Kazanin Jumalanäiti alhaalla oikealla ja Jumalanäiti Ennusmerkki ylhäällä vasemmalla. Ikoni oli jollain tapaa tavattoman viehättävä.



Heti näyttelyn alussa huomioni kiinnittyi myös irralliseen riisaan, joka oli Valamon luostarissa sijaitsevan Konevitsan Jumalanäidin ikonista. Vaikka minusta tämä kuuluisa ikoni on oletetttavasti kauniimpi ilman riisaansa - en ole toki koskaan nähnyt sitä riisan kanssa -, oli riisakin varsin ihmeellinen. Aivan haukoin henkeä, kun luin näyttelyluettolosta, mitä kaikkea riisan valmistuksessa on käytetty: akvamariineja, ametisteja, rubiineja, smaragdeja, helmiä... Ei ihme, että riisa oli laitettu visusti vitriiniin.



Museossa oli myös joitain mielenkiintoisia elämäkertaikoneja, mm. Pyhän Suurmarttyyri Georgios Voittajan elämäkertaikoni. Olen aiemmin nähnyt toisen Pyhän Georgioksen elämäkertaikonin, jonka mukaan suurmarttyyrin elämä oli enimmäkseen jotain aivan muuta kuin urhoollista lohikäärmeen kimppuun käymistä. Itse asiassa Pyhä Georgios näytti ikonin mukaan kärsivän elämänsä alusta loppuun. Kuopiossa näytteillä olleen sinänsä kauniin ikonin elämäkertakuvia oli kuitenkin kohtuullisen vaikea tulkita, koska ne olivat niin pieniä ja riisakin jollain lailla häiritsi kuvien ymmärtämistä. Kokonaisuus oli kuitenkin kovin vaikuttava.



Ystäväni mielestä tässä ikonissa oli japanilaista vaikutelmaa. Se ei suinkaan ollut vääränlainen havainto, sillä ikoni oli Petros Sasakin vuonna 1974 maalaama ja kuvasi pyhittäjä Trifon Petsamolaista. Japanilaisvaikutteet tulivat siis ehkä maalaajan mukana, eivät ikonin aiheen.



Yksi näyttelyn mielenkiintoisimpia esineitä oli Jumalanäidin kuolonuneen nukkumista kuvaava - - - niin, en oikein tiedä, mikä tämän esineen nimi varsinaisesti on. Onko se jonkinlainen ikoni sekin, koska Jumalanäidin kädet ja kasvot on maalattu ikonimaalauksessa käytetyllä temperatekniikalla? Koristeluissa on käytetty lasihelmi- ja korukivikirjontaa, mikä tuo mieleen Pohjois-Amerikan intiaanien näyttävät helmityöt. Ehkä joku lukijoista osaa valaista asiaa.



Paljon uuttakin opimme museossa, esimerkiksi sen, että kenotafi on muistoarkku ja että sillä voi olla melkein itse arkkuakin näyttävämpi peite, jollaisen näimme samassa vitriinissä skeemamunkkien asujen kanssa. Valamon luostarin verkkosivujen mukaan skeemamunkit keskittyvät rukoilemaan eivätkä noudata luostarin muiden munkkien päiväohjelmaa. Ainakin 1800-luvun lopulla skeemamunkkien asut olivat todella taidokkaasti koristeltuja.





Skeemamunkkien asujen ja kenotafipeitteen jälkeen oli aika siirtyä ison näyttelysalin reunoilla oleviin tiloihin. Niistä löytyikin yhtä jos toista mielenkiintoista, mm. tämä Pyhien ikoni, jossa ovat mm. keisari Konstantinos ja hänen äitinsä Helena (vasemmalla).



Kuuluisimpia ellei kuuluisin kirkkomuseo Riisan ikoneista on Jumalanäidin ylistys, jonka kerrotaan 1830-luvulla pelastaneen käkisalmelaiset koleralta. Ikoni on melkoisen isokokoinen ja niin kuin näyttelyluettelossakin sanottiin, "sekä ikonografialtaan että sommittelultaan hyvin harvinainen". Ikonissa riittääkin katseltavaa: katsokaa vaikka Jumalanäidin ja Kristus-lapsen sädekehien takaa näkyviä auringonkaltaisia muotoja.



1700-luvulta oleva profeetta Elian elämäkertaikoni sai meidät mietteliäiksi. Selvästikin yhdessä kuvassa joku menetti päänsä. Mutta ei kai se ollut Elia? Meidän oli todettava, että tunsimme profeetan tarinan aivan liian huonosti. Onneksi saimme tietoa museokierroksen päätteeksi ystävälliseltä kassahenkilöltä: päänsä menettäjä ei ollut onneksi Elia. Elian elämäkertaikoni oli upea. En koskaan lakkaa ihmettelemästä, kuinka kukaan pystyy maalaamaan niin tarkkoja yksityiskohtia kuin elämäkertaikoneissa on.



1700-luvulta oli peräisin myös upea Jumalanäiti Palava pensas -ikoni. Ikonista löytyvät niin kaikkien neljän evankelistan tunnukset kuin profeetat Mooses, Jesaja, Hesekiel ja Jaakobkin.



Omasta mielestäni näyttelyn hellyttävin ikoni oli tämä Jumalanäiti Eksyneiden lohduttaja, joka on maalattu 1800-luvun loppupuolella. Ikoni on koruton mutta tavattoman liikuttava jo nimeltäänkin.



Kierrettyämme kaikki suuren näyttelysalin sivuhuoneet siirryimme alakertaan, missä näyttely jatkui. Esillä oli mm. ehtoollisvälineitä.



Myös alakerrassa oli ikoneita, koska siellä esiteltiin mm. ortodoksisen kirkkovuoden suuret juhlat, joista jokaista kuvaa tietenkin kirkoissakin oma ikoninsa. Itselleni parhaiten jäivät mieleen Älä itke äitini -ikonit, joita oli pari-kolme kappaletta. Ne eivät tosin kuulu suurien juhlien ikonien joukkoon.



Vietettyämme kokonaiset kolme tuntia kirkkomuseossa suuntasimme keskustampaan - eihän Kuopiosta voinut lähteä pois yhden kohteen jälkeen. Siispä saatte kuulla seikkailuistani Savossa lisää ensi kerralla.

Nightwish ja hakkapeliittoja

Heinäkuun viimeisenä päivänä suuntasimme Tampereelle nähdäksemme viimeinkin Nightwishin uusimman levynsä "Endless Forms Most Beautiful" kiertueella. Konsertti järjestettiin Ratinan stadionilla. Ennen Nightwishia katsastimme toisen lämmittelijäbändin, Children of Bodomin keikan. Alexi Laihon kitarointi oli kohdillaan, vaikkei hänen bändinsä musiikki olekaan koskaan kuulunut suurimpiin suosikkeihini. Alberto sen sijaan vaikutti tyytyväiseltä, vaikka valittelikin äänentoiston huonoja soundeja.



Pienen odottelun jälkeen - itse asiassa hieman etuajassa - pääsimme itse asiaan: Nightwish valtasi lavan ja avasi totutusti keikan uusimman levynsä avausraidalla, tällä kertaa siis Shudder Before the Beautiful -biisillä.



Saimme myös tietää, että keikka taltioitiin dvd:tä varten. Tämä olikin mainiota, sillä se oli yksi parhaista ellei paras Nightwish-keikka, jolla olen ollut.



Olimme nähneet Alberton kanssa Floor Jansenin laulamassa Nightwishin keulahahmona jo kaksi kertaa aiemmin, joten osasimme odottaa hyvää. Siitä huolimatta olimme äimistyneitä siitä, miten hyvä Floor oli - sekä vanhat että uudet laulut istuivat hänen suuhunsa kuin kuono päähän. Koko yleisö oli lumoutunut, kun Floor käveli catwalkille ja lauloi Sleeping Sunin.
- Paras Sleeping Sun koskaan, Albertokin totesi.





Mutta joutuipa Marcokin yksin catwalkille. Silloin syntyi myös yksi konsertin ehdottomista huippuhetkistä, sillä Marco esitti The Islanderin yritettyään ensin vitsailla jotain. Kauniin kappaleen tunnelmissa vitsit kyllä unohtuivat.



Nightwishin taustavideo, valot ja pyrotekniikka ovat ennenkin olleet näyttäviä, mutta tällä kertaa ne taisivat viedä voiton edellisiltä kiertueilta. Tampereen ilta pimeni mukavasti keikan aikana, joten kaikki show'n tehosteet pääsivät todella oikeuksiinsa varsinkin keikan loppupuolella.





Keikan loputtua sekä yleisö että bändi vaikuttivat kovin tyytyväisiltä. Saimme nauttia myös upeasta ilotulituksesta.



Meillä oli alkaneelle viikonlopulle muutakin ohjelmaa, joten emme lähteneetkään ajamaan takaisin Jyväskylään. Nightwishin keikan takia tai jostain muusta syystä Tampereen hotellit olivat kuitenkin melkoisen täynnä eikä kohtuuhintaista huonetta löytynyt, joten ajoimme Hämeenlinnaan ja majoittauduimme sinne.

Herättyämme seuraavana aamuna Hämeenlinnassa meidän oli mitä pikimmiten suunnattava kulkumme Tammelaan, jossa oli Alberton vuoro joutua esiintyväksi artistiksi.
- Et sitten ota kuvia, Alberto touhotti. - Soitan kuitenkin väärin ja kuono punoittaa häpeästä.
Lupasin olla kuvatessani huomaavainen.

