- Näitä valliin liittyviä nähtävyyksiähän on yli sadan kilometrin matkalla! Alberto päivitteli.
- Sitten emme ehkä voi tutustua kaikkiin, rakkaani, minä yritin toppuutella.
- Käydään niin monessa kuin ehditään, Alberto päätti sitten.
Ja niin teimme.
Aloitimme Wallsendistä, jonne pääsi Newcastlen paikallisliikenteen kyydittämänä. Siellä oli Segedunumin roomalaislinnoituksen rauniot. Ikävä kyllä rakennukset olivat tuhoutuneet pahoin, ja vain niiden seinien paikat olivat maan tasossa nähtävissä. Mutta Segedunumin raunioiden suuri plussa oli näkötorni, josta saattoi hahmottaa koko alueen kokonaisrakenteen loistavasti.
Näkötornista katsellessamme havaitsimme myös salaperäisen valkoisen hevosen, joka oli valloittanut varsin ison alan raunioista itselleen.
Tapasimme myös itse keisari Hadrianuksen, kultaisessa pyörylämuodossa tosin. Kovin oli jalopiirteinen mies, muuta ei voi sanoa.
Segedunumin raunioiden nurkalle oli rakennettu ennallistus roomalaisesta kylpylästä. Siellä pääsimme tutustumaan siihen, millainen parintuhannen vuoden takainen vessa oli.
- Hmm, yksityisyyttä voisi olla hieman enemmän, minä totesin.
Paikalla ollut mies oli kuitenkin sitä mieltä, että antiikin vessassa oli ainakin mukava istua. Itse en kokeillut – arvelin, etteivät nämä vessat olleet tarkoitetut naisille, eivätkä varsinkaan karhuille.
Segedunumissa oli säilynyt myös pala aitoa Hadrianuksen vallia. Valitettavasti sekin oli maan tasalla ja komeammalta näyttävä muurin pätkä oli viereen rakennettu ennallistus. Niinpä meidän oli pakko jatkaa matkaa löytääksemme vakuuttavamman todisteen Hadrianuksen rakennustaidosta.
Hyppäsimme bussiin, jonka linja oli kekseliäästi saanut nimen AD122. Bussiin saattoi ostaa lipun, jolla sai ajella rauniolta toiselle koko päivän varsin kohtuulliseen 9 punnan hintaan. Huristimme ensiksi puolitoista tuntia Housesteadsiin.
Perille päästyämme syöksyimme pieneen rakennukseen, joka oli parkkipaikan vieressä.
- Missä on lippukassa? minä kysyin ensimmäiseltä, joka vastaan tuli.
Mies kehotti meitä kävelemään hieman eteenpäin ja mikä maisema meidät kohtasikaan! Housesteadsin roomalaislinnoitus – roomalaisajan Vercovicium – sijaitsi komeasti kukkulalla.
Lähdimme kävelemään ylös vievää tietä ja pian havaitsimme, että tie kulki lammaslaitumen poikki. Suurin haaste ei siis ollut melkoinen nousu kukkulalle vaan lampaankakan väisteleminen. Mutta emme valittaneet, sillä näkymät olivat niin hienot ja lampaat kovin sympaattiset. Tällä yksilöllä tosin oli tietoa jostain uudesta lammasmuodista, josta emme uskaltaneet udella sen enempää.
Tämän lampaan villa oli sen sijaan niin upeassa kunnossa, että voi vain miettiä, montako vyyhtiä lankaa siitä saadaan, kun on kerinnän ja kehräyksen aika.
Maaseudun eläimiin tutustuttuamme pääsimme viimein itse asiaan. Housesteadsissa linnoitus oli säilynyt huomattavasti paremmin kuin Segedunumissa.
- Kyllä ne roomalaiset ovat osanneet rakentaa mainioita raunioita, Alberto vitsaili tutkiessaan roomalaisseinien rakenteita.
Housesteads oli myös siitä mahtava paikka, että siellä todellakin oli aivan mainio pätkä alkuperäistä Hadrianuksen vallia.
- Siitä on kylläkin tullut lammasaita, minä totesin Albertolle, joka vahvisti sanomani nyökkäämällä.
Housesteadsin rauniot olivat oiva paikka rauhoittua ja katsella ympärilleen. Eivätpä voineet roomalaiset ainakaan maisemia moittia. Albertolla sen sijaan oli uusi teoria siitä, miksi roomalaiset lähtivät aikoinaan pois Britanniasta:
- Epäilen vahvasti, että he lähtivät kyllästyttyään joka paikassa olevaan lampaan kakkaan!
Tarkasteltuamme Housesteadsia riittävästi hyppäsimme jälleen Anno Domini -bussiin – tällä kertaa tosin vain kymmeneksi minuutiksi. Sellaisessa ajassa pääsimme nimittäin seuraaville kiinnostaville raunioille: Vindolandaan. Sielläkin meitä odottivat mainiot rauniot, sillä paikalla on ollut paitsi roomalainen linnoitus myös pieni kylä. Maisema oli jälleen komea, joskin varsin erilainen kuin Housesteadsissa, sillä rauniot eivät sijainneet rinteessä.
Vindolandassa tehtiin myös ahkerasti kaivauksia.
- Alberto rakas, minä voisin tulla tänne kesätöihin ja löytää kokonaisen Hadrianuksen aarteen, suunnittelin innoissani.
- Luulenpa, että arkeologit löytävät todennäköisemmin luun- ja ruukunpalasia, Alberto toppuutteli minua. - Vaikka voisihan tuo mutaisen maan kaivelu olla parin päivän ajan ihan hauskaakin.
Vindolandassa törmäsimme myös kylpylään.
- En ole aivan varma, mutta luulen, että sauna on kuitenkin parempi ratkaisu, Alberto mietiskeli.
Varma hänen olikin vaikea olla, sillä roomalaisten kylpylä oli sekin nähnyt parhaat päivänsä melko kauan sitten.
Myös Vindolandassa oli ennallistuksia, jotka pyrkivät kuvaamaan, millaisia rakennelmia Hadrianuksen vallilla oli. Tällä kertaa saimme nähdä esimerkin sekä puu- että kivimuurista sekä niihin liittyvistä vartiotorneista. Tämä voi tietenkin olla havainnoillistavaa, mutta olimme Alberton kanssa kuitenkin kiinnostuneempia aidoista rakennelmista, vaikkeivät ne niin voimiensa tunnossa oikein enää olleetkaan.
Sitten, aivan yllättäen, kohtasimme romantiikkaa.
- Alberto, katso! Sydämenmuotoinen kivi! minä huudahdin.
Jos se olisi ollut pienempi, olisimme ehkä voineet napata sen mukaan (tosin en tiedä, olisiko se ollut muinaismuistojen ryöväystä, sillä mistä sen tietää, jos kivi on ollut sydämenmuotoinen jo 2000 vuotta sitten). Kivi oli kuitenkin niin suuri, että jätimme sen muille romantiikannälkäisille ihasteltavaksi.
Raunioilla ravaaminen alkoi väsyttää tassuja, joten suuntasimme kohti Vindolandan kahviota. Se sijaitsi aivan ihanassa paikassa, kuin puutarhan keskellä.
Samassa rakennuksessa kahvion kanssa oli myös museo, joka oli varsin mielenkiintoinen. Siellä oli paljon roomalaisajan esineistöä sekä kuuluisat Vindolandasta löydetyt puutaulut (vain osa niistä oli tietenkin näytillä), jotka näyttivät varsin vaatimattomilta mutta sisälsivät ihan aitoja roomalaisajan viestejä. Itse jouduin tihrustamaan, että edes näin pikku puunpalasissa olevan tekstiä, mutta tutkijat ovat saaneet niistä paljonkin irti.
Pitkän Hadrianus-päivän jälkeen palasimme Newcastleen. Koska perinteistä roomalaista ruokaa ei ollut tarjolla, valitsimme ruokapaikaksemme aina luotettavan Wagamaman. Sekä Alberto että minä otimme tällä kertaa paistettuja nuudeleita, sellaisia paksumpia. Minun annoksessani oli jättikatkarapuja, Alberto puolestaan halusi nuudeliensa keralle sekä rapuja että kanaa.
Illallisen jälkeen Alberto halusi vielä käväistä pubissa.
- Newcastlessa ollessa pitää ainakin kerran käydä maistamassa kuuluisaa Newcastle Brown Alea ihan periaatteen vuoksi, hän selitti. - Tiesitkö, että paikalliset kutsuvat kyseistä olutta joskus 'koiraksi'?
- Miksi ihmeessä he niin tekevät? minä hämmästelin.
- No, ilmeisesti paikallisilla isännillä on pubiin livahtaessaan tapana selittää vaimolleen vievänsä koiran ulos kävelylle, naureskeli Alberto vastaukseksi.
Seuraavana aamuna olikin aika siirtyä Skotlannin puolelle. Ja siellä vasta ihmeellisiä tapahtuikin, mutta niistä saatte kuulla seuraavassa postauksessa.
- - -
Hadrian's Wall
The main reason for us visiting Newcastle was Hadrian's Wall, the famous northern order of the Roman empire. The gargantuan nature of the wall dawned to us when we were sorting out the best way to explore it:
- Oh my, these places to see along the wall are stretching over 70 miles, Alberto said astonishingly.
- I am afraid, my dear, that we don't have time to see them all, I replied.
- Then we must try to see as many as we can, decided Alberto.
And so we did. We started from Wallsend, a suburb of Newcastle that was the site of the ruins of old Roman fort called Segedunum. All the structures above the ground had unfortunately vanished over the centuries and only the bedrocks of the houses were visible. Luckily, there was an observation tower that provided a nice view over the whole area and a rough idea of where various premises had been located. We also got to meet the emperor Hadrian himself, even if he was available only on a gold coin.
There were also a few reconstructions on the Segedunum museum grounds. One was the Roman bath house that incorporated a reconstruction of a Roman-era loo. Looks like here was not so much privacy for taking care of one's private business back in the day. Another notable reconstruction was a piece of wall that was erected next to the remains of the original.
From Segedunum we proceeded by taking the bus to see places a bit farther from Newcastle. The bus line AD 122 (what a clever name!) followed the wall and one could travel as much back and forth with a 9 pound day ticket. Our first stop on the route was the Roman fort Vercovicium at Housesteads. A magnificent view over the ruins on the hill was the first thing to greet us there. The next thing to greet was the lamb poo - it was everywhere on the ground when we climbed the hill. We also met quite many good-natured sheeps along the way, too.
The Housesteads fort was much better preserved than its cousin in Wallsend.
- The Romans excelled themselves as builders of ruins, Alberto joked while exploring various remains of walls and other structures.
One of the highlights at Housesteads was run of the original wall that was now serving as a sheep fence. And the landscape was breathtakingly beautiful in its all rough wildness. Alberto, on the other hand, had a new theory about why the Romans left Britain:
- I am quite sure that they simply got fed up with all this lamb poop!
Then it was time to take the AD 122 again for a ten minute drive to our last stop along the wall: the ruins of fort Vindolanda and its village. Unlike in Vercovicium and Segedunum, the excavation was still going on at Vindolanda. We stopped to observe the work for a moment. I was so excited that I started to plan taking a summer job on this excavation and finding the treasure of Hadrian himself. Alberto was a bit skeptical about my chances of finding something that important but he agreed that working on an archeological site would be an interesting experience.
There was also some reconstructions at Vindolanda. Two pieces of replica walls with watch towers - one wooden and one stony - had been erected on the edge of the site to give the visitors an idea of what the Hadrian's wall had been looking like around year 122.
To our surprise we encountered something extremely romantic, too.
- Look, Alberto, that stone looks just like a heart! I burst out.
And more romantic scenes were waiting for us at the museum and cafeteria building that was located next to a little stream and in the middle of the beautiful garden. The museum itself was highly interesting with lots of ancient Roman artifacts and the famous Vindolanda tablets. These wooden tablets were used by Romans as primitive letters and contain all kinds of writings from military reports to the grocery list for a dinner party!
Our day around the Hadrian's wall country had been a long one and we were happy to get back to Newcastle and headed to the local Wagamama restaurant to enjoy a well-deserved dinner. After the meal Alberto was still keen to stop by at the pub.
- While in Newcastle, one has to definitely have a pint of the famous Newcastle Brown Ale, he argued. - Did you know that the locals sometimes refer it as 'the dog'?
- No, I didn't know that. Why do they do that? I asked.
- Well, when a local gentleman slips from his home for a quickie in the pub around the corner, he usually tells his wife that he's taking the dog for a walk down the road, Alberto explained with a wide smile.
After Alberto had had his pint we retreated to the hotel for good night's sleep before continuing our trip to Scotland in the next morning.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti