Eilisen Olivian nimipäivän kunniaksi on oivallista juhlia myös Cinema Orson uutta ensi-iltaa ja OrsoTV-YouTube-kanavamme avajaisia. Kuten viimeksi lupasinkin, saatte nähdä Alberton kuvaamaa ja leikkaamaa kaitafilmikuvaa Ranuan pikkujääkarhusta sekä myös hieman läheisemmistä sukulaisistamme. Video löytyy siis YouTubesta, ja sen voi tietenkin katsella myös tästä:
- - -
A new movie
There was a premier of a new Cinema Orso production - a nature documentary about the bears of Ranua - to celebrate my name day yesterday. As I promised in my last blog entry, Alberto has now made it available also for wider audience. So, without any further ado, point your browser to our brand new YouTube channel OrsoTV to see the film, or alternatively, you can watch it here above, too!
keskiviikko 30. toukokuuta 2012
tiistai 22. toukokuuta 2012
Pikku jääkarhun jäljillä
Kertomus vierailustamme pohjoisemmassa Suomessa katkesi hetkeksi postimielenosoituksen järjestelyjen vuoksi, mutta jatketaanpa tarinaa nyt.
Vaikka Rovaniemi olikin hauska paikka, varsinainen pääkohteemme reissullamme pohjoiseen oli Ranuan eläinpuisto, sillä siellä oli mahdollista tavata kaukaisen valkoturkkisen sukulaislajimme varsin nuori yksilö – jääkarhunpentu. Rovaniemeltä kohti Ranuaa matkatessamme totesimme tosin pian, ettei todellakaan tarvitse mennä eläintarhaan asti kohdatakseen eläimiä – porot olivat nimittäin jälleen valloittaneet tien.
Pääsimme kuitenkin Ranualle ilman kirjaimellista törmäämistä poroihin. Viivi oli aivan innoissaan ja halusi heti tavata kaikki eläinpuiston asukkaat.
Ensimmäiset tapaamamme eläimet olivatkin varsin paljon Viivin mieleen. Saukot telmivät altaassaan kevätpuuhista innoissaan. Yksi niistä malttoi kuitenkin pysähtyä hetkeksi poseeraamaan meille.
- Joko sait kuvan? saukko kysäisi Albertolta ennen kuin pulahti takaisin veteen.
Pöllöillä oli sen sijaan rennompaa. Tunturipöllö nautti selvästi kevätauringosta eikä ollut meidän tuijottelustamme moksiskaan.
Lapinpöllö sen sijaan oli yhtä tuimalla tuulella kuin sukulaisensa Skansenilla viime joulun alla. Ensin pöllö vain pyllisteli meille mutta kääntyi sitten ja kysyi tuimasti:
- Mitä te siinä oikein tuijotatte?
Katsoimme siis parhaaksi antaa pöllön jatkaa päiväänsä rauhassa.
Tuimia kavereita oli jatkossakin vastassa. Katsokaa nyt vaikka tätä viirupöllöä.
Kotka lepäili puolestaan ylhäisessä yksinäisyydessään. Ehkä sillä oli parempaa ajateltavaa kuin etelästä tulleet turistit.
Korppi sen sijaan oli kovin innokas tekemään tuttavuutta.
- Winter is coming... Winter is coming... se höpötti.
- Mitä ihmettä se oikein tarkoittaa? minä kysyin Albertolta. - Eikös nyt ole tulossa kesä eikä talvi?
- Ehkä se on jokin salainen viesti asiaan vihkiytyneille, Alberto mietti.
Sitten pääsimme viimein sukulaisten luo. Meneillään oli kova paini kevään kunniaksi.
- Katso, Alberto! Toinen karhuista kiipesi puuhun! Eikö tuo ole vaarallista? minä huudahdin.
- Ei tämä vaarallista ole ollenkaan, karhu vastasi.
- Mutta miksi sinä haluat kiivetä puuhun? jatkoin jutustelua.
- Pitäähän tässä jotain keksiä, ettei naapuriaitauksen nuoriso varasta koko show'ta. Haluaisitko sinäkin kokeilla?
- Oi! minä huudahdin. - Taidan kuitenkin jättää tällä kertaa väliin.
Onneksi en lähtenytkään kiipeämään puuhun, mekkohan siinä olisi sotkuun mennyt. Ja väsyttävääkin puuhaa se näytti olevan.
Mutta puuhun kiipeily näytti totta tosiaan olevan tarpeen, sillä naapurissa asui se, jota olimme tulleet katsomaan: aivan ihanan suloinen vauvajääkarhu! Jouduimme hetkisen odottamaan, että hän heräsi päiväuniltaan, mutta viimein pikku pää nousi ylös ja vauveli alkoi katsella ympärilleen.
- Äiti, mikset sä jo tuu? pikku jääkarhu huuteli ehdittyään hieman äitinsä edelle.
Vesi vaikutti kovin jännittävältä elementiltä, josta ei ihan tarkkaan tiennyt, miten siihen pitäisi suhtautua.
Sitten äiti katosi yllättäen jonnekin...
...ja löytyi uudelleen, jolloin melko lailla raju leikki saattoi jälleen alkaa.
- Mutta tuossa on esimerkki vastuuttomasta vanhemmuudesta, sanoi Alberto vakavana osoittaen tassullaan viereisessä aitauksessa asuvaa isäjääkarhua, joka näytti sisällyttäneen päiväohjelmaansa pelkkää laiskottelua. Alberton paheksunta näytti siis olevan aiheellista.
Aivan jääkarhuaitauksen vieressä oli maalattu kuva luonnollisen kokoisesta jääkarhusta. Se oli niin suuri, että eräs pikkutyttö ei uskaltanut mennä valokuvaan jääkarhukuvan kanssa.
- Kyllä minäkin tunnen itseni kovin pieneksi, Alberto tilitti.
Sukulaistapaamisen jälkeen törmäsimme vielä ilvekseen, joka vaikutti meistä jossain määrin kiinnostuneelta.
Peura ei sen sijaan ollut kovinkaan innostunut meistä.
Ehdimme vielä ennen kierroksemme päättymistä tavata tämän ketun.
- Onpa sillä kauniin värinen turkki! minä ihastelin.
Ranuan eläinpuisto oli varsin viehättävä paikka. Tavattuamme monta monituista eläintä pysähdyimme grillipaikalle paistamaan makkaraa. Tiedätte varmaan, miltä vuoden ensimmäiset ulkona grillatut makkarat maistuvatkaan!
Ensi kerralla palaamme vielä Ranualle. Albertolla on nimittäin kaitafilmiä tuosta ihanaisesta jääkarhulapsesta. Kun hän saa hieman leikattua sitä, saatte tekin nähdä oikein suloista elävää kuvaa.
- - -
Meeting the junior ice bear
As I mentioned last time, I had to postpone the story about our visit to the Ranua Zoo due to other, more urgent matters. So, as the dust has now been settled, let us get back in time and continue with our adventures at north.
Rovaniemi was a fun place to visit but to be honest the real reason for our trip was the opportunity to meet a young distant relative of ours – the baby ice bear who was born late last year at the Ranua Zoo! However, while driving from Rovaniemi to Ranua we noted that in Lappland one doesn't need to go to Zoo to get to meet some wild friends, as the reindeers managed to block our way again.
At the zoo Vivian was so excited to meet all her new friends immediately. The otters were quite lively – one of them agreed, however, to pose quickly for a photo or two – but the owls were quite relaxed, enjoying themselves in the warm sun light.The only exception was the great grey owl who was as grumpy as his relatives we met at Skanssen in Stockholm back in last December.
We also met a raven who had something very important to tell:
- Winter is coming... Winter is coming... she was warning us.
- What on earth is that supposed to mean? I thought it will be summer soon, I asked Alberto.
- Hmm... Maybe it is a secret message to few chosen ones, guessed Alberto.
When we finally found our relatives they we engaged in some serious wrestling. To our surprise one of them climbed quickly into a tree and started to chat with us from there.
- Isn't that a bit dangerous? What are you doing there? I asked.
- Well, a bear's got to do what a bear's got to do, otherwise the junior at our neighbor will steal the whole show, he explained.
I guess he was right – the ice bear cub next door was indeed adorable. He was still sleeping when we got there but soon woke up and started to play with his mother. Water seemed to be interesting but also a bit frightening element but with a little help from the mother, everything went well. However, Alberto managed to find something to complain about:
- The ice bear dad there seems not to participate as a good parent should – he's just sleeping all the time!!
Bidding farewell to our relatives, we continued to meet other residents of the zoo. Lynxes expressed some mild interest towards us but the deers and foxes couldn't care less about us greeting them. But what a beautiful fur did the fox have!
There was also something remarkable waiting for us at the end of the zoo tour: season's first sausages roasted over an open fire. I guess I don't need to elaborate further how delicous they were...
We will get back to Ranua in the next entry, too. Alberto managed to capture the ice bear cub with his 8mm film camera and he has promised to make the film available once he has edited it.
Vaikka Rovaniemi olikin hauska paikka, varsinainen pääkohteemme reissullamme pohjoiseen oli Ranuan eläinpuisto, sillä siellä oli mahdollista tavata kaukaisen valkoturkkisen sukulaislajimme varsin nuori yksilö – jääkarhunpentu. Rovaniemeltä kohti Ranuaa matkatessamme totesimme tosin pian, ettei todellakaan tarvitse mennä eläintarhaan asti kohdatakseen eläimiä – porot olivat nimittäin jälleen valloittaneet tien.
Pääsimme kuitenkin Ranualle ilman kirjaimellista törmäämistä poroihin. Viivi oli aivan innoissaan ja halusi heti tavata kaikki eläinpuiston asukkaat.
Ensimmäiset tapaamamme eläimet olivatkin varsin paljon Viivin mieleen. Saukot telmivät altaassaan kevätpuuhista innoissaan. Yksi niistä malttoi kuitenkin pysähtyä hetkeksi poseeraamaan meille.
- Joko sait kuvan? saukko kysäisi Albertolta ennen kuin pulahti takaisin veteen.
Pöllöillä oli sen sijaan rennompaa. Tunturipöllö nautti selvästi kevätauringosta eikä ollut meidän tuijottelustamme moksiskaan.
Lapinpöllö sen sijaan oli yhtä tuimalla tuulella kuin sukulaisensa Skansenilla viime joulun alla. Ensin pöllö vain pyllisteli meille mutta kääntyi sitten ja kysyi tuimasti:
- Mitä te siinä oikein tuijotatte?
Katsoimme siis parhaaksi antaa pöllön jatkaa päiväänsä rauhassa.
Tuimia kavereita oli jatkossakin vastassa. Katsokaa nyt vaikka tätä viirupöllöä.
Kotka lepäili puolestaan ylhäisessä yksinäisyydessään. Ehkä sillä oli parempaa ajateltavaa kuin etelästä tulleet turistit.
Korppi sen sijaan oli kovin innokas tekemään tuttavuutta.
- Winter is coming... Winter is coming... se höpötti.
- Mitä ihmettä se oikein tarkoittaa? minä kysyin Albertolta. - Eikös nyt ole tulossa kesä eikä talvi?
- Ehkä se on jokin salainen viesti asiaan vihkiytyneille, Alberto mietti.
Sitten pääsimme viimein sukulaisten luo. Meneillään oli kova paini kevään kunniaksi.
- Katso, Alberto! Toinen karhuista kiipesi puuhun! Eikö tuo ole vaarallista? minä huudahdin.
- Ei tämä vaarallista ole ollenkaan, karhu vastasi.
- Mutta miksi sinä haluat kiivetä puuhun? jatkoin jutustelua.
- Pitäähän tässä jotain keksiä, ettei naapuriaitauksen nuoriso varasta koko show'ta. Haluaisitko sinäkin kokeilla?
- Oi! minä huudahdin. - Taidan kuitenkin jättää tällä kertaa väliin.
Onneksi en lähtenytkään kiipeämään puuhun, mekkohan siinä olisi sotkuun mennyt. Ja väsyttävääkin puuhaa se näytti olevan.
Mutta puuhun kiipeily näytti totta tosiaan olevan tarpeen, sillä naapurissa asui se, jota olimme tulleet katsomaan: aivan ihanan suloinen vauvajääkarhu! Jouduimme hetkisen odottamaan, että hän heräsi päiväuniltaan, mutta viimein pikku pää nousi ylös ja vauveli alkoi katsella ympärilleen.
- Äiti, mikset sä jo tuu? pikku jääkarhu huuteli ehdittyään hieman äitinsä edelle.
Vesi vaikutti kovin jännittävältä elementiltä, josta ei ihan tarkkaan tiennyt, miten siihen pitäisi suhtautua.
Sitten äiti katosi yllättäen jonnekin...
...ja löytyi uudelleen, jolloin melko lailla raju leikki saattoi jälleen alkaa.
- Mutta tuossa on esimerkki vastuuttomasta vanhemmuudesta, sanoi Alberto vakavana osoittaen tassullaan viereisessä aitauksessa asuvaa isäjääkarhua, joka näytti sisällyttäneen päiväohjelmaansa pelkkää laiskottelua. Alberton paheksunta näytti siis olevan aiheellista.
Aivan jääkarhuaitauksen vieressä oli maalattu kuva luonnollisen kokoisesta jääkarhusta. Se oli niin suuri, että eräs pikkutyttö ei uskaltanut mennä valokuvaan jääkarhukuvan kanssa.
- Kyllä minäkin tunnen itseni kovin pieneksi, Alberto tilitti.
Sukulaistapaamisen jälkeen törmäsimme vielä ilvekseen, joka vaikutti meistä jossain määrin kiinnostuneelta.
Peura ei sen sijaan ollut kovinkaan innostunut meistä.
Ehdimme vielä ennen kierroksemme päättymistä tavata tämän ketun.
- Onpa sillä kauniin värinen turkki! minä ihastelin.
Ranuan eläinpuisto oli varsin viehättävä paikka. Tavattuamme monta monituista eläintä pysähdyimme grillipaikalle paistamaan makkaraa. Tiedätte varmaan, miltä vuoden ensimmäiset ulkona grillatut makkarat maistuvatkaan!
Ensi kerralla palaamme vielä Ranualle. Albertolla on nimittäin kaitafilmiä tuosta ihanaisesta jääkarhulapsesta. Kun hän saa hieman leikattua sitä, saatte tekin nähdä oikein suloista elävää kuvaa.
- - -
Meeting the junior ice bear
As I mentioned last time, I had to postpone the story about our visit to the Ranua Zoo due to other, more urgent matters. So, as the dust has now been settled, let us get back in time and continue with our adventures at north.
Rovaniemi was a fun place to visit but to be honest the real reason for our trip was the opportunity to meet a young distant relative of ours – the baby ice bear who was born late last year at the Ranua Zoo! However, while driving from Rovaniemi to Ranua we noted that in Lappland one doesn't need to go to Zoo to get to meet some wild friends, as the reindeers managed to block our way again.
At the zoo Vivian was so excited to meet all her new friends immediately. The otters were quite lively – one of them agreed, however, to pose quickly for a photo or two – but the owls were quite relaxed, enjoying themselves in the warm sun light.The only exception was the great grey owl who was as grumpy as his relatives we met at Skanssen in Stockholm back in last December.
We also met a raven who had something very important to tell:
- Winter is coming... Winter is coming... she was warning us.
- What on earth is that supposed to mean? I thought it will be summer soon, I asked Alberto.
- Hmm... Maybe it is a secret message to few chosen ones, guessed Alberto.
When we finally found our relatives they we engaged in some serious wrestling. To our surprise one of them climbed quickly into a tree and started to chat with us from there.
- Isn't that a bit dangerous? What are you doing there? I asked.
- Well, a bear's got to do what a bear's got to do, otherwise the junior at our neighbor will steal the whole show, he explained.
I guess he was right – the ice bear cub next door was indeed adorable. He was still sleeping when we got there but soon woke up and started to play with his mother. Water seemed to be interesting but also a bit frightening element but with a little help from the mother, everything went well. However, Alberto managed to find something to complain about:
- The ice bear dad there seems not to participate as a good parent should – he's just sleeping all the time!!
Bidding farewell to our relatives, we continued to meet other residents of the zoo. Lynxes expressed some mild interest towards us but the deers and foxes couldn't care less about us greeting them. But what a beautiful fur did the fox have!
There was also something remarkable waiting for us at the end of the zoo tour: season's first sausages roasted over an open fire. I guess I don't need to elaborate further how delicous they were...
We will get back to Ranua in the next entry, too. Alberto managed to capture the ice bear cub with his 8mm film camera and he has promised to make the film available once he has edited it.
maanantai 7. toukokuuta 2012
Mielenosoitus!
Tämän postauksen oli alun perin tarkoitus käsitellä vierailuamme Ranuan eläinpuistoon, mutta olemme olleet kovin tyrmistyneitä siitä, että Itella on päättänyt lopettaa lähipostimme, joten eläinpuistotarinointia on siirrettävä.
Olemme Alberton kanssa varsin ahkeria postin käyttäjiä ja kävimme tietenkin laittamassa nimemme adressiin, jolla yritettiin kumota postitoimipisteen lopettamispäätös.
Ikävä kyllä näytti siltä, että adressin vaikutus ei ollut toivottu. Niinpä päätimme nousta barrikadeille. Keräsimme ystävämme kokoon, maalasimme banderollit ja lähdimme postille. Yksi kaikkien ja kaikki lähipostin puolesta!
- - -
A demonstration!
This entry was originally supposed to be about our visit to Ranua Zoo but unfortunately the recent developments here at the home front dictated otherwise. A few days ago we received an outrageous official note that our local post office will be closed permanently at the end of this week. Being diligent clients of the postal services, we duly signed the petition for saving our post office organized by the local residents' committee. Unfortunately, it looks like the petition didn't change anything, so we have no choice but to go to the proverbial barricades. Gathering with our friends and our banderols, we are now making our last stand for our post office – one for all and all for our local post office!
Ikävä kyllä näytti siltä, että adressin vaikutus ei ollut toivottu. Niinpä päätimme nousta barrikadeille. Keräsimme ystävämme kokoon, maalasimme banderollit ja lähdimme postille. Yksi kaikkien ja kaikki lähipostin puolesta!
- - -
A demonstration!
This entry was originally supposed to be about our visit to Ranua Zoo but unfortunately the recent developments here at the home front dictated otherwise. A few days ago we received an outrageous official note that our local post office will be closed permanently at the end of this week. Being diligent clients of the postal services, we duly signed the petition for saving our post office organized by the local residents' committee. Unfortunately, it looks like the petition didn't change anything, so we have no choice but to go to the proverbial barricades. Gathering with our friends and our banderols, we are now making our last stand for our post office – one for all and all for our local post office!
tiistai 1. toukokuuta 2012
Matkalla pohjoiseen
Lähdimme kerrankin matkaamaan meille epätyypilliseen suuntaan – pohjoiseen. Istuimme autoon tavoitteenamme ajaa Rovaniemelle asti. Myös Viivi pääsi reissuun mukaan – onhan hän jo iso tyttö.
Matkan varrella oli kuitenkin pysähdyttävä paitsi kahvin ja kuononpään puuteroinnin takia, myös Kajaanin linnan raunioiden vuoksi.
- Tämän jälkeen onkin sitten nähty kaikki Suomen linnat ja linnanrauniot, Alberto selitti innoissaan, kun kävelimme linnalle.
Ensivaikutelma linnasta oli hämmentävä. Raunion poikki – tai sen yli – meni nimittäin autotie.
Emme antaneet kuitenkaan autojen ja tien häiritä vaan pujahdimme sisälle linnaan, vaikka siellä vielä olikin lunta, jäätä ja kuraa. Alberto onnistui jopa suostuttelemaan minut leikkimään linnanneitoa ja poseeraamaan muurilla viitan liehuessa komeasti tuulessa.
Viivi sen sijaan halusi leikkiä kuurupiiloa, ja se olikin melkoista, sillä linna oli aika sokkeloinen ja meillä oli täysi työ löytää Viivi hänen päästyään piiloon.
Ja tottakai Albertonkin oli päästävä kuvaan linnanraunion kanssa. Melkoisen komea on tuokin linna ollut, ja on pakko osoittaa syyttävä tassu itään: miksi ihmeessä venäläiset muinoin räjäyttivät niin hienon rakennelman palasiksi?
Lähdettyämme linnanraunioilta törmäsimme tuttuun mieheen. Elias Lönnrot pönötti aivan linnan lähettyvillä. Pakkohan miestä oli käydä tervehtimässä, sen verran hienon työn Lönnrot teki Kalevalan kanssa.
Jatkettuamme matkaa huomasimme pian tulleemme ihan oikeasti pohjoiseen. Tien varressa olevassa liikennemerkissä oli poron kuva.
- Jahas, olemme siis saapuneet poronhoitoalueelle, Alberto totesi.
- Apua, kohta niitä poroja juoksentelee pitkin teitä, minä kauhistelin oitis.
Ja niin totisesti juoksentelikin. Pudasjärvellä jouduimme pysähtymään, kun porot jolkuttelivat kaikessa rauhassa tien yli pelkäämättä lainkaan autoja.
Vain pienen matkan päässä näimme vielä pari tokastaan eksynyttä poroa. Toinen niistä kulki aivan automme ohitse.
- Voi raukkaa, siltä puuttuu toinen sarvi, minä sanoin Albertolle.
Matka Rovaniemelle kesti koko päivän, joten perille päästyämme kellahdimme nukkumaan. Seuraavana aamuna jätin Alberton Ounasvaaralle pulkkamäkeen Viivin kanssa ja syöksyin itse Lappi-Areenalle, jossa järjestettiin sattumoisin juuri vierailumme aikaan kädentaitomessut. Heti messuhalliin päästyäni näin hienoja noitarumpuja.
Messut olivat ihanan sympaattiset. Myynnissä oli kaikenlaista helmistä keramiikkaan sekä langoista poronluukoruihin. Tuttujakin löytyi hallin perältä. Poppelin kojussa möivät lankoja ja muita käsityötarvikkeita Pauliina ja Kati, jotka näyttivät mukavan kiireisiltä.
Katin huovuttamalla tekemä pöllöseinävaate oli jälleen mukana. Olin ihastellut sitä jo Jyväskylän kädentaitomessuilla, mutta nyt minun oli pakko ottaa siitä kuva – on se niin vastuttamattoman siliteltävä pöllö!
Messuilta poistuessani kuulin ihmisten puhuvan, että poliisi oli antanut varoituksen Rovaniemen laitamilla liikuskelevasta karhusta. Ehdin jo huolestua, ettei Alberto vain olisi joutunut ikävyyksiin, mutta onneksi hän saapui kohta Viivin kanssa hakemaan minua. Hekin olivat kuulleet karhuvaarasta, sillä useampikin ulkoilija oli käynyt varovasti utelemessa, mitä Alberto ja Viivi oikein puuhasivat. Kaikki olivat kuitenkin olleet tyytyväisiä ja toivotelleet hyvää päivän jatkoa, kun Alberto oli kertonut heidän vain vähän laskevan mäkeä.
Messujen ja lounaan jälkeen suuntasimme Arktikumiin, joka on paitsi arktista elämää esittelevä tiedekeskus myös Lapin maakuntamuseo. Itse rakennuskin on niin komea, että jo pelkästään sitä kannattaa käydä katsomassa.
Kuinka ollakaan, eräs Arktikumin vaihtuvista näyttelyistä oli viehättävä nukkenäyttely Maan väkeä ja muita tarinoita. Näyttelyssä oli nukketaiteilija Lea Kaulasen nukkeja, jotka esittivät mm. maahisia. Kerrassaan viehättävää!
Maakuntamuseon perusnäyttelyssä oli tietenkin esillä saamelaisasuja. Myös joikuja oli mahdollista kuunnella. Tällaiset näyttelyt sisältävät aina uskomattomia käsityötaidon näytteitä, joista saattaa löytyä hyvinkin erikoisia materiaaleja. Tästä näyttelystä pisti silmään pussukka, jossa oli käytetty kuikannahkaa. Kuikan kaulan kuviointi näkyy laukussa aivan selvänä.
Arktikumin ja messujen jälkeen olikin jälleen yölevon aika. Ja aihetta lepoon olikin, sillä varsinkin Viiville seuraava päivä oli hyvin jännittävä. Ennen varsinaista jännityskohdetta kävimme kuitenkin Norvajärvellä, jossa sijaitsee sodan aikana Suomessa kaatuneiden saksalaisten hautausmaa. Paikka ei kuitenkaan vastannut mielikuvaani hautausmaasta, sillä haudat olivat mausoleumissa, joka oli rakennettu järven rantaan.
Sisällä rakennuksessa oli eteistila, jossa oli patsas. Varsinaiset haudat olivat sisemmällä mausoleumissa. Olimme Alberton kanssa ihmeissämme haudoille tuotujen kukkaseppeleiden määrästä. Ehkä joku muukin oli jaksanut kävellä paikalle puoli kilometriä lumihangessa menevää polkua pitkin.
Metsän keskellä kävellessämme tapasimme myös metsän asukkaita.
- Kuinkas teillä menee, herra tikka? Kaunis päivä ainakin on, Alberto yritti aloittaa keskustelua.
- Hyst, olen kovin kiireinen, on niin paljon nakutettavaa, tikka vastasi, joten päätimme jatkaa matkaa.
Sitten lähdimme viimein kohti napapiiriä. Siellä olikin kovin tuulista. Viitta oli siis tarpeen, mutta sen kanssa poseeraaminen oli hankalaa.
Minulla oli mukana muutama postikortti postitusta vaille valmiina. Mikäs sen mukavampaa siis kuin postittaa kortit Joulupukin virallisesta postitoimistosta.
Postitoimisto olikin kovin kiireinen paikka. Joulupukille on tullut postia 198 maasta. Siinä onkin sitten aika paljon lukemista. Innokkaimpia kirjeiden lähettäjiä ovat postikonttorin tietojen mukaan britit.
Katsokaa, siinä se menee! Napapiiri!
Mutta sitten... Viivi alkoi melkein täristä, kun näki tämän talon.
- Tuolla voimme kohdata Joulupukin, Alberto sanoi.
Joulupukin luo päästäkseen oli käveltävä satumaista käytävää, jossa oli mm. maapallon pyörimisliikkeen säädin. Olin hieman kauhuissani, aikooko joku kääntää maapallon pois pyörimästä, mutta Viivi ja Alberto olivat niin innoissaan menossa tapaamaan Joulupukkia, etteivät viitsineet kiinnittää huomiota tällaisiin maallisiin asioihin.
Viivi kipitti eteenpäin niin, ettemme minä ja Alberto meinanneet pysyä perässä. Kurkistimme varovasti kulman taa – ja siellä Joulupukki meitä jo odottelikin! Viivi oli niin innoissaan, että melkein kompastui räpylöihinsä kipittäessään pukin luo.
Joulupukki kyseli kaikenlaista ja muisti Jypin mestaruudenkin, kun kerroimme, että tulemme Jyväskylästä. Viivi tosin kertoi tulevansa munasta. Näistä jouluisista tunnelmista huolimatta olemme kuitenkin yrittäneet muistaa, että nyt on vappu. Ostimme iltapalaksi tippaleivät ja toivotamme kaikille lukijoillemme oikein hauskaa vappua!
- - -
Going North
The May Day celebration provided us with an opportunity to take a few days off and head for a short holiday in Northern Finland, which was rather unusual for us. This time we took Vivian with us, too.
Our first stop on the road to north was the castle ruins in Kajaani. The ruins sit on an island on the Kajaani river and to our surprise we discovered that there was a bridge build through - or actually above, to be precise - the island and the ruins. There was still a lot of ice, snow and mud within the ruins, but that didn't distract us from enjoying ourselves, posing as fair castle maids on the broken battlements or playing hide-and-seek in the passageways. When leaving the ruins, we also found a statue of Elias Lönnrot, the man responsible for collecting and editing the oral folklore for Finnish national epic Kalevala.
Continuing our trek to the north, we soon found ourselves on the border of Lapland - a sure sign of this were the reindeers blocking the road while lazily drifting back and forth in the wilderness. They were not afraid of cars at all and one of them passed our vehicle only a few meters away.
Getting to Rovaniemi, the capital of the Lapland, took us the whole day and we were more than happy to finally get there and get some rest. On the next morning, I left Alberto and Vivian to do some sledging on the slopes of Ounasvaara and headed for a handcraft fair in the nearby Lappi-Areena. There was a lot to see there, including my friends Pauliina and Kati from my favorite yarn shop Poppeli.
When I was about to leave the fair, I heard people talking that police had released a warning about a bear running wild on the edge of the town. I was worried that Alberto had got into troubles but fortunately that was not the case and he and Vivian soon appeared to pick me up. Alberto had also heard about the warning as many people had come to ask him what he and Vivian were doing - everybody, however, had been satisfied with the explanation that Alberto and Vivian were just sledging.
From the fair we all continued together to the museum and arctic science center Arktikum. A bold and handsome building alone was worth seeing and there were a number of interesting exhibitions there, like "Earth Spirits and Other Stories" which brought Lappish stories alive by the set-ups built by puppeteer Lea Kaulanen. There was traditional clothing of the Sami people displayed in the permanent exhibition. Such exhibitions are always highly interesting because of the marvelous handcrafts and the unique materials they are made of - like a purse made of loon's skin.
The next day was very exciting for us and especially for Vivian - we were about to cross the Arctic Circle and meet the Father Christmas. However, we didn't hurry to meet Santa first, but paid a visit a German War Cemetery in Norvajärvi. This cemetery is the final resting place for those German soldiers who died in northern Finland during the Second World War. The place is quite unusual as there are no ordinary graves but the soldiers have been interred into a tomb under a chapel-like mausoleum. We were surprised to see so many flowers and wreaths in such a remote place. On the way back to our car we met a woodpecker but unfortunately he was too busy to have a chat with us.
The first thing for us to do when we arrived to the Santa Claus' Village on the Arctic Circle was to visit Santa's official post office to send some postcards. The post office was a buy place as there is a constant flow of letters to Santa from 198 countries worldwide!
And then it was time to meet the man himself. We were very excited when we were entering the fairy tale -like corridor that led us to Santa's office. Vivian pattered forwards so quickly that we managed hardly to follow her. We peeked around the corner cautiously - and there he was, waiting for us! Vivian got sit on Santa's lap while he asked all kinds of things from us. He even recognized that our local hockey team won the Finnish championship this year when we mentioned that we were coming from Jyväskylä. Vivian, however, told Santa that she was actually coming from an egg...
After meeting Santa it was time to return home next morning. However, in my next entry I will tell you about our wonderful adventures on the way back home!
Matkan varrella oli kuitenkin pysähdyttävä paitsi kahvin ja kuononpään puuteroinnin takia, myös Kajaanin linnan raunioiden vuoksi.
- Tämän jälkeen onkin sitten nähty kaikki Suomen linnat ja linnanrauniot, Alberto selitti innoissaan, kun kävelimme linnalle.
Ensivaikutelma linnasta oli hämmentävä. Raunion poikki – tai sen yli – meni nimittäin autotie.
Emme antaneet kuitenkaan autojen ja tien häiritä vaan pujahdimme sisälle linnaan, vaikka siellä vielä olikin lunta, jäätä ja kuraa. Alberto onnistui jopa suostuttelemaan minut leikkimään linnanneitoa ja poseeraamaan muurilla viitan liehuessa komeasti tuulessa.
Viivi sen sijaan halusi leikkiä kuurupiiloa, ja se olikin melkoista, sillä linna oli aika sokkeloinen ja meillä oli täysi työ löytää Viivi hänen päästyään piiloon.
Ja tottakai Albertonkin oli päästävä kuvaan linnanraunion kanssa. Melkoisen komea on tuokin linna ollut, ja on pakko osoittaa syyttävä tassu itään: miksi ihmeessä venäläiset muinoin räjäyttivät niin hienon rakennelman palasiksi?
Lähdettyämme linnanraunioilta törmäsimme tuttuun mieheen. Elias Lönnrot pönötti aivan linnan lähettyvillä. Pakkohan miestä oli käydä tervehtimässä, sen verran hienon työn Lönnrot teki Kalevalan kanssa.
Jatkettuamme matkaa huomasimme pian tulleemme ihan oikeasti pohjoiseen. Tien varressa olevassa liikennemerkissä oli poron kuva.
- Jahas, olemme siis saapuneet poronhoitoalueelle, Alberto totesi.
- Apua, kohta niitä poroja juoksentelee pitkin teitä, minä kauhistelin oitis.
Ja niin totisesti juoksentelikin. Pudasjärvellä jouduimme pysähtymään, kun porot jolkuttelivat kaikessa rauhassa tien yli pelkäämättä lainkaan autoja.
Vain pienen matkan päässä näimme vielä pari tokastaan eksynyttä poroa. Toinen niistä kulki aivan automme ohitse.
- Voi raukkaa, siltä puuttuu toinen sarvi, minä sanoin Albertolle.
Matka Rovaniemelle kesti koko päivän, joten perille päästyämme kellahdimme nukkumaan. Seuraavana aamuna jätin Alberton Ounasvaaralle pulkkamäkeen Viivin kanssa ja syöksyin itse Lappi-Areenalle, jossa järjestettiin sattumoisin juuri vierailumme aikaan kädentaitomessut. Heti messuhalliin päästyäni näin hienoja noitarumpuja.
Messut olivat ihanan sympaattiset. Myynnissä oli kaikenlaista helmistä keramiikkaan sekä langoista poronluukoruihin. Tuttujakin löytyi hallin perältä. Poppelin kojussa möivät lankoja ja muita käsityötarvikkeita Pauliina ja Kati, jotka näyttivät mukavan kiireisiltä.
Katin huovuttamalla tekemä pöllöseinävaate oli jälleen mukana. Olin ihastellut sitä jo Jyväskylän kädentaitomessuilla, mutta nyt minun oli pakko ottaa siitä kuva – on se niin vastuttamattoman siliteltävä pöllö!
Messuilta poistuessani kuulin ihmisten puhuvan, että poliisi oli antanut varoituksen Rovaniemen laitamilla liikuskelevasta karhusta. Ehdin jo huolestua, ettei Alberto vain olisi joutunut ikävyyksiin, mutta onneksi hän saapui kohta Viivin kanssa hakemaan minua. Hekin olivat kuulleet karhuvaarasta, sillä useampikin ulkoilija oli käynyt varovasti utelemessa, mitä Alberto ja Viivi oikein puuhasivat. Kaikki olivat kuitenkin olleet tyytyväisiä ja toivotelleet hyvää päivän jatkoa, kun Alberto oli kertonut heidän vain vähän laskevan mäkeä.
Messujen ja lounaan jälkeen suuntasimme Arktikumiin, joka on paitsi arktista elämää esittelevä tiedekeskus myös Lapin maakuntamuseo. Itse rakennuskin on niin komea, että jo pelkästään sitä kannattaa käydä katsomassa.
Kuinka ollakaan, eräs Arktikumin vaihtuvista näyttelyistä oli viehättävä nukkenäyttely Maan väkeä ja muita tarinoita. Näyttelyssä oli nukketaiteilija Lea Kaulasen nukkeja, jotka esittivät mm. maahisia. Kerrassaan viehättävää!
Maakuntamuseon perusnäyttelyssä oli tietenkin esillä saamelaisasuja. Myös joikuja oli mahdollista kuunnella. Tällaiset näyttelyt sisältävät aina uskomattomia käsityötaidon näytteitä, joista saattaa löytyä hyvinkin erikoisia materiaaleja. Tästä näyttelystä pisti silmään pussukka, jossa oli käytetty kuikannahkaa. Kuikan kaulan kuviointi näkyy laukussa aivan selvänä.
Arktikumin ja messujen jälkeen olikin jälleen yölevon aika. Ja aihetta lepoon olikin, sillä varsinkin Viiville seuraava päivä oli hyvin jännittävä. Ennen varsinaista jännityskohdetta kävimme kuitenkin Norvajärvellä, jossa sijaitsee sodan aikana Suomessa kaatuneiden saksalaisten hautausmaa. Paikka ei kuitenkaan vastannut mielikuvaani hautausmaasta, sillä haudat olivat mausoleumissa, joka oli rakennettu järven rantaan.
Sisällä rakennuksessa oli eteistila, jossa oli patsas. Varsinaiset haudat olivat sisemmällä mausoleumissa. Olimme Alberton kanssa ihmeissämme haudoille tuotujen kukkaseppeleiden määrästä. Ehkä joku muukin oli jaksanut kävellä paikalle puoli kilometriä lumihangessa menevää polkua pitkin.
Metsän keskellä kävellessämme tapasimme myös metsän asukkaita.
- Kuinkas teillä menee, herra tikka? Kaunis päivä ainakin on, Alberto yritti aloittaa keskustelua.
- Hyst, olen kovin kiireinen, on niin paljon nakutettavaa, tikka vastasi, joten päätimme jatkaa matkaa.
Sitten lähdimme viimein kohti napapiiriä. Siellä olikin kovin tuulista. Viitta oli siis tarpeen, mutta sen kanssa poseeraaminen oli hankalaa.
Minulla oli mukana muutama postikortti postitusta vaille valmiina. Mikäs sen mukavampaa siis kuin postittaa kortit Joulupukin virallisesta postitoimistosta.
Postitoimisto olikin kovin kiireinen paikka. Joulupukille on tullut postia 198 maasta. Siinä onkin sitten aika paljon lukemista. Innokkaimpia kirjeiden lähettäjiä ovat postikonttorin tietojen mukaan britit.
Katsokaa, siinä se menee! Napapiiri!
Mutta sitten... Viivi alkoi melkein täristä, kun näki tämän talon.
- Tuolla voimme kohdata Joulupukin, Alberto sanoi.
Joulupukin luo päästäkseen oli käveltävä satumaista käytävää, jossa oli mm. maapallon pyörimisliikkeen säädin. Olin hieman kauhuissani, aikooko joku kääntää maapallon pois pyörimästä, mutta Viivi ja Alberto olivat niin innoissaan menossa tapaamaan Joulupukkia, etteivät viitsineet kiinnittää huomiota tällaisiin maallisiin asioihin.
Viivi kipitti eteenpäin niin, ettemme minä ja Alberto meinanneet pysyä perässä. Kurkistimme varovasti kulman taa – ja siellä Joulupukki meitä jo odottelikin! Viivi oli niin innoissaan, että melkein kompastui räpylöihinsä kipittäessään pukin luo.
Joulupukki kyseli kaikenlaista ja muisti Jypin mestaruudenkin, kun kerroimme, että tulemme Jyväskylästä. Viivi tosin kertoi tulevansa munasta. Näistä jouluisista tunnelmista huolimatta olemme kuitenkin yrittäneet muistaa, että nyt on vappu. Ostimme iltapalaksi tippaleivät ja toivotamme kaikille lukijoillemme oikein hauskaa vappua!
- - -
Going North
The May Day celebration provided us with an opportunity to take a few days off and head for a short holiday in Northern Finland, which was rather unusual for us. This time we took Vivian with us, too.
Our first stop on the road to north was the castle ruins in Kajaani. The ruins sit on an island on the Kajaani river and to our surprise we discovered that there was a bridge build through - or actually above, to be precise - the island and the ruins. There was still a lot of ice, snow and mud within the ruins, but that didn't distract us from enjoying ourselves, posing as fair castle maids on the broken battlements or playing hide-and-seek in the passageways. When leaving the ruins, we also found a statue of Elias Lönnrot, the man responsible for collecting and editing the oral folklore for Finnish national epic Kalevala.
Continuing our trek to the north, we soon found ourselves on the border of Lapland - a sure sign of this were the reindeers blocking the road while lazily drifting back and forth in the wilderness. They were not afraid of cars at all and one of them passed our vehicle only a few meters away.
Getting to Rovaniemi, the capital of the Lapland, took us the whole day and we were more than happy to finally get there and get some rest. On the next morning, I left Alberto and Vivian to do some sledging on the slopes of Ounasvaara and headed for a handcraft fair in the nearby Lappi-Areena. There was a lot to see there, including my friends Pauliina and Kati from my favorite yarn shop Poppeli.
When I was about to leave the fair, I heard people talking that police had released a warning about a bear running wild on the edge of the town. I was worried that Alberto had got into troubles but fortunately that was not the case and he and Vivian soon appeared to pick me up. Alberto had also heard about the warning as many people had come to ask him what he and Vivian were doing - everybody, however, had been satisfied with the explanation that Alberto and Vivian were just sledging.
From the fair we all continued together to the museum and arctic science center Arktikum. A bold and handsome building alone was worth seeing and there were a number of interesting exhibitions there, like "Earth Spirits and Other Stories" which brought Lappish stories alive by the set-ups built by puppeteer Lea Kaulanen. There was traditional clothing of the Sami people displayed in the permanent exhibition. Such exhibitions are always highly interesting because of the marvelous handcrafts and the unique materials they are made of - like a purse made of loon's skin.
The next day was very exciting for us and especially for Vivian - we were about to cross the Arctic Circle and meet the Father Christmas. However, we didn't hurry to meet Santa first, but paid a visit a German War Cemetery in Norvajärvi. This cemetery is the final resting place for those German soldiers who died in northern Finland during the Second World War. The place is quite unusual as there are no ordinary graves but the soldiers have been interred into a tomb under a chapel-like mausoleum. We were surprised to see so many flowers and wreaths in such a remote place. On the way back to our car we met a woodpecker but unfortunately he was too busy to have a chat with us.
The first thing for us to do when we arrived to the Santa Claus' Village on the Arctic Circle was to visit Santa's official post office to send some postcards. The post office was a buy place as there is a constant flow of letters to Santa from 198 countries worldwide!
And then it was time to meet the man himself. We were very excited when we were entering the fairy tale -like corridor that led us to Santa's office. Vivian pattered forwards so quickly that we managed hardly to follow her. We peeked around the corner cautiously - and there he was, waiting for us! Vivian got sit on Santa's lap while he asked all kinds of things from us. He even recognized that our local hockey team won the Finnish championship this year when we mentioned that we were coming from Jyväskylä. Vivian, however, told Santa that she was actually coming from an egg...
After meeting Santa it was time to return home next morning. However, in my next entry I will tell you about our wonderful adventures on the way back home!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
