Alberton käsitykset osoittautuivatkin todeksi, sillä katakombien yhteydessä oli poikkeuksellisesti myös maanalainen kirkko. Jännittävintä oli kuitenkin mennä sisälle katakombien käytäviin, joita Domitillan katakombissa oli oppaamme mukaan useammassa tasossa yhteensä 16 kilometriä. Oli todellakin tarpeen olla tarkkana, ettei lähtenyt labyrintissa omille teilleen – eksymiseen ei olisi tarvinnut kuin pari tassun harha-askelta.
Eksymisen välttämiseksi emme voineet jäädä kovin pitkäksi aikaa ihastelemaan edes tätä upeaa frescoa, joka oli maalattu katakombin seinään.
Päästyämme jälleen maan pinnalle suuntasimme aivan lähellä olevalle Fosse Ardeatine -muistomerkille. Vierailimme luolassa, jossa saksalaiset tekivät kamalia kostoksi italialaisille vuonna 1944. Muistomerkillä oli paljon vähemmän – ja paljon hiljaisempaa – porukkaa kuin katakombeissa.
Kun astuimme jälleen kadulle, jäin melkein pyöräilevän miesjoukon alle. Heristin tassuani ja yritin huutaa, ettei tassuinkulkijoiden päälle saisi ajaa. Alberto kuitenkin rauhoitteli minua.
- Täällä taitaa olla oikein pyöräilytapahtuma, hän sanoi.
Ja siltä todellakin näytti, sillä pyöräilijöitä tuli ohitsemme aina vain lisää ja lisää.
Kun suuntasimme Caracallan kylpylöille, suosikkipiknikkipaikallemme, pyöräilytapahtuman laajuus paljastui meille. Kylpylän raunioiden vieressä oli valtava varikkoalue, joka oli täynnänsä pyöräilijöitä ja tapahtumaan liittyviä huolto- ynnä muita rakennelmia.
Jätimme pyöräilijät sikseen siltä erää ja suuntasimme kylpylän puistoon, jossa olikin paljon rauhallisempaa.
Koska nälkäkin alkoi pikku hiljaa tulla, päätimme etsiä oitis sopivan piknikpaikan puiden katveesta.
Eväiksi olimme varanneet leipiä, mortadellamakkaraa sekä oliiveja. Niitä syödessämme ihastelimme roomalaisten rakennelmia ja raunioilla kasvavia pinjapuita.
Rauhaisan pikniktuokion jälkeen hämmästelimme jälleen kerran keisari Caracallan rakennuttaman kylpylän mahtavia raunioita – paikan on täytynyt olla melkoinen ilmestys loistonsa päivinä joskus 200-luvulla. Eipä siis ihme, että Terme di Caracalla on Alberton suosiossa kolmen kärjessä heti Pompejin ja Colosseumin raunioiden jälkeen.
Illansuussa meillä oli vielä aikaa taiteelle. Niinpä suuntasimme Galleria Borgheseen, jonne olimme asianmukaisesti ostaneet liput jo paljon ennen kuin edes saavuimme maahan. Galleriaan ei nimittäin päästetä kovinkaan suuria määriä taidefaneja sisälle päivittäin, joten emme voineet marssia paikalle ilman lippua, jolla sisäänpääsy oli taattu.
Gallerian kohokohdat olivat Berninin upeat veistokset, Caravaggion maalaukset sekä Rafaelin maalaus nuoresta naisesta ja yksisarvisesta. Erityisesti Berninin veistos laakeripuuksi muuttuvasta Dafnesta teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olen sen näkemisestä saakka hämmästellyt, kuinka marmorista voi yleensäkään veistää sellaisen veistoksen.
Illan hämärtyessä lähdimme kohti hotelliamme syödäksemme jotain sen lähettyvillä. Metrossa huomasimme oudon kyltin.
- Onpa hassu kyltti, mitähän se tarkoittaa? kysyin Albertolta.
- Silloin lapsena, kun tämä asema vuonna 1980 avattiin, isä kertoi minulle, että metrossa saa juosta kilpaa vain kolmen ryhmissä. Onneksi meitä lapsia oli silloin tässä naapurustossa niin paljon, ettei tarvittavien ryhmien muodostaminen yleensä tuottanut ongelmia.
Koska suosikkiravintolamme Alberton kotikulmilla oli sunnuntaisin kiinni, suuntasimme tassumme kohti toista tuttua paikkaa, trattoriaa nimeltä La Vecchia Conca. Sen ruokalistan äärellä olimme harvinaisen yksimielisiä. Antipastoksi valitsimme merenherkkuja. Annos olikin kannattamisen arvoinen.
Toiseksi ruokalajiksi otimme pizzat, jotka olivat tyyliltään uskollisen roomalaisia – ja herkullisia tietenkin.
Historiaa ja kulttuuria – sekä hyvää ruokaa – sisältäneen päivän jälkeen uni maistui. Seuraavana aamuna heräsimmekin sitten Alberton syntymäpäivään, jolloin koko päivän ohjelma oli päivänsankarin suunnittelema. Ei liene yllätys, että tassumme veivät meidät silloin Colosseumille. Mutta siitä saatte kuulla lisää ensi postauksessani.
- - -
Catacombs and Art
Even though we are very familiar with the eternal city of Rome, neither of us had visited the catacombs before. As this was definitely a thing to sort out, we decided to start our second day in Rome by visiting the catacombs of San Domitilla. Alberto had heard that they are the oldest and mightiest of all catacombs in Rome and apparently his source had it right. From an underground chapel we descended into the maze of tunnels that - according to our guide - extended as long as 16 kilometers on four levels! It was very exciting but also a bit dangerous as getting lost was apparently easy.
The next place we visited after the catacombs was the Fosse Ardeatine, a memorial of a reprisal action Germans took against the citizens of Rome back in 1944. There were much less people there and they were way more serious than in catacombs. While we were leaving, I nearly got ran over by a bunch of bicyclists. I shook my paw at them and was about to make a loud complain when Alberto soothed me by mentioning that there was some kind of bicycle race going on. This was confirmed when we arrived our next destination, the Baths of Caracalla - there was a huge event headquarter set up just next to the ruins with all kinds of service and maintenance areas.
We didn't care so much about the bicycles but entered into the park of the Baths of Caracalla as it was much more quiet and peaceful there. We were getting a bit of hungry, too, so we settled in for a little picnic in the shade of mighty pine trees. As for the luncheon we had some bread, Mortadella sausage and olives.
After the picnic we took our time to get astonished again by the mighty ruins of the gigantic bath house built by the emperor Caracalla - it must have been a marvelous place back in its heyday in the 3rd century. No wonder that it is on top three along Pompeii and Coliseum on Alberto's ranking list for ancient ruins.
The evening had started to fall but we still had time to relocate ourselves on the other side of the town for a closer encounter with some very high art at the Gallery of Borghese. For me the highlights there were the great sculptures by Bernini (especially "Apollo and Daphne"), amazing paintings by Caravaggio and Raphael's "Young Woman with Unicorn".
While on our way back to the hotel we noticed a weird sign on a subway stationa.
- What do you think that's supposed to mean? I asked from Alberto.
- When I was a kid, my father told me that it means that if you are running a race on a metro station, it has to be done in groups of threes, Alberto explained.
Our favorite restaurant near the hotel was closed on Sundays so we have to go to another familiar place nearby, trattoria La Vecchia Conca. After looking at the menu we both decided to have insalata di mare as the antipasto and then a real Roman-style pizza as the main course. After the dinner - and all those encounters with ancient Rome and art - we were more than happy just to collapse in the bed and have some well deserved sleep. The next day was going to be very special - it was Alberto's birthday and he had planned some special program for it...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti