- Onpas täällä paljon porukkaa jonottamassa lautalle! No, kohta meistä tuleekin kunnon merikarhuja, kun pääsemme merelle useaksi tunniksi, hän touhotti.
Eikä merimatka ollut turha: Gotlannin tunnetuin kaupunki Visby näytti jo laivan kannelta heti ensisilmäyksellä idylliseltä.
Päästyämme vihdoin maihin ja löydettyämme mutkikkaiden vaiheiden jälkeen viimein majapaikkamme iltapäivä oli jo pitkällä ja nälkäkin sen mukainen. Päätimme syödä illallisen kaikessa rauhassa ja aloittaa Gotlantiin tutustumisen vasta seuraavana aamuna.
- Koska olemme saarella, voisimme syödä kalaa, minä sanoin. - Olen jo löytänyt matkaoppaastani mainiolta kuulostavan kalaravintolan nimeltä Bakfickan.
Kellään ei ollut mitään kala-ateriaa vastaan, varsinkin Viivi oli innoissaan. Niinpä suunnistimme Bakfickaniin.
Kävi ilmi, että ravintola taisi olla melkoinen nähtävyys jo itsessään. Jouduimme hetken aikaa jonottamaan, mutta sitten pääsimme ulkopöytään savustettuja katkarapuja syövän nuorenparin viereen.
- Nuo näyttävät kovin herkullisilta, mutta en taida nyt jaksaa näperrellä, totesi Alberto.
Valinnan tekeminen oli vaikeaa, sillä listalla oli vaikka mitä herkullista. Lopulta päädyin tonnikala-annokseen, vaikka se ei ollutkaan aivan niin ruotsalainen kuin olisi voinut olla.
Alberto valitsi sen sijaan hummeria.
- Onneksi Alberto-setä vältti näpertämisen, Freija naureskeli, kun Alberto kaiveli kömpelösti lihaa hummerin kuorista.
Viivi oli ainut, jonka ruokavalinta oli helppo: hän halusi tietenkin silakkapihvin, joka tarjoiltiin näkkileivällä.
- Piip, oli Viivin innostunut kommentti.
Victoria ja Freija ottivat kalakeiton. Annos näytti pieneltä mutta oli varsin täyttävä.
- Parasta kalakeittoa, mitä olen syönyt, totesi Victoria.
Herkullisesta lounaasta huolimatta savustetut katkaravut jäivät hieman vaivaamaan meitä.
- Ehkäpä saamme vielä tilaisuuden syödä niitä, Alberto totesi rauhallisena, kun tassuttelimme takaisin yöpaikkaamme.
Aamulla lähdimme liikkeelle tukevan aamupalan voimin. Ensimmäiseksi pysähdyimme läheiseen ICA-markettiin ostamaan hieman sämpylöitä, juustoa ja paprikaa eväiksi. Kun eväshankinnat oli tehty, pääsimme viimein tutustumaan saareen.
- Muista sitten, Alberto-setä, että tämä on suurempi saari kuin Öölanti, Freija sanoi. - Tätä emme pysty tutkimaan yhdessä päivässä.
- Ei hätää, Alberto totesi. - Kierrämme tänään vain pienen lenkin.
Lähdimme ajamaan Visbystä koilliseen, jossa päivän ensimmäinen vieraillukohde, Bron kirkko, jo meitä odottelikin.
Kauempaa katsottuna kirkko saattoi näyttää vaatimattomalta, mutta lähemmäksi päästyämme huomasimme, että jo sen ulkoseinistä löytyi hyvin mielenkiintoisia, varsin taidokkaita koristeluja, mm. näyttävä kuvakivi.
Sisältä kirkko ei ollut yhtään vaatimattomampi. Seinillä oli keskiaikaisia maalauksia, ja kirkko oli muutoinkin täynnä kauniita yksityiskohtia.
Ehkä kiintoisin yksittäinen esine kirkossa oli upea kastemalja, jonka käyttötarkoitusta jouduimme tosin hieman pohtimaan. Ehkäpä maljan päällä oleva kansi otetaan pois, kun sitä käytetään kastetilaisuuksissa.
Freija oli tietenkin innoissaan, kun kirkosta löytyi kaiken muun lisäksi vielä riimukivi.
- Isona minusta tulee riimututkija, ja sitten tiedän, mitä tuossakin lukee, hän intoili.
- Nyt on jälleen raukkien vuoro, sanoi Alberto ja suuntasi auton kohti Lickershamnia. - Sieltä löytyy koko Ruotsin suurin raukki, Jungfrun.
Päästyämme perille löysimme kuitenkin ensiksi kuivahtaneen juhannussalon.
- Oi voi, olisipa meilläkin ollut noin hieno juhannussalko viime juhannuksena, Victoria sanoi.
Sitten näimme raukin. Se oli valtava!
- Minä luin tassutietokoneesta, että siihen liittyy karmea tarina, Freija innostui. - Onnettomat rakastavaiset putosivat mereen, kun toinen yritti pelastaa toisen raukin päältä. Tietenkin se on sellainen tarina, että isä ei hyväksynyt tyttärensä rakastettua ja sitten molemmat nuoret kuolivat. Niin traagista!
Tassuttelimme katsomaan raukkia lähempää. Alberto näytti varsin pieneltä poseeratessaan sen kanssa.
Koska raukki oli iso, oli nähtävästi myös sen lähettyvillä asuvien etanoiden oltava isoja. Palatessamme raukilta metsän poikki tapasimme tämän jättiläisetanan, joka oli ikävä kyllä liian kiireinen jäädäkseen juttelemaan kanssamme pidempään.
Raukilta palattuamme huomasimme, että rannassa olevassa pikkukopissa oli myynnissä merenantimia.
- Katso, Olivia-täti, tuolla myydään savustettuja katkarapuja, Freija huudahti.
- Piip, piipitti Viivi välittömästi.
Niinpä ostimme ison pussillisen katkarapuja ja aiolia iltaruuaksi.
Matkamme jatkui pohjoista kohti.
- Pistäydytään Fåröllä, Alberto sanoi, ja niin suuntasimme aivan Gotlannin pohjoisimpaan kärkeen päästäksemme lossille, joka veisi meidät tuolle karulle pienelle saarelle.
Aivan lossirannassa huomasin kuitenkin ehkä matkan 159. loppiksen eli kirpputorin. Tien varret olivat olleet täynnä loppis-kylttejä koko matkan ajan.
- Mennään katsomaan, mitä siellä on, minä sanoin.
Tämä loppis oli täynnä vaikka minkälaista vanhaa tavaraa. Katselimme kiinnostuneina muttemme kuitenkaan ostaneet mitään.
Sitten pääsimme lossille. Victoria ja Freija ihastelivat merinäkymiä tassu tassussa. Tytöt olisivat mielellään viihtyneet lossilla kauemminkin kuin matka kesti.
Saarella meitä odotti melkoisen tutun näköinen maisema - näimme nimittäin jälleen tuulimyllyn.
Suuntasimme ensiksi saaren pohjoisrannalle katsomaan Fårön kuuluisia raukkeja. Fårö ei ole kovin suuri, joten matka saaren poikki taittui nopeasti ja olimme meren äärellä tuota pikaa. Näkymät rannalla olivat tavallaan karuja mutta hyvin kuvauksellisia.
Raukit näyttivät olevan joka paikassa erimuotoisia. Näyttävimpiä olivat yksinäiset kivet, jotka nousivat vedestä korkealle suoraan ylöspäin.
Viivi oli innoissaan, koska rantavesi oli pitkälle matalaa. Jouduin olemaan tarkkana hänen kanssaan, ettei hän vain pujahtaisi karkuun pulikoidessaan.
Sitten oli aika tutustua hieman saaren ehkä kuuluisimpaan – joskin jo edesmenneeseen – asukkaaseen Ingmar Bergmaniin. Kun pysäköimme Bergman-keskuksen pihaan, Victoria näytti nyrpeältä.
- Kuka se Ingmar Bergmankin oikein on, varmaan joku vanha gubbe, hän protestoi.
- Hyvänen aika, Alberto syöksyi korjaamaan. - Ingmar Bergman on Ruotsin suurin elokuvaohjaaja! Hän tuli tänne aikoinaan kuvaamaan elokuvaa ja ihastui saareen niin kovin, että muutti tänne asumaan loppuiäkseen.
Bergman-keskus oli minusta ja Albertosta varsin mielenkiintoinen, ja onneksi siellä oli myös salaperäinen huone, jossa oli lapsiakin kiehtovia esineitä ja sai mm. kurkistaa mystisestä avaimenreiästä. Paras osuus lapsista oli kuitenkin keskuksen alakerrassa ollut kahvio, jossa maistoimme sahramipannukakkua, gotlantilaista erikoisuutta.
- Mitä ihmettä tämä hillo oikein on? minä hämmästelin.
Ystävällinen tarjoilija kertoi, että hillo oli tehty salmbär-nimisestä Gotlannissa villinä kasvavasta marjasta, jonka tiedot Freija tarkasti heti tassutietokoneellaan.
- Suomeksi se on sinivatukka, hän sanoi.
- Onpa eksoottista! minä totesin ihaillen.
Pannukakun jälkeen pistäydyimme Ingmar Bergmanin haudalla, joka oli aivan lähettyvillä. Hauta oli varsin vaatimaton suuren elokuvaohjaajan haudaksi, mutta pidimme sitä kovin kauniina.
Sitten olikin aika palata Gotlannin puolelle ja jatkaa matkaa kohti etelää saaren itärannikkoa pitkin. Ruten kohdalla näimme yllättäen tienposkessa kivisen ristin.
- Tämä on melkein yhtä hieno kuin riimukivet, Freija totesi.
Minä odotin, että ristin jälkeen vuorossa olisi myös kirkkoja, mutta niitä ennen saimme tutustua vielä hieman lisää raukkeihin. Klinteklintenin raukit olivatkin kovin kiintoisia, sillä ne olivat jo melko kaukana nykyisestä merenrannasta. Hämmästelimme kovin kapeaa mutta korkeaa kivipatsasta.
Kun raukkeja oli hämmästelty tarpeeksi, Alberto loihti aamulla ostamistamme evästarpeista herkulliset lounasleivät, jotka nautimme automme peräkontin päältä. Leivät tekivät kauppansa meille muille, mutta Viivi halusi ehdottomasti niiden sijaan syödä muutaman savustetun katkaravun – sekä Alberton loput laivakarkit.
Eväiden jälkeen pääsimme vihdoin tutustumaan taas kirkkoihin. Ensimmäiseksi vuorossa oli Gothemin kirkko, joka oli varsin jylhä jo ulkoapäin.
Sisällä oli aidon keskiaikaisen kirkon tunnelmaa.
Myös seuraava kirkko Dalhemissa edusti arkkitehtuuriltaan varsin samanlaista tyyliä.
Jylhä oli tunnelma Dalhemissakin. Erityisen hienoa kirkossa olivat seinämaalaukset. Pirun kuva tosin pelotti Viiviä hieman.
Ilta teki jo tuloaan kun vihdoin pääsimme takaisin Visbyhyn. Majapaikaksi vuokraamaamme huoneistoon kuului myös keittiö, jossa Alberto nyt valmisti meille maukkaan illallisen. Alkupalaksi nautimme hienosti aamulla ostamamme savustetut katkaravut.
- Herkullista! ihastelivat Freija ja Victoriakin.
Pääruuaksi Alberto loihti meille mukaamme ottamistamme säilykkeistä varsinaisen gourmet-aterian.
Lasten mentyä jo nukkumaan istahdimme vielä Alberton kanssa maistelemaan hieman viiniä ja paikallisia juustoja, jotka olimme ostaneet mainiosta Wisby Ost -juustokaupasta.
Pitkän päivän ja tukevan illallisen jälkeen uni maittoi jälleen. Seuraavana päivänä jatkaisimme tutustumista Gotlantiin, joten voimia oli aiheellistakin kerätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti