- Alberto, tämä lennonnumero AY005 kuulostaa hämärästi tutulta, minä pohdiskelin.
- Hmm, Alberto vastasi myhäillen. - Mutta katsopa noita jäävuoria. Onneksi menemme lentäen niin ei käy samoin kuin eräälle alukselle, joka aikanaan pyrki samaan kaupunkiin.
Alberton historiavihjaus paljasti viimein matkakohteemme minullekin. Laskeuduimme sulavasti JFK:n lentokentälle New Yorkissa, ajoimme metron äärelle AirTrainilla ja hujautimme sitten läpi Queensin ja Brooklynin Manhattanille.
- Täällä olemme jälleen, Alberto sanoi tyytyväisenä, kun pääsimme hotellillemme.
- Rakas Alberto, minä vastasin. - Emmehän me nyt aivan samassa paikassa ole. Viime vuonna olimme Broadwayn ja West 94th Streetin kulmassa, nyt olemme Broadwayn ja West 87th Streetin kulmassa.
Tähän Albertolla ei ollut vastaansanomista.
Kauas on pitkä matka, ja olimme ehtineet jo hieman tulla nälkäisiksi pitkästi yli 6000 kilometriä matkustettuamme. Sattumalta Alberto oli perehtynyt hotellimme ympäristön ravintolatarjontaan jo ennen matkalle lähtöämme. Niinpä hän vihjasi, että aivan nurkan takana olisi kokeilemisen arvoinen kalaravintola The Mermaid Inn. Haaveilimme jo hieman ostereista ja hummerista, emmekä tietenkään voineet vastustaa, kun näimme ravintolan pöytään istuttuamme menyyssä annoksen nimeltä Grand Platter, jossa on mm. puolikas hummeri, varsin mukava määrä ostereita ja tonnikalaa raakana avokadon kanssa. Annos oli herkullisimpia, mitä olen koskaan syönyt - ja ostereihin alkoi tulla pikkuhiljaa himo.
Jälkiruuaksi saimme sievät pienet vanukkaat ja ennustuskalan. Kala piti asettaa tassulle, jotta näki, mitä se kullekin kertoi.
Aivan ylenmäärin hienon illallisen jälkeen olimmekin valmiita nukkumaan, koska vaikka New Yorkissa oli vasta ilta, koti-Suomessa oli jo suunnilleen aamu ja vuorokautemme oli kovasti venähtänyt.
Seuraavana aamuna olimme kuitenkin pirteinä nalleina jonottamassa Liberty Islandin lautalle jo kello kahdeksalta aamulla. Tämä ei tuottanut kovinkaan suuria vaikeuksia, sillä Suomessahan kello oli silloin jo kolme iltapäivällä. Aikaerovaikutuksen hyödyntäminen olikin viisasta, sillä Liberty Islandilla sijaitseva Vapaudenpatsas on sen verran suosittu nähtävyys, että jonottamisessa selviää vähemmällä, kun lähtee lautalle mahdollisimman aikaisin.
Lauttamatka Atlantin reunalla Hudson-joella on tietenkin hauska kokemus. Ilma oli vain kovin pilvinen ja ensimmäinen kohteemme Liberty Islandilla aivan sumun peitossa.
Sumu hälveni kuitenkin suorastaan hämmentävän nopeasti heti saarelle päästyämme, ja aurinkokin oli tullut esiin siinä vaiheessa, kun saavuimme kuuluisan Lady Libertyn juurelle. Viimeksi näimme hänet vain hieman kauempaa Staten Islandin lautalta, sillä Liberty Island oli suljettu myrskytuhojen vuoksi.
- Siinä se jälleen on, Vapaudenveistos, esitteli Alberto tyytyväisenä pönöttäen.
- Voi rakkaani, onhan se toki hieno, mutta tuo sinun vitsisi oli huono jo viime vuonna, minä huokasin.
Kieltämättä Vapaudenpatsas oli komea sekä edestä että etuviistosta ...
... mutta oletteko koskaan miettineet, miltä se näyttää takaapäin? Koska Alberto oli aikanaan kuvannut Michelangelon kuuluisan Daavid-patsaankin takaapäin, piti Vapaudenpatsaalle tehdä sama juttu. Hyvin olivat laskokset paikoillaan myös veistoksen selkäpuolella.
Patsaan jalustassa oli näköalatasanne sekä museo. Heti jalustan sisään mennessämme näimme patsaan alkuperäisen soihdun. Noin 100 vuotta sitten soihtuun pääsi vielä nousemaan, mutta nyt turistit pääsevät vain patsaan kruunuun saakka. Me tosin jätimme sinne kiipeämisen väliin, koska jos olisimme ylös asti halunneet, edessä olisi ollut yli 300 porrasta.
Museossa oli myös mm. aidon kokoinen valos patsaan kasvoista. Jos olisin mennyt sen viereen seisomaan, päälakeni ei olisi ylttänyt aivan edes patsaan alaluomen kohdalle, niin isot kasvot olivat.
Näimme myös julisteita, joissa Vapaudenpatsas oli mukana. Yllätykseksemme mukana oli myös yksi posteri omalla kielellämme.
- Sota voitetaan leivällä, tavasi Alberto julisteen tekstiä. - Tulitte etsimään täältä vapautta, nyt teidän täytyy auttaa sen säilyttämisessä. Leipä on välttämätöntä liittoutuneille.
- Melko ylevää, minä totesin.
- Tämä on jonkinlainen propagandajuliste, ilmeisesti ensimmäisen maailmansodan ajalta, päätteli Alberto.
Vaikka emme menneet aivan patsaan itsensä sisään, näimme jalustasta kurkistamalla, millainen rakenne piti valtavaa veistosta kasassa. Patsaan keskellä näkyivät myös portaat, joita pitkin kruunuun noustaan.
Näköalatasanteella olimme sitten kovinkin lähellä valtavaa patsasta.
- Pitää ottaa kuvia, Alberto vouhotti. - Vapaudenmonumenttia pääsee harvoin tarkastelemaan tästä näkökulmasta!
- Alberto, se on edelleenkin Vapaudenpatsas, minä korjasin kärsivällisesti.
Valokuvista tuli joka tapauksessa hassuja.
Jos näköalatasanteelta oli ylöspäin omituiset näkymät, merelle päin näytti aika hienolta. Saatoimme ihailla samanaikaisesti Manhattanin eteläkärkeä, New Jerseytä ja Ellis Islandia, tuota saarta, jolle matkaisimme seuraavaksi.
Ellis Islandin kautta tuli aikanaan valtava määrä siirtolaisia Yhdysvaltoihin. Nyt museona olevalla saarella käy lähinnä turisteja. Alberto oli kuitenkin hieman huolissaan:
- Entäpä, jos meidät nyt käännytetään maasta, hän mietti. - Tutkitaan hampaat ja muu terveydentila...
- Mamma mia! Meidän passiimme on lyöty leima, jolla meidät on hyväksytty maahan saapuviksi. Leima oikeuttaa vain kolmen kuukauden oleskeluun, mutta ei kai tämä meidän matkamme sen kauempaa kestä, minä vastasin.
- No eihän minulla nyt ole valitettavasti niin moneen Les Miserables -lippuun varaa kuin mitä kolmessa kuukaudessa ehtisi katsoa, Alberto voivotteli. - Kyllä meidän on aiemmin lähdettävä kotiin.
Nyt oli kuitenkin siis edessä Ellis Island, jonne pääsi kätevästi lautalla Liberty Islandilta. Saaren päärakennus kuikuili puiden takaa.
- No niin, nyt alan immigrantiksi, Alberto vitsaili, kun pääsimme maihin.
En viitsinyt enää uudelleen muistuttaa siitä kolmen kuukauden oleskeluluvasta.
Ellis Islandin päärakennus oli komea.
- Ota minusta kuva tässä edessä, pyysin Albertoa.
Jostain syystä Alberto käsitti minut ehkä hieman eri tavalla kuin tarkoitin: kuvaan tuli koko sisäänkäynti, joka oli aika iso. No, ehkä minäkin tuolta kuvasta jotenkin näyn.
Sisällä rakennuksessa oli vähemmän nähtävää kuin olisi voinut olettaa. Siihen oli kuitenkin pätevä syy: hurrikaani Sandyn tuhot vuodelta 2012 vaikuttivat vieläkin museon toimintaan siten, että monet näyttelyesineet olivat muualla säilytyksessä. Näimme kuitenkin päärakennuksen suuren salin, joka oli melkoisen komea.
- Tämä on tuttu paikka Kummisetä II -elokuvan alusta, jossa nuori Vito Corleone saapuu siirtolaisena Sisiliasta Amerikkaan, Alberto luennoi.
Joitain näyttelyesineitäkin paikalla oli. Alberto oli erityisen kiinnostunut pienoismalleista, jotka kuvasivat Ellis Islandia eri aikoina. Tässä kuvassa näette, millaisesta rakennelmasta saari lähti kasvamaan - siis ihan kirjaimellisesti, koska ajan kuluessa tarvittiin niin paljon tilaa, että saarelle oli yksinkertaisesti tehtävä enemmän maa-alaa merta täyttämällä.
Ellis Islandilla oli myös jonkin verran puistontapaista kasvillisuutta. Näimme jälleen omituisen linnun.
- Tuo ei ole kyllä kotimainen, minä sanoin.
- On se kotimainen täällä, Alberto vitsaili jälleen.
Vanha harmaapäänalle saa jälleen auttaa meitä tunnistuksessa.
Koska päivä oli varsin kuuma, minä viihdyin paremmin puiden varjoissa. Sieltä oli myös hyvä kuikuilla, kuinka lähellä Manhattan oli.
Alberto sen sijaan viipotti auringossa kuvaamassa näkemäänsä.
- Eivät ole nuo Yhdysvaltain merivoimat aivan 2010-luvulla, hän selitti. - Mutta pääseehän sitä purjelaivallakin.
- Tuskinpa tuo kuitenkaan on US Navyn alus, minä toppuuttelin. - Mutta komea priki se silti on.
Lopulta lähdimme takaisin lautalle, joka vei meidät takaisin Manhattanille. Viehättävässä puistossa oli ihastuttavia oravia.
- Hmm, Alberto aloitti urbaaneja luontoihmeitä katsellessamme. - Jos tämä on kerran puisto, joka on aivan Manhattanin eteläkärjessä, tämän on pakko olla se South Park.
Katsoin Albertoa pöllämystyneenä. Ja niin katsoi lähellä ollut oravakin, kunnes totesi Albertolle:
- Kuules kaveri, tämä on kyllä Battery Park.
- Eikö olisi kuitenkin loogisempaa, että South Manhattanilla sijaitsevan puistonkin nimi olisi South Park, yritti Alberto vielä veistellä, mutta orava oli mennyt jo menojaan.
Joka tapauksessa jatkoimme matkaamme 9/11 Memorial Museumille. Viime vuonna kävimme katsomassa WTC-tornien paikalle rakennettua muistoaluetta, mutta museo ei ollut silloin vielä auki, joten nyt oli aika mennä sinne. Paikalle saapuessamme huomasimme, että maisema oli muuttunut edellisestä vierailustamme melkoisesti: rakennustyömaat olivat siirtyneet ja muistoalueen puistoon oli esteetön pääsy.
Myös paikalle rakennettu, uusi, 1776 jalkaa (noin 540 metriä) korkea pilvenpiirtäjä One World Trade Center oli valmistunut ja otettu käyttöön. Vaikka itseäni viehättävät enemmän vanhat rakennukset, täytyy myöntää, että kyllähän tämä rakennus ylväs on - ja varsinkin korkea.
Aivan ensimmäiseksi päätimme mennä tapaamaan vanhaa tuttua. Survivor Tree - syyskuun 2001 terrori-iskuista selvinnyt puu - näytti voivan vielä paremmin kuin viime vuonna. Se kukoisti oikein komeana.
Sortuneiden WTC-kaksoistornien paikallahan on nykyään kaksi valtavaa vesiallasta, joiden putoavan veden kohina hallitsee koko muistoaluetta. Altaiden reunalla on terrori-iskuissa kuolleiden nimet. Joku oli tuonut tälle hautakivelle myös kukkia pelastustöissä menehtyneiden palomiesten muistoksi.
Vasta tänä vuonna toukokuussa avattu museo sijaitsee aivan vesialtaiden vieressä. Ulospäin se ei näytä kovin isolta...
... mutta kun museoon menee sisälle, alkaa vähitellen oivaltaa, että se sijoittuu maan alle, täsmälleen sinne, missä ennen olivat kaksoistornien maanalaiset kerrokset. Museossa voi nähdä mm. sortuneiden rakennusten jäljelle jääneitä osia, joista järkyttävimpiä ovat ne seinäpaneelit, joihin terroristien lentämät koneet osuivat. Tässä kuvassa näette viimeiseksi pylvääksi kutsutun pylvään, joka sai nimensä siitä, että se oli viimeinen teräspalkki, joka siirrettiin raivaustöiden jälkeen pois tuhoalue Ground Zerolta.
Museossa oli myös muun muassa Survivor's Staircase, WTC Plazalta Vesey Streetille johtaneet portaat, joita pitkin ihmiset pystyivät juoksemaan turvaan terrori-iskun kaaoksen keskeltä.
Yksi mieleenpainuvimmista esineistä 9/11 Memorial Museumissa oli valtava tilkkutyö, johon oli ommeltu valokuvat syyskuun 11. päivän terrori-iskuissa kuolleista sekä paljon Yhdysvaltoihin liittyviä symboleita. Koska seinävaate oli hyvin suuri, yksityiskohdat eivät erotu tästä Alberton taiteilemasta panoraamakuvasta kovin hyvin. Mm. kummassakin reunassa olevat vaaleat alueet ovat täynnä terrori-iskun uhrien kuvia. Klikatkaa kuvaa, niin näette sen huomattavasti paremmin.
.jpg)
Pysäyttävä oli myös iskussa tuhoutunut paloauto.
Museossa oli todella paljon nähtävää, mutta on pakko sanoa, että se voi olla myös melkoisen ahdistava paikka. Vierailla siellä kannattaa joka tapauksessa, jos vain on mahdollisuus.
Pitkän päivän päätteeksi olimme ansainneet kunnon hampurilaiset. Niinpä tassuttelimme Alberton kanssa Hell's Kitcheniin, jossa sijaitsee jo ensimmäisellä New Yorkin -matkallamme hyväksi havaittu burgeriravintola Island Burger. Albertolle maistui Boss's-burgeri, jossa oli mm. pekonia ja Monterey Jack -juustoa.
Minä puolestani olin jostain kumman syystä Havaiji-tunnelmissa ja tilasin Miss Hula -hampurilaisen. Siinä oli ananasta, kinkkua, hunajasinappia ja sveitsiläistä juustoa. Ensimmäiset haarukalliset suuhun laittaessamme totesimme Alberton kanssa oitis, ettemme olleet haaveilleet kokonaista vuotta Island Burgerista lainkaan turhaan.
Seuraavassa postauksessa kerron, kuinka sateisen tai sateiseksi ennustetun New York -päivän ohjelmaongelman voi ratkaista yksinkertaisesti ja kuinka käymme katsomassa Les Miserablesin ensimmäisen kerran.
