Merenneidon melankoliaa

Pieni merenneito on pienestä asti ollut lempisatuni. On vaikea sanoa, mikä tähän on syynä. Toki minulla on ollut aivan pikkukarhusta asti H.C. Andersenin satukirja, mutta onhan siinä paljon muitakin satuja kuin tuo surumielinen merenneitotarina. Lisäksi minulla oli jo pienenä eläinsatukirja, josta ei kuitenkaan jäänyt yksikään satu yhtä hyvin mieleen.

On jotenkin ymmärrettävämpää, että aikuista karhua viehättää melankolisuus, mutta miksi pieni karhulapsi ihastuu siihen. Miksi jo pienenä olin innoissani sadusta, joka kuvaa sitä, ettei prinsessa saa prinssiään? Ehkä siksi, että satu on niin kaunis. Mutta hyvä ihme, kuinka niin raaka tarina voi olla kaunis? Pieni merenneito antaa meren noidan leikata kielensä irti, jotta voi saada ihmisen jalat ja mahdollisuuden prinssin rakkauteen. Tämä kauppa vie häneltä puhekyvyn ja antaa hänelle valtavat kivut (olen aina muistanut erityisesti sen, että jokaisella jalan askelella pienestä merenneidosta tuntui kuin hänen jalkojaan olisivat viiltäneet tikarit). Hupsuahan tätä on pitää kauniina!

Satu pienestä merenneidosta viehättää minua suuresti edelleen, vaikka täyskasvuisena karhurouvana ymmärränkin, että prinssi olisi voinut olla merenneidolle täysin väärä puoliso. Mutta melankolia puree yhä vain. Ja kauhu, ajatus siitä, millaista olisi elää, jos ei saisi ilmaista itseään, vaan pitäisi olla hiljaa, salata kaikki päässään liikkuva, kaikki kärsimyksensä ja kaikki onnensa – vaikka eräs hyvinkin arvovaltainen runoilijataho on joskus onnensa käskenytkin kätkemään.

Myös päämäärätietoisuus, itsepäisyys ja uhrautuminenkin saattavat kiehtoa pienen merenneidon hahmossa. Hän on varma siitä, että haluaa prinssin ja ymmärtää, mitä päämäärään pääseminen vaatii. Eikä hän kadu yrittämistään, vaikkei päämääräänsä pääsekään. Itse asiassa sadun loppu, jossa pieni merenneito joutuu luopumaan prinssistä, on jollain tapaa kaiken melankolisen kauneuden huipentuma: Pieni merenneito ei tunne itseään onnettomaksi, vaikka itkeekin hieman. Hän saa myös mahdollisuuden kuolemattomaan sieluun, joka häntä niin ihmiselämässä kiehtoi.

En usko, että tämä satu tulee menettämään lumovoimaansa. Olen onnistunut säilyttämään pienen karhulapsen mielen aikuisenakin, ja melankolinen perusluonteeni vahvistuu vain sen mukana, mitä vanhemmaksi tulen. Niinpä tulen varmasti lukemaan sadun pienestä merenneidosta vielä monen monia kertoja – ja ehkä kirjoittamaankin sen magiasta lisää joskus myöhemmin. Joka tapauksessa se on luettava satuna, sillä aikuisten maailma toimii aivan toisella tavalla. Siellä tapahtuessaan kaikki pienen merenneidon tarinan tapaiset kohtalot ovat vain julmia, eivät lainkaan kauniita.