Emäntänä Sergiolle, osa 2

Ystävällisenä emäntänä ja isäntänä päätimme viedä Sergion katsastamaan myös Jyväskylän ja jopa Keski-Suomen ulkopuolista Suomea. Niinpä suuntasimme Savoon, tarkemmin Mikkeliin.

Perille päästyämme päätimme ensiksi lounastaa. Olin löytänyt Sillä sipuli -blogista suosituksen Vilee Bistrosta, joka näytti tarjoavan ihastuttavaa hyvistä raaka-aineista tehtyä lähiruokaa. Halusimme tietenkin kokeilla, millaisesta paikasta on kysymys.



Jouduimme hetken odottamaan pöytää, sillä Vilee näytti olevan todella suosittu. Paikkaa harkitseville suosittelemmekin pöytävarausta. Odotellessa ehti kuitenkin mainiosti miettiä, mitä aikoi syödä. Liitutaululla ollut menyy oli nimittäin lyhyt mutta sitäkin herkullisempi. Vileen menyy muuten vaihtelee sen mukaan, mitkä raaka-aineet ovat milloinkin parhaimmillaan.

Minä aloitin alkukeitolla, joka oli tehty tuoreista herneistä. Alberto ja Sergio tyytyivät maistelemaan Vileen omia herkkuleipiä.



Pääruuaksi valitsin kantarellirisoton, koska sellaista harvemmin valmistamme kotona ja koska sitä oli erityisesti kehuttu blogissa, josta luin Vilee Bistrosta alun perin. Eikä risotossa kyllä erityisemmin valittamista ollut.



Alberto ja Sergio pysyivät miehisemmällä linjalla ja valitsivat possuannokset. Liha oli lähitilalta ja se oli haudutettu niin mureaksi, että tulos oli todellista herkkua.



Makoisan lounaan päätettyämme lähdimme vierailulle Naisvuoren näkötorniin, jossa oli sodan aikana ollut tähystystoimintaa mutta joka nyt oli onneksi rauhallisempi paikka. Näkötorni oli persoonallisen muotoinen.



Tornille olisi päässyt kiipeämään helpompaakin tietä, mutta me emme voineet vastustaa näitä viehättäviä portaita.



Tornista näki mukavasti koko Mikkelin. Ylhäällä oli myös mainiosti esitelty, mitä rakennuksia katsoja tornista kuikuillessaan näki.





Maisemien ja historiansa lisäksi näkötornia voi suositella myös vohveleiden vuoksi. Kannattaa kuitenkin jättää erikseen vatsaan tilaa, jos aikoo tilata näkötornin vohveliannoksen – se oli nimittäin valtava. Vohveli oli ihan tavallisen kokoinen, mutta sen päällä oli monta jäätelöpalloa ja iso kasa kermavaahtoa. Vilee Bistron lounaan jälkeen se oli kieltämättä hieman liian suuri jälkiruoka, mutta selvisin tilanteesta urheasti.



Naisvuorelta laskeuduttuamme päätimme sivistää tietämystämme Savosta. Menimme siis Suur-Savon museoon, joka sijaitsee aiemmin viljamakasiinina toimineessa rakennuksessa.



Museo esitteli maatalousyhteiskunnan arkisia ja hieman juhlavampiakin esineitä. Yksi kiintoisimmista näyttelyesineistä oli polkupyörä, jonka väitettiin olevan ensimmäinen laatuaan Mikkelissä. Itse epäilin, että tällaisella pyörällä ajaminen olisi turhan tarkkaa tasapainoaistia vaativaa.



Viimeinen kohteemme päiväretkellämme oli Tertin kartano, joka sijaitsi hieman Mikkelin ulkopuolella. Kartanon päärakennus oli viehättävä talo vehreyden keskellä.



Kartanoon kuului puutarha-alueita, joista viehättävin näytti olevan raunioiden keskellä sijaitseva pikku puutarha. Valitettavasti sinne ei päässyt tutustumaan tarkemmin, sillä opastettuja käyntejä ei vierailumme aikana ollut tarjolla. Pystyimme kuitenkin kurkistamaan muurien yli niiden takana olevaan satumaahan.



Myös pieni välipala oli tarpeen. Tertin kartanon kahviossa oli tarjolla valtavan herkullisia leipiä, jollaiset söimme. Alberto ja Sergio maistoivat myös Karu arki -nimistä olutta – ehkä siksi, että halusivat tietää, millaiselta se karu arki oikein maistuu. Heidän arkensahan on oikeasti niin leppoisaa, ettei sitä voi oikein karuksi kutsua.



Savoon tutustumisen jälkeen päätimme vielä viedä Sergion hieman pohjoisemmaksi. Ensi kerralla kuulette, mitä siellä tapahtui.

- - -

A Summer with Sergio, part 2

After the trip to the country side we decided to show some more of Finland to Sergio and took him to visit Mikkeli, a nearby town in the neighboring province of Savo.

When we arrived Mikkeli it was just about lunch time. A café and lunch restaurant Vilee Bistro had been recommended in Sillä sipuli blog as a good place to taste food made from local products and we couldn't resist the temptation of trying it out. The place was so popular that we had to queue for the table for a while but the food made the waiting worthwhile. I started with pea soup and continued with some chanterelle risotto while Alberto and Sergio settled with some nicely roasted pork meat.

After the lunch we headed to the watchtower on Naisvuori. Instead of taking the shortest road, we took the trouble to climb the romantic stairs to the hill. The views over the town were remarkable and so were their waffles that were served with lots of ice cream.

From the watchtower we continued to the Suur-Savo Museum that was housed by an old granary. Along the more usual displays of old agricultural tools and things we found also the first-ever bicycle that was seen on the streets of Mikkeli. I think I couldn't dare to ride such a bike as it obviously requires balance much better than I have...

Our last stop was the manor house of Tertti that is located a few kilometers outside of Mikkeli. Tertti is famous for its charming gardens. Unfortunately some of the gardens were not open for public but at least we got to taste their fruits in a café that was opened in one of the barns. Alberto and Sergio wanted to try out a beer called "Rough life" - they are leading such an easy-going life that they were keen to learn what rough life tasted like.

In our next episode we will go north with Sergio - stay tuned!

Emäntänä Sergiolle

Ehkä muistattekin, että Sergio oli lapsenvahtina Viiville, kun olimme katsastamassa Skotlantia ja Englantia. Halusimme kuitenkin pitää Sergion vieraanamme vielä matkamme jälkeenkin, jotta saatoimme esitellä hänelle suomalaista kesänviettoa. Hän jäikin ilomielin luoksemme.

Sergion ja Alberton puuhasteluissa piili tosin pieniä vaaroja. Eräänä päivänä kuulin oudon suhauksen salista ja sen jälkeen epäilyttävää kolinaa, ja kun menin katsomaan, mitä on tapahtunut, näin ruusuni lattialla ja kukkavaasini olevan tipahtamaisillaan pöydältä.
- Apua! Mitä täällä tapahtuu? huudahdin.
- Me vain testasimme Segedunumista ostamaani katapulttia, Alberto selitti nolona. - Ajattelin, että se olisi turvallista, jos käytämme pehmopalloa ammuksena...



Huokasin syvään ja totesin, että oli parasta siirtyä maalle. Ehkä Alberto ja Sergio saisivat siellä vähemmän tuhoa aikaan.

Sergio ihastui suomalaiseen maalaismaisemaan oitis.
- Täältä puuttuvat vain lehmät, hän totesi.



Lehmien puuttuminen ei haitannut Sergiota pitkään – viimeistään makkaranpaisto karkotti lehmänkaipuun. Esittelimme Sergiolle, kuinka makkaraa paistetaan perinteisesti tikun nenässä.



Saatuamme vatsamme täyteen makkaraa tarkastelimme hieman luontoa. Ja mitä näimmekään!
- Olemmeko me kenties vieläkin Skotlannissa? minä kyselin. - Täällähän kasvaa ohdakkeita, Skotlannin kansalliskukkia!
- Saattaa olla mahdollista, että niitä kasvaa jossain muuallakin, Alberto arveli.



Onneksi seuraava kasvi varmisti, että olimme palanneet Suomeen. Löysimme nimittäin ihan aitoja metsämansikoita!



Metsämansikoiden popsiminen sai meidät innostumaan ajatuksesta lähteä marjaan. Onneksi mustikka-aika sattui olemaan jo sen verran aluillaan, että saatoimme näyttää Sergiolle, kuinka kunnon marjanpoimija toimii. Otimme korit mukaan, suihkautimme vaatteisiimme hieman hyttysmyrkkyä ja lähdimme metsään.

Sergio oli aivan ihmeissään, kun pääsimme mustikkamättäiden ääreen.
- Minä poimin kaikki mättäät tyhjiksi, hän uhosi.
Me Alberton kanssa hymyilimme tietävästi, sillä osasimme hieman Sergiota paremmin arvioida metsässä olevien marjojen määrän.



Pian Sergio pomppi mättäältä toiselle kuin hurmiossa. Alberto ja Viivi ottivat hieman rauhallisemmin. Viivi ei malttanut laittaa kuin muutaman marjan Alberton koriin – loput hän naposteli samantien.



No, näin herkullisia mustikoita ei tietenkään malta säästää myöhemmin syötäviksi.



Maalla käynnin ja marjaretken jälkeen halusimme seuraavana päivänä tarjota Sergiolle suomalaisen järven anteja. Niinpä Alberto valmisti paistettua haukea, perunoita ja hollandaisekastiketta.
- Tätähän voisi nimittää suomalaiseksi fish & chipsiksi, Sergio totesi ihastellen.



Maukkaan aterian nautittuamme päätin lähteä veljeni kanssa vielä kahville Vaajakoskella sijaitsevan Naissaaren kahvilaan. Se on ehdottomasti viehättävimpiä paikkoja kesäkahvitteluun Jyväskylän alueella. Kahvila sijaitsee puisessa rakennuksessa kosken rannalla.



Kahvilan herkkuja ei voi oikeastaan kuvata muutoin kuin herkullisiksi. Sergio ei voinut vastustaa korvapuustia, minä puolestani otin palan kakkua.



Koska Naissaaren vierellä tosiaan on koski ja ihan oikea kanavan sulku, päätimme katsastaa paikkaa hieman enemmänkin.
- Onpas kaunis maisema, Sergio totesi heti.



Meillä oli mainio tuuri, sillä sululle tuli juuri vene, jota varten sulku aukaistiin. Niinpä näimme, kuinka veden korkeus tasattiin.



Sulun toimintaa ihmeteltyämme jatkoimme vielä tassuttelua Naissaaressa. Ja niin tunnelmallinen paikka se oli, että sieltä löytyi lumpeitakin. Kuinka kaunista!



Seuraavalla kerralla saatte kuulla meidän ja Sergion kesätekemisistä vielä lisää.

- - -

A summer with Sergio, part 1

As you remember, Sergio was looking after Vivian when we were away in North of England and Scotland. As a token of our gratitude we asked Sergio to stay with us for a few more days when we got back and he gladly accepted.

Having Alberto and Sergio under the same roof has its perils, nonetheless. One day I was working in the kitchen when I heard some weird noises from the living room. When I went to see what was happening, I discovered my roses all around the floor and my precious vase nearly falling off the table.
- What on earth is happening here?
- Well, we were just testing the catapult I bought from Segedunum, Alberto replied ashamed. - I thought it would be safe enough if we use soft ball as the projectile...

Oh dear, maybe it is better to move to the country side for a few days so that the guys can vent off some of their extra energy, I thought.

Retiring to the country side turned out to be a good idea. Sergio was very impressed about the Finnish nature. He was also keen on learning the basic skill of the cottage life, like roasting the sausages on the open fire. He also discovered some wild strawberries from cottage's backyard, which prompted us to take him to the nearby wood to experience traditional blueberry picking, too.

After a long day in the forest Alberto prepared some Finnish summer fish food for us, with some roasted pike, cooked new potatoes and sauce Hollandaise.
- This is good and kind of Finnish version of fish and chips, Sergio commented afterwards.

After the meal I decided to take my brother for some afternoon coffee into the nearby café on Naissaari in Vaajakoski. The café there is located in a charming milieu along the riverbank. There is also a dam with a lock for transporting the boats from the lower part of the river to the upper part and we were lucky enough to witness one such lifting operation when we were taking a little walk around the area after the coffee.

