Dekkaririkoksia maailman ympäri

Arvostan vanhanaikaista tyyliä ja brittiympäristöön sopivia salapoliiseja. Siksi voin suositella sekä Jane Marplea että Hercule Poirot’ta varauksettomasti. Poirot’han ei tietenkään ole britti, mutta sopii englantilaiseen maalaiskylään mainiosti. Haaveissani on lukea kesän aikana Kuolema Niilillä, Poirot-klassikko, jonka miljöö on tosin vähemmän englantilaisen maalaiskylän kaltainen.

Agatha Christien tuotannosta voin suositella erityisesti myös kahta kirjaa, joissa ei esiinny kumpikaan edellä mainituista salapoliiseista. Kymmenen pientä neekeripoikaa (tai Eikä yksikään pelastunut – kirja kun on ilmestynyt molemmilla nimillä) ja Väärän vänkyrä talo ovat yllätyksellisiä dekkareita. Muistan, kuinka luin Kymmentä pientä neekeripoikaa ollessani vielä aika pieni karhu. Itse asiassa se saattoi olla ensimmäinen dekkari, jonka koskaan luin. Pelkäsin kirjaa esineenäkin, koska tiesin, että se sisälsi pelottavan tarinan, jossa ihmiset kuolivat yksi toisensa jälkeen ja jossa murhaaja vaani ulkomaailmalta suljetussa ympäristössä, josta kukaan ei voinut paeta. Kymmenen pienen neekeripojan lukemisen jälkeen ahmin Agatha Christien dekkareita.

Olen ollut aina kiinnostunut Japanista ja roomalaisten historiasta. Siksi olen innoissani lukenut myös Sujata Masseyn Rei Shimura -kirjoja, joissa seikkaillaan japanilaisten asioiden parissa ja Steven Saylorin dekkareita, jotka sijoittuvat antiikin Roomaan (mm. Murha Via Appialla). Molemmat ovat helppoja, eivätkä kovin syvällisiä – ja sopivat hyvin kesällä luettaviksi.

Jos pitää vielä enemmän Venetsiasta, kannattaa tutustua Donna Leonin Guido Brunettiin. Itse olen muistaakseni tutustunut vain yhteen hänen ratkaisemaansa rikokseen, mutta tarkoitus olisi tarttua mitä pikimmin kirjaan nimeltä Seitsemän syntiä. Alberto on luvannut nimittäin tarjota minulle aitoa Sacher-kakkua ja siitä syystä meidän on matkustettava Keski-Eurooppaan. Tarvitsen siis matkalukemista. Palaan asiaan, kun kotiudumme Wienistä.