Lentokoneemme laskeutui jo tuttuun tapaan Milanoon, tarkemmin sanottuna Malpensan lentokentälle. Tällä kertaa hyppäsimme poikkeuksellisesti suoraan lentokentältä bussiin, jolla pääsisimme Genovaan tapaamaan ystäväämme Marcoa.
Ilma oli tukahduttavan kostea, mutta aurinkoa ei näkynyt missään.
- Mutta eikös täällä kotona Italiassa pitäisi paistaa aina aurinko? Alberto valitteli, kun katselimme bussin ikkunasta Piemonten viheriäitä peltoja, joiden yllä oli vain harmaa taivas.
Sää ei tosiaankaan näyttänyt aurinkoiselta, ja vaikka maisema muuttui Apenniineille päästyämme vuoristoiseksi, päivänpaistetta ei ilmaantunut.
- Ehkä täällä onkin ollut vain sadetta, Alberto totesi. - Genovassakin on kuulemma ollut valtavat tulvat.
Itse asiassa heti Genovaan päästyämme saimme nähdä jotain, mitä tulvat olivat aiheuttaneet: emme päässeet metroon, koska se oli suljettu tulvavaurioiden vuoksi. Otimme siis taksin hotellillemme.
Alberton valitsema hotelli osoittautui varsin mainioksi paikaksi. Huoneessamme oli lähes yltiöromanttinen kalustus, ikkunasta näkyi tien toisella puolella oleva koristeellinen kirkko ja aamupalasalikin oli melkein kuin kartanosta. En taida olla ennen nukkunutkaan näin mahtipontisessa sängyssä.
Marcolla piti kiirettä elokuvateatterissaan, jossa oli kolme näytöstä kyseisenä päivänä, eikä hän näin ollen ehtinyt liittyä seuraamme heti Genovaan saavuttuamme. Jouduimme siis keksimään itsellemme ohjelmaa omin kuonoinemme. Se ei osoittautunut vaikeaksi, sillä heti, kun näin kadun varressa mainoksen, että kaupungissa oli Frida Kahlon ja Diego Riveran näyttely, tiesin, että halusin sinne. Näyttely oli Palazzo Ducalessa, joten suuntasimme sinne.
Näyttely oli erinomaisen mielenkiitoinen ja antoisa. Vaikka Genovassa oli näytteillä useita samoja maalauksia kuin Arkenissa Kööpenhaminassa näkemässämme Frida Kahlon näyttelyssä, se ei haitannut meitä lainkaan. Diego Riveran maalauksia oli nähtävillä melkoinen määrä, ja yllättäen pidin joistakin niistä todella paljon, vaikka aina aiemmin olen - myönnettäköön - sivuuttanut Riveran vähemmän kiinnostavana taiteilijana.
Valitettavasti näyttelyssä ei saanut kuvata, ja ilmeisesti tällä kertaa Alberto käsitti kiellon koskevan myös karhuja. Onneksi näyttelyn poistumisaulaan oli järjestetty muutama Fridan omakuva, joiden kanssa sai oikein kehotuksen kanssa ottaa selfien. Koska en vieläkään osaa ottaa selfietä, jätin valokuvaamisen suosiolle Alberton huoleksi ja keskityin poseeraamiseen.
Kun olimme katsastaneet näyttelyn, pimeä oli jo laskeutunut. Epäröimme hieman lähteä seikkailemaan Genovan vanhan kaupungin kapeille kujille, mutta sitten tajusimme, ettei kello ollut vielä paljoakaan, joten rohkaisimme itsemme.
Meillä oli myös ostostehtävä. Alberto oli päättänyt hankkia hieman ligurilaista viiniä, sillä olemme sen jo aiemmin Genovassa käydessämme hyväksi havainneet. Alberto oli harmikseen kuullut jo aiemmin Marcolta, että hänen suosikki-enotecansa, I Tre Merli, oli lopettanut toimintansa. Onneksi tutusta paikasta löytyi kuitenkin uusi osteria ja viinipuoti nimeltään Il Cadraio, josta poistuessamme meillä oli mukanamme useampi pullollinen oivallista punaviiniä.
Emme kuitenkaan jääneet syömään Il Cadraioon, sillä Marco oli neuvonut Albertolle edellisenä vuonna ravintolan nimeltä Vapensiero, josta saa täydellistä focaccia col formaggiota. Ja juuri focaccia col formaggiotahan karhun pitää syödä, kun hän menee Genovaan, koska sitä ei oikeastaan muualta Italiasta saa.
Tilasimme Alberton kanssa puoliksi lätyn, jossa italian värit muodostuivat pestosta, tomaatista ja juustosta. Herkkua oli!
Sitten oli aika tavata Marco, joten suuntasimme Cinema Cappuccinille.
Marcolla oli teatterissaan parhaillaan kaksi elokuvaa. Koska Maleficentin näytös oli ollut jo aiemmin päivällä, yritimme ostaa Marcolta liput illan näytökseen elokuvasta La Ragazza del Dipinto (Maalauksen nainen). Ikävä kyllä Marco ei suostunut lainkaan myymään meille lippuja vaan pakotti meidät katsomaan elokuvan ilmaiseksi.
Elokuva oli varsin kiintoisa historiallinen tarina. Tosin osa siitä meni meiltä hieman ohi, koska olimme molemmat matkustamisesta hieman väsyksissä.
Elokuvan jälkeen oli edessä Genovan-vierailumme tärkein osuus: iltapala ja juttutuokio Marcon kanssa. Marco sulki elokuvateatterinsa ja saimme istua hänen kanssaan alas vaihtamaan kuulumisia. Alberto ja Marco vaihtoivat tietenkin paitsi omat kuulumisensa, myös Led Zeppelin -kuulumiset.
Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa junalla Reggio Emiliaan. Matkan piti olla varsin yksinkertainen, mutta Genovan tulvien vuoksi siitä tulikin melkoinen seikkailu. Alun perin meidän piti matkustaa paikallisjunalla Piacenzaan ja vaihtaa siellä Reggio Emiliaan menevään junaan, johon meillä oli paikkaliput. Tulvaongelmien vuoksi junaliikenne olikin kaaoksessa ja junamme Genovasta Piacenzaan peruttiinkin viime hetkellä aivan kuonojemme edestä. Meidät ohjattiin toiseen junaan ja käskettiin vaihtaa junaa Vogherassa. Kilttinä karhuina tottelimme.
Vogherassa jouduimme odottelemaan tovin seuraavaa Piacenzaan menevää junaa, mikä sai Alberton rallattelemaan vanhan italialaisen iskelmän tahtiin:
- Aspetto il treno tutto anno...
- Höpö höpö, eihän tässä nyt koko vuotta tarvitse odottaa, junamme lähtee jo 45 minuutin kuluttua. Sitä ennen ehdimme käydä mainiosti haukkaamassa välipalaa, minä keskeytin kultani höpsöttelyt ja ohjasin hänet päättäväisesti kohti asemaravintolaa.
Piacenzassa vastassa oli sitten uusi ongelma, sillä emme tietenkään ehtineet siihen Reggio Emilian junaan, johon meillä oli paikkaliput. Mutta eipä hätää, italialainen palvelu toimii. Selitettyämme värikkäästi tilanteemme saimme junalippuumme kaksi hyvin virallista leimaa ja käsin kirjoitetun tekstin, että pääsisimme samalla lipulla seuraavaan Reggio Emiliaan menevään junaan.
Junaan noustuamme Alberto jaksoi vielä päivitellä tapahtunutta.
- On se vaan mukavaa, kun täällä kotomaassa asiat toimivat ilman turhaa jäykistelyä. Ajatteles, mitä olisi tapahtunut Suomessa vastaavassa tilanteessa - VR:ltä emme olisi varmastikaan saaneet tuolla tavalla uutta lippua, koska se olisi ollut vähintään Suomen perustuslain vastaista. Täällä asia sen sijaan hoituu parilla leimalla.
- No ei se tilanne Suomessakaan nyt ihan noin huono ole, minä vähän toppuuttelin Alberton isänmaallista intoilua.
Niinpä saavuimme viimein - pitkällisten junaseikkailujen jälkeen - Reggio Emiliaan ja pian olimmekin ystäviemme Timin ja Sauran kanssa syömässä varsin oivallisessa ravintolassa.
Minä pysyin perinteissä ja tilasin meriötököitä. Primo piattossani oli jättikatkarapuja.
Annokseni oli maukas, mutta Alberto onnistui valinnassaan vielä minua paremmin. Hänen salciccialla höystetty lambruscossa keitetty pastansa oli herkullisinta, mitä olen pitkään aikaan maistanut.
Herkkuaterian jälkeen ajoimme Timin ja Sauran luo. Siellä juttelimme yömyöhään, sillä emmehän näe ystäviämme kuin kerran vuodessa. Lopuksi Tim ajoi vielä meidät takaisin hotellillemme. Sitä ennen hän kuitenkin poseerasi Alberton kanssa pimeällä pihalla.
Reggio Emiliasta suuntasimme seuraavana aamuna Firenzeen. Siellä vasta alkoikin varsinainen taidelomailu. Mutta siitä saatte kuulla ensi kerralla.