Mutta miksi Alberto oli joutunut juuri Tammelaan keikalle? Siellä järjestettiin jo 37. kerran Hakkapeliittatapahtuma, jonne oli buukattu esiintymään mm. Ancient Bear Cult, jonka jäseneksi Alberto on liittynyt.

Luulimme Hakkapeliittatapahtumaa pieniksi kylämarkkinoiksi, mutta heti paikalle päästyämme hoksasimme olevamme väärässä: paikalla oli ei vain yhden vaan varmasti melko monen kylän väki.



Huomasimme vähitellen, mille suunnalle ihmiset kerääntyivät: esiintymislavan luo. Se olikin aiheellista, sillä juhlapuhujaksi oli kutsuttu itse kirjailija Kaari Utrio, joka kertoi valaisevasti koulutuksen kehityksestä Suomessa. Kinkerit eivät kuulostaneet kovinkaan houkuttelevilta.



Utrion puhetta kuuntelemassa oli myös paikallinen kuningas. Kuulin, että sellainen valitaan joka vuosi uudelleen ja että valinta on suuri salaisuus. Mitä ilmeisimmin Tammelassa pääsee kuninkaaksi kuitenkin hieman rauhanomaisemmin keinoin kuin keskiaikaisessa Pohjolassa.



Sitten olikin jo Alberton aika nousta esiintymislavalle nokkahuilunsa ja viikinkilyyran kanssa. Noudatin kuuliaisesti hänen ohjeitaan valokuvaamisesta. Kuvasin kyllä innokkaasti niin Jarkon, Ilkan ja Päivin...



... kuin Tapionkin soittoa...



... mutta jätin Alberton rauhaan. Keikan jälkeen Alberto naureskeli, että oli joutunut soittamaan kappaleen, jota ei ollut soittanut aiemmin kertaakaan. Siihen nähden Alberto selvisi keikasta aivan mainiosti.

Alberton soitannon jälkeen nälkä alkoi hiipiä vatsoihimme. Ratkaisu siihen löytyi vartaassa keikkuvasta siasta.



Sika-annokseen kuului mainiosti savustunutta sianlihaa, haudutettuja kasviksia sekä ruisleipää ja ruokajuoma. Tällainen herkku pitää aina nauttia, kun on tilaisuus.



Ruokaa mutustaessamme saimme nauttia myös tanssiesityksestä. Kansantanssiryhmä Lipparit esitti hovitansseja Cappella Tibian säestämänä. Olisimme toki voineet liittyä seuraan, mutta sika-annos oli kesken eivätkä askelkuviotkaan olleet hallussa. Ehkä oli siis parempi, ettemme menneet lavalle vain tassiaksemme toistemme tassuille.



Kun tanssi loppui, lähdimme kiertelemään markkina-aluetta. Myyjiä olikin runsaasti. Myös vanhaa sahdinvalmistusperinnettä esiteltiin ja markkinaväellä oli mahdollisuus päästä maistamaan sahtia. Eipä se kovin pahaa ollut muttei kuitenkaan noussut suosikkimakujeni joukkoon.



Oikeat hakkapeliitat liikkuivat hevosilla, joita niitäkin näkyi markkina-alueella.



Myös seppä oli tullut paikalle - mistäs hevoset muutoin saisivat kenkänsä. Sepällä oli riittävät isot palkeet, jotta ahjo varmasti pysyi kuumana.



Myyntikojuja markkinoilla oli totta tosiaan monenlaisia. Yksi sympaattisimmista oli tämä koju, joka möi kaikkea herkullista kasvimaalta.



Alberto sen sijaan iski silmänsä Salakirjojen myyntikojuun.
- Katso, Malleus Malificarum on tarjouksessa! hän intoili.
Nähtävästi Albertolla oli tarvetta tietää, miten noidan voi tunnistaa, joten hän osti kirjan. Kaupan päälle sai vielä pikkukirjasen nimeltä "Noitain paljastaminen". Sen oli kirjoittanut itse kuuluisa ylimmäinen noitainmetsästäjä Matthew Hopkins.
- Älä sitten usko, jos siellä puhutaan jotain punaisista hiuksista, minä sanoin.



Alberton kantaessa tyytyväisenä ostoksiaan osuimme vielä yhdelle kojulle, jota ei voinut ohittaa.
- Eikös meiltä jäänyt kokonaan jälkiruoka väliin? Alberto innostui nähdessään keollisen ihania minipossumunkkeja.
- No oikeastaan, jos sahtia ei lasketa jälkiruuaksi, minä myöntelin.
- Eihän juoma voi olla jälkiruoka, Alberto vahvisti vielä ja ostimme tyytyväisinä herkulliset possumunkit.



Munkkien syönnin jälkeen Alberto joutuikin kiirehtimään päivän toiselle keikalleen, jonka jälkeen suuntasimmekin kohti kotia. Seuraavalla kerralla saatte kuulla lisää kotimaanmatkailusta.