Stay tuned for more summer adventures with Sergio next time!

Alberton kesätyöt

Ne, jotka tuntevat Alberton hyvin, tietävät, ettei hän ole kovin hyvä olemaan tekemättä mitään. Niinpä ei ole yllätys, että Alberto ehti kesälomallaan ottaa itselleen parikin kesätyötä. Ne liittyivät tietenkin kaitafilmikuvaamiseen.

Ensimmäisenä näistä valmistui Paha Kaksonen -bändin musiikkivideo, jossa bändin pojat kaipaavat kovin paljon Kaliforniaan. Ehkäpä Kalifornian aurinko tosiaan tekisi yhtyeelle hyvää, sillä videossaan he näyttävät harjoittavan monenlaista epäilyttävää toimintaa. Mutta ainakin heillä on hieno auto ja kerrassaan vaikuttava Harrikka-saattue. Ja minä puolestani olen kovasti ylpeä Albertosta, joka kuvasi ja leikkasi kaiken, mitä videossa on. Videon voi katsoa tästä tai YouTubesta:



Se toinen Alberton kesätyö saa ensi-iltansa kuulemma ensi viikolla...

- - -

Alberto's summer jobs

Those who know Alberto are well aware that he is not that keen on just resting his laurels and doing nothing. Thus it is hardly surprising that he managed to pull two summer jobs during his summer vacation this year, doing some film-work for his friends again.

First of these productions, a music video for the group called Paha Kaksonen, was released last weekend. In this video, the members of the band are longing for sunny California, driving around in a '69 Chrysler 300 with a biker entourage riding HDs. I am very proud of Alberto as he both directed, cinematographed and edited the whole thing. You can check it out from above or from YouTube.

That other feature will have its premiere next week, I heard...

Museoita, hautausmaita ja haggista

Toivuttuamme hieman kuninkaallisesta kohtaamisesta kykenimme tutustumaan Edinburghin kaupunkiin. Aloitimme Skotlannin kansallismuseosta, joka osoittautui melkoiseksi sekoitukseksi tiede-, eläin- ynnä muita museoita.



Katseltuamme ensin luonnontieteellisiä ihmeitä ja kauan sitten Skotlannissa asuneiden ihmisten tavaroita törmäsimme aivan yllättäen tuttuihin:



- Mitä ihmettä? minä huudahdin. - Miksi nuo ovat täällä?
Kävi ilmi, että osa Lewisin shakkinappuloista tosiaan asuu Skotlannin kansallismuseossa, vaikka me Alberton kanssa luulimme, että nämä mursunluiset miehet majailevat British Museumissa Lontoossa. Aina sitä oppii uutta.

Jos on Englannin historia ollut kauhistuttavan verinen, niin on ollut Skotlanninkin. Mutta miksi kaikki kauheat esineet pitää vielä viedä museoon? Joka tapauksessa kansallismuseossa pönöttää laite nimeltä The Maiden. Jokainen saa itse päätellä, mihin sitä käytettiin. Sanotaan nyt kuitenkin vaikka, että ranskalaisilla oli ihan vastaava laite, jonka käsittelyn jälkeen uhri ei todellakaan ollut entisensä.



Skotlannissa pidetään niin paljon lampaista, että yksi päkättäjä oli päässyt museoonkin. Kun minä ihmettelin asiaa, Alberto hihkaisi yhtäkkiä:
- Mutta sehän on Dolly!
- Kuka? minä hämmästelin edelleen.
- Maailman ensimmäinen kloonattu nisäkäs!



Teknisempi puoli museosta esitteli mm. tämän valtavan ötökän, joka istukseli jonkinlaisen kellon – joka tosin ei näyttänyt aikaa – päällä.



Mutta kun Alberto näki kokoelmassa kelanauhurin, hän alkoi touhottaa:
- Mitäs tämä on oikein olevinaan? Laittavat ihan käyttökelpoista tavaraa esille museoon!
Alberto kuulosti sen verran tuohtuneelta, että katsoin parhaaksi olla sanomatta mitään.



Aivan museon lähellä tapasimme Greyfriars Bobbyn, joka oli saanut oikein oman pubinkin.





Vieressä oleva Greyfriars Kirkyard tuli Bobbylle kovin tutuksi, sillä tarina kertoo, että koira istuskeli hautausmaalle haudatun isäntänsä viimeisellä leposijalla 14 vuoden ajan. Ja lopulta Bobby sai omankin hautakiven tuolle hautausmaalle.



Teimme kierroksen hautausmaalla.
- Täällä on aika hammermainen tunnelma, Alberto totesi, vaikka oli kirkas päiväaika.
- Minä luin, että täällä on poltergeist. Pitäsiköhän meidän lähteä kotiin? minä puolestani huolehdin.
Mutta kun Alberto otti minua tassusta kiinni, uskalsin katsella hautausmaata vähän kauemmin. Aika viehättävä se olikin. Emmekä tavanneet minkäänlaista kummitustoimintaa.





Seuraavana päivänä oli vuorossa tutustuminen Edinburghin linnaan. Komea rakennus koko kaupungin yllä herätti kunnioitusta.



Linna oli luonnollisesti varsin mainio näköalapaikka. New Townia katsellessa saattoi myös nähdä linnassa sijainneen koirien hautausmaan. Kuvan oikeassa alanurkassa voitte nähdä rivistön koirien hautakiviä.



Mutta entäpä minne nämä portaat vievät?



Linnassa oli mahdollista vierailla myös ulospäin todella vaatimattoman näköisessä Pyhän Margaretin kappelissa. Pikkuinen kappeli oli todella viehättävä kaikessa yksinkertaisuudessaan. Pikkuruisissa ikkunoissa oli lasimaalaukset, joita pääsi tarkastelemaan aivan läheltä.





Hieman ennen kello yhtä menimme kyttäämään tykinlaukausta. Olin lukenut, että joka päivä linnassa laukaistaan varsin kuuluvasti tykki täsmälleen kello yhdeltä, jotta merellä olevat voivat laittaa kellonsa oikeaan aikaan. Paikalle oli kertynyt paljon ihmisiä, ja nekin, jotka eivät nähneet tykinlaukausta, kuulivat sen kyllä varsin mainiosti.



Tykinlaukauksen jälkeen olikin sopiva aika kunnon iltapäiväteelle. Onneksi linnassa tarjottiin sitä koko päivän läpensä. Skonssin ja suolaisen sekä makean herkuttelun jälkeen meillä ei kummallakaan ollut pitkään aikaan nälkä.



Linnalta lähdettyämme kävimme pikaisesti perehtymässä Tartan Weaving Milliin, jossa näimme paljon tartaanikankaita sekä mm. nämä komeasti puetut mallinuket.



Illan tullen olimme jälleen nälkäisiä ja päätimme rohkaista mielemme maistaaksemme haggista. Teimme tilauksen pubissa ja jännitys alkoi tiivistyä. Annosten saavuttua Alberto tarttui tietenkin kameraansa ja hänen ottaessaan kuvia minä ehdin jo maistaa, miltä kuuluisa skottiruoka maistui.
- Ei tämä ole ollenkaan pahaa, minä totesin.
Kun Alberto kävi kiinni omaan annokseensa, hän innostui aivan valtavasti.
- Tämähän on todella hyvää! hän hehkutti.
Haggis oli saanut seurakseen perinteisesti peruna- ja lanttumuusia – mikä piti tosin tarkistaa sanakirjasta, sillä emme ymmärtäneet aluksi skotti-ilmausta ”neeps and tatties”. Näiden päälle sai kaataa pikkukannusta viskikastiketta.



Haggiksen voimin jaksoimmekin lähteä konserttiin. St. Gilesissa oli ilmaiskonsertti, jossa esiintyi kaksi kuoroa, joista toinen oli Yhdysvalloista ja toinen Australiasta. Mainiossa konsertissa esitettiin mm. kaunis Scarborough Fair.





Konsertin jälkeen hotellilla tarkastimme rahatilanteemme ja jäin kovasti ihmettelemään skotlantilaista rahaa.
- Eihän tässä ole kuningatarta ollenkaan, vain tämä peruukkimiehen kuva, minä hämmästelin.



Kävi kuitenkin ilmi, että yhden setelin toiselta puolelta löytyi kuitenkin Elisabet II. Raha juhlisti hänen 60-vuotista vallassaoloaan.



Seuraavan päivän päätimme aloittaa lapsellisesti – menemällä The Museum of Childhoodiin.



Lapsuuteen keskittyvät museot eivät ole pettäneet koskaan, ja tälläkin kertaa näimme ihastuttavia vanhanajan leluja ynnä muita esineitä. Yksi viehättävimmistä oli tämä vanha karusellihevonen, joka päivysti pikkukolikoilla toimivien nukkenäytelmiä esittävien kaappien vieressä.



Juhlistaakseen pandojen saapumista Edinburghin eläintarhaan The Museum of Childhood oli asettanut esille viehättävän kokoelman pandaesineitä.



Toiset nallet olivat päässeet teekutsuille nukkejen kanssa.



Sää ei ollut yhtä viihtyisä kuin The Museum of Childhood, mutta siitä huolimatta lähdimme katsomaan, mitä jokalauantainen Farmer's Market voisi tarjota meille.



Myyntiaika oli jo lopuillaan, kun pääsimme markkinoille, mutta onneksi juustokojussa oli paljonkin herkkuja tarjolla. Päädyimme ostamaan cheddaria, joka oli maustettu jollain tavoin karpalolla ja vadelmalla. Maistiaispalan jälkeen emme voineet yksinkertaisesti olla ostamatta juustoa. Ja myönnettäköön, ettei se ollut ainut juusto, joka tarttui mukaan.



Ilmeisesti viimeistään juustomaistiainen herätti ruokahalumme oikein kunnolla, joten marssimme lähimpään Wetherspooniin. Tällä kertaa keittiöllä oli riittävät ainekset gourmet burgeriin.



Tassuttelu kaupungilla senkun jatkui, kun olimme saaneet vatsamme täyteen. The New Townin reunalla näimme omituisen rakennelman.
- Mikä ihme tuo on? Alberto ihmetteli.
- Minä luulen, että se on se kirjailija Walter Scottin muistomerkki, josta luin, minä vastasin.



Ja niinhän asia oli. Monumentissa oli myös Scottia esittävä patsas.



- Hän näyttää hieman alakuloiselta, minä totesin.
- Ehkä hän olisi halunnut saada vielä isomman muistomerkin, Alberto vastasi.

Jatkoimme kävelyä, sillä aikomuksemme oli mennä katsomaan, pääseekö Holyroodin palatsiin – kuningatarhan oli ollut siellä käymässä, joten emme voineet tietää, oliko palatsi jo hallitsijan vierailun jälkeen avattu yleisölle. Matkalla palatsille kävimme tervehtimässä paria kirahvia, jotka asustivat hyvin kaukana Afrikan savanneista sateisessa Skotlannissa. Samoilla nurkilla piti tietojemme mukaan olla Sherlock Holmesin patsas, mutta ehkä salapoliisi oli lähtenyt ratkaisemaan jotain mystistä arvoitusta, koska emme tavoittaneet häntä.



Matkalla palatsille tassuttelimme myös Kuningatar Maryn kylpyhuoneen ohitse.
- Onpas hassu talo! Alberto totesi.



Holyroodin palatsille päästyämme saimme todeta, että palatsi oli vielä suljettuna. Mutta eipä hätää! Palatsilla sijaitseva Queen's Gallery oli kuitenkin avoinna yleisölle. Ja sielläpä oli vielä erikoisnäyttely kuningattaren juhlavuoden kunniaksi.



Galleria oli yllättävän pieni, mutta näyttely oli varsin viehättävä. Se sisälsi teoksia varsin kuuluisilta taiteilijoilta Michelangelosta ja da Vincistä alkaen. Rembrandtilta näyttelyssä oli teos nimeltä Agata Bas.



Näyttelyssä oli paljon muutakin kuin maalauksia ja piirroksia. Tässä näette, mitä simpukankuorista voi joutessaan tehdä:



Koska oli matkamme viimeinen ilta, päätimme ajaa taksilla lähestulkoon luonnon helmaan Duddingstonin kylään. Siellä pyörähdimme ensin pienen viehättävän kirkon pihalla ja hautausmaalla. Valitettavasti kirkon ovet olivat kiinni, joten emme päässeet tutustumaan rakennuksen sisätiloihin. Paikka oli kuitenkin todella viehättävä.





Aivan vieressä oli pieni järvi, joten menimme katsomaan, mitä sen rannalla tapahtui. Pari pupua oli siellä syömässä ruohoa. Ensin ne vain näyttivät meille takapuoltaan, mutta sitten toinen pupuista suostui poseeraamaan nätisti hetken ajan.



Järven rannalla oli valtavasti sorsia ja hanhia. Jostain syystä ne kuvittelivat, että me toisimme niille jotain herkullista suuhunpantavaa, sillä ne alkoivat lähestyä meitä ja lopulta tilanne alkoi vaikuttaa sen verran uhkaavalta, että katsoimme parhaaksi poistua. Linnut lähtivät peräämme, mutta onneksi onnistuimme karistamaan ne kannoiltamme ennen kuin pääsimme taas tielle.



Alberto oli saanut selville, että Duddingstonissa oli varsin vanha ja tunnettukin pubi nimeltä Sheep Heid Inn. Se vaikuttikin hyvältä illallispaikalta.



Yllätykseksemme pubissa oli juuri sinä iltana pienimuotoinen real ale -festivaali. Niinpä Alberto saikin maistaa paria hieman harvinaisempaa olutta.



Ruuaksi Alberto otti hieman poikkeuksellisesti pastaa – ei sillä, etteikö hän pitäisi pastasta, mutta Britanniassa se ei yleensä kuulu hänen ruokavalioonsa – mutta minä päätin, että oli aika syödä kunnon fish & chips. Kalapala oli varsin muhkea!



Alberto ei voinut vastustaa listalla olevaa brittiläisten juustojen valikoimaa, joten hän söi sen jälkiruuaksi minun tyytyessä täysine vatsoineni pelkkään kahviin.



Matka oli kovin antoisa, ja kovasti tekisi mieli päästä Skotlantiin vielä uudelleen. Tuliaisiksi toimme sekä itsellemme, vanhalla harmaapäänallelle ja hänen muorilleen sekä vaari- ja mummo-Orsolle purkin haggista sekä Marks & Spencerin mainion keksirasian, joka juhlistaa sekin kuningatarta – ja joka ei lopulta sisältänytkään valikoimaa pieniä keksejä vaan valtavia moneen osaan pilkottavia keksejä, jotka maistuivat varsin herkullisilta. Täytyy myös mainita, että Alberto on jo selvittänyt lähikaupastamme, saako heiltä lampaankeuhkoa. Kotitekoista haggista odotellaan siis.



- - -

Museums, graveyards and some haggis

After recovering from our encounter with the royalty we were able to see around the city of Edinburgh. We started with the National Museum of Scotland which turned out to be a combination of a science, history and art museum. To our surprise we found some familiar faces from their collections - the Lewis Chessmen. We had always thought that all of them are lodging in the British Museum but looks that a few of them have chosen to stay on their home soil in Scotland. But whose idea was to christen a guillotine as The Maiden?

The Scotsmen apparently like their sheep and one of them was put on display in the museum. I was a bit puzzled about it first but then Alberto said:
- But it is Dolly the sheep!
- Dolly who? I asked.
- The first-ever cloned mammal in the world!

There was also a lot of weird things to see in the museum. Alberto was a bit indignant when he found a reel-to-reel recorder on display:
- Now what is this? A good, usable piece of gear put on display - I bet that Revox would still run happily hundreds of hours in proper studio use!

When leaving the museum we met Greyfriars Bobby who was sitting in front of his pub. Next to the pub there was an entrance to the Greyfriars Kirkyard that was a familiar place for Bobby - the story goes that Bobby spent 14 years sitting on the final resting place of his owner and finally got a headstone of his own there as well.

Alberto said that the graveyard reminded him of his favorite Hammer Films movies but I was a bit afraid to enter at first as I had read that there are ghosts around the church and its cemetery. Alberto took my paw and encouraged me to enter and so we did enjoy a charming tour among the graves, which was without seeing anything supernatural.

On the next day it was time to visit and explore the Edinburgh Castle, a handsome building that dominated the whole city from its rocky hill. Needless to say, the views from the battlements were very exciting. While observing the New Town one could also see the tiny cemetery of soldier's dogs, too.

The highlight of our tour around the castle was the visit to St. Margaret's Chapel. Despite its simplicity, this tiny chapel was a very cozy place indeed with its stained glass windows. From the chapel we had to hurry back to the main yard to see the one o'clock cannon shot. I had read that a cannon is fired every day precisely at 1pm so that the seamen can check their chronometers. There were lots of people to witness the shot and even if not all of them were able to see it, I am sure that everybody heard it loud and clear. After enjoying some afternoon tea with scones and other goodies, we hurried back to old town. On our way we stopped at the Tartan Weaving Mill to see how this famous fabric is woven and what can be made out of it.

The evening was falling and we were getting a bit hungry again, so we decided that we should encourage ourselves for the inevitable - there is no escape of trying out some haggis when visiting Scotland. There are all sort of horrible stories about haggis but to our surprise it turned out to be quite tasty. We enjoyed the haggis with the traditional neeps and tatties and whisky sauce.

After this truly Scottish experience we headed again to St. Giles cathedral to attend a free concert by two choirs, one from USA and one from Australia. They performed a nice selection of spiritual and secular music, including a beautiful rendition of the Scarborough Fair.

The next day was our last in Edinburgh so we tried to experience as much as possible. We started by visiting The Museum of Childhood that provided quite a lot to see. Our favorites were the old carousel horse and the panda display that was celebrating the arrival of pandas to Edinburgh zoo.

The weather was rather bad but we gallantly marched forward to the Farmer's Market to see if there was anything tasty waiting for us there. It probably does not come as a surprise to our regular readers to hear that we bought some cheese...

After enjoying a quick lunch at the nearby Wetherspoon we padded along in the heart of the city. Heading towards the Holyrood Palace to see if it was open for public again - as the Queen had been lodging there earlier that week - we passed by quite a huge and weird, tower like structure.
- What is that? asked Alberto.
- I think it must be the monument of Sir Walter Scott, the famous local author.
And so it was - this was confirmed when got closer and saw the man himself sitting inside the monument.
- He looks a bit melancholy, I noted to Alberto.
- Well, maybe he wanted to have a tad bigger memorial...

A bit further down the road we met two giraffes but couldn't find the statue of Sherlock Holmes that was supposed to be around the same neighborhood. Maybe the master detective had game afoot and had no time to just stand there on the roadside...

Seeing Queen Mary's bathhouse - which was a funny house according to Alberto - was a sure sign that we were getting closer to the Holyrood Palace. Unfortunately the palace was still closed but luckily the Queen's Gallery around the corner was open for public and hosted a special exhibition to commemorate Her Majesty's diamond jubilee as a monarch.

It was getting late again but we decided that we still had time to visit the village of Duddingston at the other side of the Holyrood Park. After visiting the graveyard of the old and cozy Duddingston Kirk, we went to see the nearby Duddingston Loch. On the beach we met two rabbits who ignored us first but after a while one of them agreed to pose for a photo before jumping into the bushes. We also met a good number of ducks and geese who mistakenly thought that we had brought them something to eat. They were so excited to see if we had anything to eat that we had to quickly retreat back to the road and leave the shore behind.

Alberto had found out that there was a well-known old pub called Sheep Heid Inn in Duddingston and we headed there for our last dinner in Edinburgh. Alberto was happily surprised when we discovered that there was a real ale festival in the pub that weekend and he was quick to take advantage of the situation. As for the dinner Alberto had some pasta while I decided that it was now my turn to have some fish and chips. As a dessert Alberto had a cheese platter - I was too full to follow his lead and settled for some coffee.

As a conclusion I have to say that the trip to Newcastle and Edinburgh was a very nice one and I am already anxious to get back there. Maybe the longing can be subdued a bit with the souvenir goodies we brought back home with us: the box of biscuits celebrating the Queen's jubilee and some canned haggis.