Hurjan kuninkaallista!

Hadrianuksen vallin jälkeen Englantia oli katseltu sen verran, että oli aika siirtyä Skotlannin puolelle. Tosin olimme hieman ihmeissämme, sillä emme saaneet millään selville, kuinka kohteemme Edinburghin nimi tulisi lausua – niin monta erilaista versiota kuulimme junan kuulutuksissa ja muualla, kun ihmiset kaupungin mainitsivat.
- Minä ainakin sanon ”Edinbrörö”, totesin viileästi Albertolle.
- Voisit ehkä jättää sen viimeisen brön pois, oli Alberton kommentti, mutta toivoa sopii, että ruoka siellä on ainakin hyvää, ettei tule edinpuruja.

Newcastlen ahtaahkon majoitusratkaisun jälkeen meidän oli pakko todeta, että vaikka ahdaskin ratkaisu voi olla jokseenkin toimiva, Edinburghin majapaikkamme Panda Villa oli viihtyisyydessään aivan eri luokkaa. Jo ovella meitä oli vastassa kaksi pikkuista pandaa.



Panda Villassa meidät otti vastaan Martin, joka oli erittäin ystävällinen isäntä. Sisustuksenkin hän taisi, sillä esimerkiksi aamiaishuone oli näin viihtyisä:



Jos meillä olisi ollut aikaa, olisimme voineet istahtaa samaiseen huoneeseen katsastamaan dvd-elokuvia Martinin valtavasta kokoelmasta. Olimme kuitenkin niin kiinnostuneita näkemään Edinburghia, että jätimme elokuvat aamiaishuoneen sohvalla istuvien – sekä muiden huoneessa asustavien – pandojen iloksi.





Makuuhuoneemmekin oli erittäin mukava. Sängyssä oli mainiosti tilaa lepuutella väsyneitä tassujaan aina päivän päätteeksi.



Vaikka majapaikka olikin mainio, suuntasimme kaupungille. Keskustan ytimessä Royal Milella oli heti musiikkiakin tarjolla. Tosin näistä soittajista ei voinut heti päätellä, että olemme Skotlannissa, sillä bändissä ei ollut mukana yhtään säkkipilliä.



Olimme jostain syystä hieman hämmennyksissämme, ja koska meillä ei ollut tarkkaa suunnitelmaa päiväohjelmastamme, pujahdimme ensimmäiseen museoon, jonka löysimme. Se sattui olemaan The Writer's Museum, joka esitteli Walter Scottia, Robert Louis Stevensonia sekä Robert Burnsia – kolmea kuulua skotlantilaista kirjailijaa. Museo oli pieni mutta varsin viehättävä, sillä se sijaitsi hyvin vanhassa talossa, jossa eri kerroksiin sai kiivetä kapeita kierreportaita.



Seuraava tutustumiskohteemme oli Edinburghin kuuluisin kirkko, St. Giles' Cathedral. Ulkoapäin kirkko oli katedraalimaisen komea, kuten kuuluukin.



Sisällä kirkossa näimme siniseksi maalatun katon, joka oli oikeasti melkein kuin taivas. Eikä lasimaalauksiakaan voinut pahemmin moittia.





Mutta miksi kirkkoon oli rakennettu näin komea kukka-asetelma?



Ja miksi kirkossa oli joukko miehiä, joilla oli jousipyssyt ja jotka tuntuivat selvästi harjoittelevan jotain arvokasta tilaisuutta varten?



- Nyt minä hoksaan! huudahdin Albertolle. - Kuningatar Elisabet on täällä!
- No eihän nyt sentään... Alberto yritti.
- Mutta totta se on. Minä luin hovin nettisivuilta, että nyt on Holyrood Week, jolloin kuningatar on Skotlannissa, minä vouhotin.
Ja niin asia tosiaan oli. Alberto jututti erästä harjoituksissa mukana olevista miehistä, ja tämä kehotti meitä tulemaan seuraavana päivänä keskustaan, jos halusimme nähdä kuningattaren.

No siitähän täpinä alkoi. Mutta koska ei ollut vielä seuraava päivä, ehdimme poiketa piirakalla. Aivan tarvitsemamme bussipysäkin läheisyydestä löytyi varsin mainio pikku leipomo, joka myi sopivaa syötävää pikkunälkään.



Ostimme molemmat steak and kidney pien ja aloimme rouskuttaa. Piirakka oli niin herkullista, että päätimme palata Piemakeriin toisen – ja kolmannenkin – kerran. Eikä hinnastakaan voinut valittaa – maukas piirakka maksoi vain puolitoista puntaa, ja sekin taisi olla kalleimmasta päästä Piemakerin valikoimassa.



Seuraavana päivänä ajoimme bussilla keskustaan. Olimme hieman jännittyneitä, sillä emme tienneet, mihin aikaan kuningatar saapuisi katedraalille. Sen verran olimme selvittäneet, että kyseessä oli varsin juhlallinen tilaisuus: prinssi William otettiin jäseneksi ritarikuntaan nimeltä The Order of the Thistle.

Päästyämme paikalle huomasimme, että Royal Milen varrella oli ihmisiä. Ehkä kuningatar ei vielä ollut tullut...



Eikä ollutkaan. Kun käänsimme päämme toiseen suuntaan, huomasimme, että meitä lähestyi mustien autojen saattue!



Ensimmäisessä autossa istuivat kuningatar Elisabet ja hänen puolisonsa prinssi Philip. Minä menin niin sekaisin, etten osannut kuin vilkuttaa. Valokuvista ei tullut mitään, mutta Alberto sai onneksi kuvattua kaitafilmiä, josta tämä kuva on napattu.



Kuningattaren Rolls Roycen jälkeen saapuivat seuraavassa autossa prinssi William sekä Cambridgen herttuatar Catherine. Heidän jälkeensä saapui omassa autossaan prinsessa Anne. Kaikki kuninkaalliset olivat pukeutuneet selvästikin ritarikunnan tilaisuutta varten, vaikkemme enempää noista hienoista juhlapuvuista ymmärtäneetkään.

Kun kadut jälleen avattiin muulle liikenteelle, poliisit ottivat ohjat käsiinsä. Ensin liikennettä ohjasi jämäkkä moottoripyöräpoliisi, mutta sitten töihin ryhtyi naispoliisi, joka oli niin topakka, että autoilijat saivat kuulla kunniansa, jos eivät noudattaneet hänen käsimerkkejään. Aivan oikein töppäileville kuskeille, jotka eivät tienneet, milloin saa mennä ja milloin kuuluu pysähtyä.



Pohdimme hetken, mitä tekisimme, mutta sitten päättelimme viisaasti, että kuningattaren on tultava myös takaisin katedraalista. Niinpä jäimme kadun varteen odottamaan. Ja jos totta puhutaan, odotimme aika kauan... ja sitten näimme – säkkipillejä!

Juhlallisuuksiin kuului mahtava säkkipilliparaati, jonka soittajat olivat viimeisen päälle pukeutuneet kuten kunnon skotlantilaisen kuuluu. Paraatissa oli yhteensä kahdeksan säkkipilliyhtyettä.







Säkkipilliparaatin jälkeen pohdimme jälleen kuningatarta.
- Ei hän oikein mitään muutakaan tietä pääse pois sieltä katedraalilta, Alberto mietti.
Sitten kuulimme, että kuningatar tosiaan tulisi takaisin muttei aivan heti. Niinpä päätimme lepuuttaa tassujamme hetken lähellä olevassa pubissa ja palasimme sitten kadun varteen.

Emmekä turhaan! Poliisit sulkivat jälleen kadut tavallisen tassuttelijoiden liikenteeltä, ja sitten kuningatar tuli takaisin! Tällä kertaa olin jo olevinani niin konkari kuninkaallisten näkemisessä, että onnistuin lipunvilkutuksen lomassa ottamaan pari valokuvaakin.







- Huh, sepäs oli jännittävää, minä totesin Albertolle, kun autosaattue oli ohittanut meidät. - Nyt olisi varmaan aika syödä jotakin.
- Wetherspoonilla onkin tänään sopivasti curry club, Alberto virnisti.
Niinpä suuntasimme lähimpään Wetherspooniin syömään hieman tikka masalaa ja nanleipää – ja vielä kerran hehkuttamaan, kuinka jännittävää oli nähdä kuninkaallisia.



P.S. Kotiin tultuamme kävi ilmi, että Victoria ja Freija olivat kovin kiinnostuneita kaitafilmeistä, jotka Alberto kuvasi tuolloin. Kun Alberto oli näyttänyt filmit tytöille noin 50 kertaa, hän päätti koostaa niistä videon ja laittaa sen YouTubeen, jotta tytöt voivat tiirata kuninkaallisten autoja niin monta kertaa kuin haluavat. Jos video kiinnostaa sattumalta teitäkin, sen voi katsoa tästä tai YouTubesta.



- - -

Royal Edinburgh

After the adventures around the Hadrian wall country it was time to head for Edinburgh, the capitol of Scotland. After somewhat cramped accommodation in Newcastle, the comfort of guesthouse Panda Villa in Edinburgh was par none. At the door we were greeted by two little pandas and more were to be found inside. Martin, the owner of this fine establishment, was very friendly and helpful and his vast collection of DVDs was available for the guests to enjoy in the cozy breakfast room. And our room was comfortable and well-equipped, too.

After dropping our luggage into our room we soon found ourselves on the Royal Mile in downtown Edinburgh. After listening to a group of street musicians for a while we discovered The Writer's Museum after passing through a narrow close off the main street. This small but charming museum was dedicated to the three most celebrated Scottish authors: Walter Scott, Robert Louis Stevenson and Robert Burns.

Our next stop was the Cathedral of St. Giles which was a handsome building both outside and inside. After exploring the cathedral for a while we noticed a group of people building beautiful flower decorations and another group of archers who were apparently rehearsing some important event.

- Hmm, I think what this must be all about, I told Alberto. - The queen is in town!
- But how on earth...
- It is the Holyrood Week, the week her majesty spends in Scotland every year! I read about it from the website of the British Monarchy!

And I was right - Alberto talked to one of the gentlemen participating the rehearsals and he confirmed that the cathedral was about to host a ceremony attended by Her Majesty The Queen Elizabeth II in the very next day. We were also advised to be around the Royal Mile that time to catch a glimpse of her.

We were very excited but still managed to have some pies as supper from a nice little bakery called Piemaker just next to the Royal Mile while on our way back to Panda Villa. The steak and kidney pie was so good that we ended up tasting Piemaker's goodies on every day of our stay in Edinburgh.

In the next morning we took the bus to the downtown, armed with the knowledge that the aforementioned ceremony was a very high-ranking one: prince William was about to be installed as a Knight of the Order of the Thistle. However, what we didn't know was the time when the royal entourage was about to arrive the St. Giles. When we got to the Royal Mile, there were lots of people standing on the side walk. I was silently hoping that the queen hadn't gone yet and my hopes were soon confirmed. Just when we found a spot at the side of the street, we noticed an escort of black limos approaching!

The Queen Elizabeth and prince Philip were in the first car, followed by prince William and Catherine in the next one and princess Anne in the third car. I was so excited that I just waved my paw and missed the opportunity to snap some photos. Luckily Alberto kept his cool slightly better and had his trusty 8mm film camera at hand...

After this first encounter with the royal family we reasoned that they must come back at some point of time also and decided to stay waiting for them. We waited for a long time and then we saw... bagpipe players! As part of The Queen's diamond jubilee there was a parade of eight pipe bands marching down the Royal Mile.

Once the parade was over, one of the police officers mentioned that the queen will indeed come back but not too soon, so we headed to a nearby pub to rest our paws for a while. When we got back to the Royal Mile, the police was again closing the streets and after a while the royal entourage drove down the road again. This time I had the proper miniature Union Jack to wave and I managed to take a few photos, too.
- Oh my, that was exciting, I confessed to Alberto once it was over. - Do you think we should have something to eat now?
- Oh yes, indeed. Luckily there is a Curry club day in Wetherspoons today, said Alberto with a big smile on his face.

It didn't take too long for us to find the nearest Wetherspoon pub and sit down for hefty tikka masalas with some nan bread. Needless to say the dinner conversation revolved around our recent royal experience...

P.S. Once we got home, Victoria and Freya were so keen on watching Alberto's 8mm film of the royal family that he got fed up of showing it to them time after time and put it into YouTube for them to view whenever they want. If you want to take a look,too, check it out from this link or above.

Muurilla Hadrianuksen

Varsinainen syymme Newcastlessa vierailuun oli se, että halusimme tutustua Hadrianuksen valliin. (Vaikka ei se tietenkään haitannut, että saimme samalla tutustua myös mm. vampyyripupuun.) Keisari Hadrianuksen rakennusprojektin suuruus alkoi valaistua meille vähitellen, kun tutustuimme siihen, miten valliin kannattaisi tutustua.
- Näitä valliin liittyviä nähtävyyksiähän on yli sadan kilometrin matkalla! Alberto päivitteli.
- Sitten emme ehkä voi tutustua kaikkiin, rakkaani, minä yritin toppuutella.
- Käydään niin monessa kuin ehditään, Alberto päätti sitten.
Ja niin teimme.

Aloitimme Wallsendistä, jonne pääsi Newcastlen paikallisliikenteen kyydittämänä. Siellä oli Segedunumin roomalaislinnoituksen rauniot. Ikävä kyllä rakennukset olivat tuhoutuneet pahoin, ja vain niiden seinien paikat olivat maan tasossa nähtävissä. Mutta Segedunumin raunioiden suuri plussa oli näkötorni, josta saattoi hahmottaa koko alueen kokonaisrakenteen loistavasti.



Näkötornista katsellessamme havaitsimme myös salaperäisen valkoisen hevosen, joka oli valloittanut varsin ison alan raunioista itselleen.



Tapasimme myös itse keisari Hadrianuksen, kultaisessa pyörylämuodossa tosin. Kovin oli jalopiirteinen mies, muuta ei voi sanoa.



Segedunumin raunioiden nurkalle oli rakennettu ennallistus roomalaisesta kylpylästä. Siellä pääsimme tutustumaan siihen, millainen parintuhannen vuoden takainen vessa oli.
- Hmm, yksityisyyttä voisi olla hieman enemmän, minä totesin.
Paikalla ollut mies oli kuitenkin sitä mieltä, että antiikin vessassa oli ainakin mukava istua. Itse en kokeillut – arvelin, etteivät nämä vessat olleet tarkoitetut naisille, eivätkä varsinkaan karhuille.



Segedunumissa oli säilynyt myös pala aitoa Hadrianuksen vallia. Valitettavasti sekin oli maan tasalla ja komeammalta näyttävä muurin pätkä oli viereen rakennettu ennallistus. Niinpä meidän oli pakko jatkaa matkaa löytääksemme vakuuttavamman todisteen Hadrianuksen rakennustaidosta.



Hyppäsimme bussiin, jonka linja oli kekseliäästi saanut nimen AD122. Bussiin saattoi ostaa lipun, jolla sai ajella rauniolta toiselle koko päivän varsin kohtuulliseen 9 punnan hintaan. Huristimme ensiksi puolitoista tuntia Housesteadsiin.

Perille päästyämme syöksyimme pieneen rakennukseen, joka oli parkkipaikan vieressä.
- Missä on lippukassa? minä kysyin ensimmäiseltä, joka vastaan tuli.
Mies kehotti meitä kävelemään hieman eteenpäin ja mikä maisema meidät kohtasikaan! Housesteadsin roomalaislinnoitus – roomalaisajan Vercovicium – sijaitsi komeasti kukkulalla.



Lähdimme kävelemään ylös vievää tietä ja pian havaitsimme, että tie kulki lammaslaitumen poikki. Suurin haaste ei siis ollut melkoinen nousu kukkulalle vaan lampaankakan väisteleminen. Mutta emme valittaneet, sillä näkymät olivat niin hienot ja lampaat kovin sympaattiset. Tällä yksilöllä tosin oli tietoa jostain uudesta lammasmuodista, josta emme uskaltaneet udella sen enempää.



Tämän lampaan villa oli sen sijaan niin upeassa kunnossa, että voi vain miettiä, montako vyyhtiä lankaa siitä saadaan, kun on kerinnän ja kehräyksen aika.



Maaseudun eläimiin tutustuttuamme pääsimme viimein itse asiaan. Housesteadsissa linnoitus oli säilynyt huomattavasti paremmin kuin Segedunumissa.
- Kyllä ne roomalaiset ovat osanneet rakentaa mainioita raunioita, Alberto vitsaili tutkiessaan roomalaisseinien rakenteita.





Housesteads oli myös siitä mahtava paikka, että siellä todellakin oli aivan mainio pätkä alkuperäistä Hadrianuksen vallia.
- Siitä on kylläkin tullut lammasaita, minä totesin Albertolle, joka vahvisti sanomani nyökkäämällä.



Housesteadsin rauniot olivat oiva paikka rauhoittua ja katsella ympärilleen. Eivätpä voineet roomalaiset ainakaan maisemia moittia. Albertolla sen sijaan oli uusi teoria siitä, miksi roomalaiset lähtivät aikoinaan pois Britanniasta:
- Epäilen vahvasti, että he lähtivät kyllästyttyään joka paikassa olevaan lampaan kakkaan!



Tarkasteltuamme Housesteadsia riittävästi hyppäsimme jälleen Anno Domini -bussiin – tällä kertaa tosin vain kymmeneksi minuutiksi. Sellaisessa ajassa pääsimme nimittäin seuraaville kiinnostaville raunioille: Vindolandaan. Sielläkin meitä odottivat mainiot rauniot, sillä paikalla on ollut paitsi roomalainen linnoitus myös pieni kylä. Maisema oli jälleen komea, joskin varsin erilainen kuin Housesteadsissa, sillä rauniot eivät sijainneet rinteessä.



Vindolandassa tehtiin myös ahkerasti kaivauksia.



- Alberto rakas, minä voisin tulla tänne kesätöihin ja löytää kokonaisen Hadrianuksen aarteen, suunnittelin innoissani.
- Luulenpa, että arkeologit löytävät todennäköisemmin luun- ja ruukunpalasia, Alberto toppuutteli minua. - Vaikka voisihan tuo mutaisen maan kaivelu olla parin päivän ajan ihan hauskaakin.

Vindolandassa törmäsimme myös kylpylään.
- En ole aivan varma, mutta luulen, että sauna on kuitenkin parempi ratkaisu, Alberto mietiskeli.
Varma hänen olikin vaikea olla, sillä roomalaisten kylpylä oli sekin nähnyt parhaat päivänsä melko kauan sitten.



Myös Vindolandassa oli ennallistuksia, jotka pyrkivät kuvaamaan, millaisia rakennelmia Hadrianuksen vallilla oli. Tällä kertaa saimme nähdä esimerkin sekä puu- että kivimuurista sekä niihin liittyvistä vartiotorneista. Tämä voi tietenkin olla havainnoillistavaa, mutta olimme Alberton kanssa kuitenkin kiinnostuneempia aidoista rakennelmista, vaikkeivät ne niin voimiensa tunnossa oikein enää olleetkaan.



Sitten, aivan yllättäen, kohtasimme romantiikkaa.
- Alberto, katso! Sydämenmuotoinen kivi! minä huudahdin.
Jos se olisi ollut pienempi, olisimme ehkä voineet napata sen mukaan (tosin en tiedä, olisiko se ollut muinaismuistojen ryöväystä, sillä mistä sen tietää, jos kivi on ollut sydämenmuotoinen jo 2000 vuotta sitten). Kivi oli kuitenkin niin suuri, että jätimme sen muille romantiikannälkäisille ihasteltavaksi.



Raunioilla ravaaminen alkoi väsyttää tassuja, joten suuntasimme kohti Vindolandan kahviota. Se sijaitsi aivan ihanassa paikassa, kuin puutarhan keskellä.





Samassa rakennuksessa kahvion kanssa oli myös museo, joka oli varsin mielenkiintoinen. Siellä oli paljon roomalaisajan esineistöä sekä kuuluisat Vindolandasta löydetyt puutaulut (vain osa niistä oli tietenkin näytillä), jotka näyttivät varsin vaatimattomilta mutta sisälsivät ihan aitoja roomalaisajan viestejä. Itse jouduin tihrustamaan, että edes näin pikku puunpalasissa olevan tekstiä, mutta tutkijat ovat saaneet niistä paljonkin irti.

Pitkän Hadrianus-päivän jälkeen palasimme Newcastleen. Koska perinteistä roomalaista ruokaa ei ollut tarjolla, valitsimme ruokapaikaksemme aina luotettavan Wagamaman. Sekä Alberto että minä otimme tällä kertaa paistettuja nuudeleita, sellaisia paksumpia. Minun annoksessani oli jättikatkarapuja, Alberto puolestaan halusi nuudeliensa keralle sekä rapuja että kanaa.





Illallisen jälkeen Alberto halusi vielä käväistä pubissa.
- Newcastlessa ollessa pitää ainakin kerran käydä maistamassa kuuluisaa Newcastle Brown Alea ihan periaatteen vuoksi, hän selitti. - Tiesitkö, että paikalliset kutsuvat kyseistä olutta joskus 'koiraksi'?
- Miksi ihmeessä he niin tekevät? minä hämmästelin.
- No, ilmeisesti paikallisilla isännillä on pubiin livahtaessaan tapana selittää vaimolleen vievänsä koiran ulos kävelylle, naureskeli Alberto vastaukseksi.



Seuraavana aamuna olikin aika siirtyä Skotlannin puolelle. Ja siellä vasta ihmeellisiä tapahtuikin, mutta niistä saatte kuulla seuraavassa postauksessa.

- - -

Hadrian's Wall

The main reason for us visiting Newcastle was Hadrian's Wall, the famous northern order of the Roman empire. The gargantuan nature of the wall dawned to us when we were sorting out the best way to explore it:
- Oh my, these places to see along the wall are stretching over 70 miles, Alberto said astonishingly.
- I am afraid, my dear, that we don't have time to see them all, I replied.
- Then we must try to see as many as we can, decided Alberto.

And so we did. We started from Wallsend, a suburb of Newcastle that was the site of the ruins of old Roman fort called Segedunum. All the structures above the ground had unfortunately vanished over the centuries and only the bedrocks of the houses were visible. Luckily, there was an observation tower that provided a nice view over the whole area and a rough idea of where various premises had been located. We also got to meet the emperor Hadrian himself, even if he was available only on a gold coin.

There were also a few reconstructions on the Segedunum museum grounds. One was the Roman bath house that incorporated a reconstruction of a Roman-era loo. Looks like here was not so much privacy for taking care of one's private business back in the day. Another notable reconstruction was a piece of wall that was erected next to the remains of the original.

From Segedunum we proceeded by taking the bus to see places a bit farther from Newcastle. The bus line AD 122 (what a clever name!) followed the wall and one could travel as much back and forth with a 9 pound day ticket. Our first stop on the route was the Roman fort Vercovicium at Housesteads. A magnificent view over the ruins on the hill was the first thing to greet us there. The next thing to greet was the lamb poo - it was everywhere on the ground when we climbed the hill. We also met quite many good-natured sheeps along the way, too.

The Housesteads fort was much better preserved than its cousin in Wallsend.
- The Romans excelled themselves as builders of ruins, Alberto joked while exploring various remains of walls and other structures.

One of the highlights at Housesteads was run of the original wall that was now serving as a sheep fence. And the landscape was breathtakingly beautiful in its all rough wildness. Alberto, on the other hand, had a new theory about why the Romans left Britain:
- I am quite sure that they simply got fed up with all this lamb poop!

Then it was time to take the AD 122 again for a ten minute drive to our last stop along the wall: the ruins of fort Vindolanda and its village. Unlike in Vercovicium and Segedunum, the excavation was still going on at Vindolanda. We stopped to observe the work for a moment. I was so excited that I started to plan taking a summer job on this excavation and finding the treasure of Hadrian himself. Alberto was a bit skeptical about my chances of finding something that important but he agreed that working on an archeological site would be an interesting experience.

There was also some reconstructions at Vindolanda. Two pieces of replica walls with watch towers - one wooden and one stony - had been erected on the edge of the site to give the visitors an idea of what the Hadrian's wall had been looking like around year 122.

To our surprise we encountered something extremely romantic, too.
- Look, Alberto, that stone looks just like a heart! I burst out.

And more romantic scenes were waiting for us at the museum and cafeteria building that was located next to a little stream and in the middle of the beautiful garden. The museum itself was highly interesting with lots of ancient Roman artifacts and the famous Vindolanda tablets. These wooden tablets were used by Romans as primitive letters and contain all kinds of writings from military reports to the grocery list for a dinner party!

Our day around the Hadrian's wall country had been a long one and we were happy to get back to Newcastle and headed to the local Wagamama restaurant to enjoy a well-deserved dinner. After the meal Alberto was still keen to stop by at the pub.
- While in Newcastle, one has to definitely have a pint of the famous Newcastle Brown Ale, he argued. - Did you know that the locals sometimes refer it as 'the dog'?
- No, I didn't know that. Why do they do that? I asked.
- Well, when a local gentleman slips from his home for a quickie in the pub around the corner, he usually tells his wife that he's taking the dog for a walk down the road, Alberto explained with a wide smile.

After Alberto had had his pint we retreated to the hotel for good night's sleep before continuing our trip to Scotland in the next morning.

Nallet Newcastlessa

Matkamme alkoi monenlaisten kulkuvälineiden käytöllä: ensin ajoimme autolla Pirkkalan lentokentälle, sitten lensimme Edinburghiin ja sieltä lähdimme saman tien junalla Newcastleen. Päästyämme siellä hotellille olimme jo melkoisen poikki. Hetken päästä Alberto totesi kuitenkin:
- Kello on täällä Britanniassa kovin vähän. Ehkä meidän olisi syytä lähteä johonkin.

Päätimme lähteä katsomaan lähiseudulla olevaa patsasta, johon olin tutustunut Internetin kautta.
- Miten me osaamme jäädä pois oikealla bussipysäkillä? Alberto hätäili vastoin tapojaan.
- Ehkä patsas näkyy bussin ikkunasta, vastasin. - Sen pitäisi olla melkoisen kookas.

Pian patsas jo näkyikin – ja se oli iso! Patsaan jalkojen juuressa olevat ihmiset näyttivät kovin pikkuruisilta.



- The Angel of the North, luki Alberto patsaan nimen opastaulusta. - Mutta emmehän me ole kovinkaan pohjoisessa.
- Höpsö rakkaani, tämä on Pohjois-Englannissa, minä vastasin.
- Mutta jos ollaan oikeasti pohjoisessa, pitäisi olla poroja, Alberto vielä yritti.

Valtavan patsaan korkeus oli 20 metriä ja siipien kärkiväli 54 metriä. Opastaulun mukaan se on maailman suurin enkelipatsas.



Patsastelu teki meidät nälkäisiksi, mutta eipä hätää – Alberton vainu ei pettänyt tälläkään kertaa ja hän löysikin peräti kaksi Wetherspoon-pubia melkein samasta korttelista.



Koska oli sunnuntai, Alberto iski hampaansa Sunday Roastiin. Perinteinen sunnuntaiateria sisälsi paistilihaa, Yorkshire puddingia, hassuja palleroita, jotka näyttävät lihapullilta mutteivät ole niitä sekä paljon herneitä. Itse asiassa annoksessa oli mahdollisesti jopa normaaliakin enemmän herneitä, sillä Wetherspoon oli joutunut raaka-ainepulaan jonkin hevoskisan ja sen nälkäisten seuraajien vuoksi. Itsekin ”jouduin” ottamaan ateriaksi riisutun hampurilaisen, sillä gourmet burgereihin ei ollut aineksia.



Seuraavana päivänä päätimme katsastaa hieman näkymiä Newcastlessa. Aloitimme päivän pupun metsästyksellä, sillä olin lukenut Wikitravelista, että kaupungissa asuu vampyyripupu. Pelonsekaisin askelin suunnistimme Pyhän Nikolaksen kirkolle, joka meille oli annettu maamerkiksi pupun löytämiseksi. Kirkko olikin varsin komea.



Olimme niin pupun perään, ettemme pistäytyneet sisälle kirkkoon. Pienellä kirkkomaalla tassuttelimme kuitenkin. Silloin huomasin kolme kammottavaa hautaa.



- Alberto, katso! huusin.
- Mitä nyt, rakkaani?
- Missä ne ruumiit ovat? minä ihmettelin kauhuissani.
- No, ne hautojen kannet ovat joutuneet jonnekin ja ruumiit ovat jo maatuneet, Alberto rauhoitteli minun kummitusjuttuja suoltavaa mieltäni.

Sitten löysimme pupun! Se istui kaikkien aikojen hienoimman oviaukon yläpuolella.



- Mutta onko se varmasti vampyyri? minä epäilin.
- Mennään katsomaan lähempää, Alberto ehdotti.
Kuikuilimme hieman ja pian näimme, että pupulla todellakin oli terävät kulmahampaat.
- Ehkä porkkanoiden kanssa pärjäisi pienemmilläkin hampailla, Alberto totesi.



Selvitettyämme pupun olinpaikan jatkoimme kohti jokea. Ohitimme matkalla vanhan vartiotornin ja portin, joka opastaulun mukaan oli nimeltään Black Gate.
- Eihän tuo näytä yhtään siltä kuin elokuvassa, ihmetteli Alberto.
Minä pyöritin päätäni epäuskoisena.
- Alberto rakas, ehkä tämä ei ole se Sormusten Herran Musta portti.
- Taidat olla oikeassa, ei täällä kyllä muutenkaan pahemmin Mordorilta näytä, myönsi Alberto.



Portin ohitettuamme pääsimme pian silloille. Sitten tulikin pieni mutta matkaan.



- Tässä sanotaan, että silta on heikko, minä sanoin hieman peloissani.
- Hmm, Alberto mumisi hetken. - Tästä ajaa kuitenkin autoja. Autot saattavat olla paljonkin meitä painavampia...
Hetken pohdinnan jälkeen uskaltauduimme sillalle. Näkymä eteenpäin oli outo mutta kuvauksellinen.



Näkymä sillaltakin oli komea, sillä Tyne-joen yli meni monta tyyliltään hyvin erilaista siltaa.



Myös kajavat olivat havainneet newcastelaiset sillat varsin mainioiksi, sillä ne olivat perustaneet pesän jokaiseen ulkonemaan ja koloon, mihin pesä vain mahtui.





On pakko tunnustaa, ettei lintutuntemuksemme riittänyt tunnistamaan lintuja oitis kajaviksi. Siivekkäistä oli kuitenkin opastaulu, jossa kerrottiin, että Newcastlessa pesivät kajavat ovat kauimpana sisämaassa pesivä kajavayhdyskunta koko maailmassa. Ihmettelimme tätä Alberton kanssa hieman, sillä kajavilla oli vain noin kymmenen kilometrin matka lennettävänään, jos ne halusivat merelle. No, ainakin tiedämme nyt, että kajavat eivät pesi kovin kaukana sisämaassa.

Vaikka Newcastlessakin olisi varmasti ollut kaikenlaista ihmeteltävää, Alberto paloi halusta päästä Durhamiin katsomaan kaupungin mahtavaa katedraalia. Niinpä hyppäsimme junaan ja olimme Durhamissa ennen kuin ehdimme nallekarhua sanoa. Kaunis katedraali näkyikin heti ensisilmäyksellä kaupunkiin.



Lähdimme siis kävelemään kohti kaupungin vanhaa keskustaa näin viehättäviä portaita pitkin.



- Hah, täälläkin on joki, minä innostuin.



- Miten näin pienessä kaupungissa voi olla näin valtava katedraali? minä ihmettelin, kun pääsimme itse asiaan.
- Ehkä tämä oli joskus isompi kaupunki, Alberto vastasi. - Silloin katedraali ei ehkä näyttänyt niin suurelta.



Vaikka Alberton päättelyssä ei ollut kovin paljoa järkeä, menimme sisälle katedraaliin. Yhtä komeaahan sielläkin oli.



Vanhassa katedraalissa oli yllättävän paljon uusia elementtejä. Näimme mm. tämän Jeesusta ja Mariaa esittävän veistoksen, joka ei ollut kuin pari-kolmekymmentä vuotta vanha.



Lähdettyämme katedraalilta löysimme varsin mainion Fish and Chips -ravintolan. Alberto totesi, että oli todellakin kalan aika ja tilasi perinteisistä perinteisimmän annoksen. Minä puolestani söin rapuja. Tässä näette kuitenkin todistuksen siitä, ettei Albertolle jäänyt nälkä.



Palattuamme Newcastleen oli ilta jo saapunut. Päätimme, että seuraavan päivän käyttäisimme Britannian roomalaisaikaan tutustumiseen – seuraavassa postauksessa saattekin kuulla Hadrianuksen vallista.

- - -

Newcastle Brown Bears

The first day of our holiday trip to Northern England and Scotland was rather busy: first to the Tampere airport by car, then to Edinburgh by plane, finally to Newcastle by train where we quickly dropped our luggage to the hotel and jumped a bus that took us to see the first sight, the Angel of the North statue.

- The Angel of North? How come, we are not that far north at all, complained Alberto when we arrived the grass hill where the statue was erected.
- It means the north of England, you silly, I replied to him.

The statue was huge: it stands 20 meters tall and the width of its wings reaches 54 meters! According to the info table it is the largest angel statue in the whole world. Seeing something that big made us very hungry, so it was time to find something to eat next. Alberto's nose didn't let us down this time either as he was able to spot not only one but two Wetherspoon pubs next to the railway station in the downtown Newcastle. It was the Sunday evening, so what else could we have than
the traditional Sunday roast.

On the next day we started with some sightseeing in the downtown and riverside. We had heard that there would be a vampire bunny somewhere near the Cathedral of St. Nicholas. Walking around the cathedral and its cemetery, we finally spotted the fanged bunny on top of a decorated doorway. As we dared to move closer, we saw that she really was a vampire!
- Hmm, her dental gear is definitely rather overkill for carrot-only diet, isn't it? was Alberto's poignant comment.

The next stop was the old tower and its gate. According to the information table it was called the Black Gate.
- It looked quite different in the movie, said Alberto after a moment of confusion.
- Oh my dear, I think this is not that Black Gate from the Lord of the Rings, I replied.
- Maybe you're right, it doesn't look much like Mordor around here anyway.

We continued towards one of the bridges crossing the Tyne river. However, we hesitated first to enter the bridge when we saw a warning sign about it being a weak bridge. After some pondering we decided that it probably was strong enough to carry us and proceeded to take a few photos from the bridge. A wonderful view over the Tyne river and its many bridges opened in front of us. We also discovered that the kittiwakes had established their colony all over and around the bridges.

It would have been nice to observe the life at the riverside a bit longer but Alberto was anxious to see the cathedral in the nearby town Durham, so we jumped the train again and arrived Durham fifteen minutes later. A splendid view over the town and the cathedral on the hill greeted us when we left the station. A charming passageway took us down the stairs to the river, over the bridge and through the old town to the cathedral. The interior of the cathedral was equally magnificent as its facade and there were many works of art to be admired in addition to the usual vaults, stained glass and carved pulpits. After all that beauty it was high time to complete an excellent day with some traditional fish and chips in a cozy sea food restaurant in the heart of Durham.

Next time I will tell you about our Roman adventures and discoveries in and around Newcastle...