Alberton kalevalainen hemmottelu

Vietimme Alberton kanssa varsin keskiaikaista tai ainakin historiallista viikonloppua. Lauantaina kävimme testaamassa Jyväskylään saapuneen viikinkiravintola Haraldin. Aivan uusi tuttavuus se ei ollut, koska olemme käyneet Haraldin pidoissa yhdessä Kuopiossa. Minä puolestani olen nauttinut Haraldin viikinkiruokaa myös Turussa.

Alkuruuaksi otimme kumpikin annokset kiveltä. Alberton annos nimeltä Ruijan kiveltä sisälsi lihaisia antimia.



Alberto sai herkutella mm. hirvisalamilla ja punasipulimarmeladilla. Minä puolestani otin kalaisamman alkuannoksen nimeltä Ragnarin rantakiveltä. Siinä oli mm. siianmätiä ja savumuikkuja sekä erityisen hyvää tomaattihilloketta.



Pääruuat olivat molemmilla lihaisat. Alberto ei pystynyt vastustamaan kiusausta ottaa Saksin makkarapannua.



Pannussa oli kahta makkaraa, joista toinen oli senkin verran eksoottisesta eläimestä kuin villisiasta valmistettua. Mielenkiintoisinta annoksessa oli kuitenkin kuvassakin näkyvä lihapulla. Se oli fasaania, ja Alberto antoi minunkin maistaa sitä. Maku oli sen verran omaperäinen, että pidämme hyvinkin mahdollisena, että jonkun kerran otamme pääruuaksi annoksen nimeltä fasaanilihapullia borrelaisittain.

Minun pääruokani oli metsäkaurista Kentin tapaan.



Annoksessa oli metsäkauriin fileen lisäksi mm. portviinipähkinöitä ja mustatorvisienikastiketta. Herkullista oli, tosin sienet – jotka ovat suurta herkkuani – olisivat saaneet maistua hieman enemmän.

Haraldissa ruokailun jälkeen menimme Alberton kanssa katsomaan elokuvaohjelmiston parhaiten tilanteeseen sopivaa elokuvaa: Arn – Pohjoinen valtakunta. Sen tarina sijoittuu Ruotsiin ja pyhälle maalle 1100-luvulla.



Olemme nähneet ensimmäisen Arnista kertovan elokuvan aiemmin ja lukeneet myös Jan Guilloun kirjoja, joihin elokuvat perustuvat. Alberto on lukenut kaikki kolme Arnista kertovaa teosta (Tie Jerusalemiin, Temppeliherra ja Pohjoinen valtakunta), minä olen lukenut trilogian kaksi ensimmäistä kirjaa. Olemme molemmat olleet varsin innoissamme kirjoista, ja siksi odotukset elokuvia kohtaan olivat kovat.

Elokuvat olivat visuaalisesti kauniita, eikä niiden parissa aika tullut pitkäksi, mutta kirjojen tasolle ne eivät yltäneet. Pohjoinen valtakunta oli kuitenkin hyvä valinta historiallisen viikonlopun elokuvaksi. Siinä oli myös romantiikkaa ja liikuttavia kohtauksia, joten se teki sen, mikä elokuvan pitääkin tehdä: sai herkän karhun tunteiden valtaan.

Alberto myhäili omituisesti Haraldin ruuan äärellä, ja kotiin tullessamme hän ilmoitti aikovansa panna ruuanlaitossaan seuraavana päivänä viikinkejä paremmaksi. Siispä nyt sunnuntaina saimme kalevalaisen herkkuaterian. Melkoista hemmottelua!

Alkupaloina Alberton valmistamassa ateriassa olivat rieskaleivät, joiden päälle Alberto oli laittanut munavoita ja kylmäsavulohta sekä tilliä.



Pääruuaksi Alberto valmisti poronkäristystä, jonka kanssa hän tarjoili yrteillä maustettuja juureksia, ohrattoa sekä sieniä.



Alberto ihastui ohrattoon Turussa syödessämme Teini-ravintolassa, ja siitä saakka hän on haaveillut, että voisi valmistaa sitä itse. Nyt hänen haaveensa toteutui, ja varsin hauska vaihtoehto riisille tai perunalle tuo ohratto tuntuukin olevan.

Jälkiruokana oli ruisnappeja, joiden päällä oli karhunlaukkatuorejuustoa ja tänään metsästä haettuja puolukoita. Myönnettäköön, että yhdistelmä oli loistava, vaikka sen itse sanonkin. Minä nimittäin keksin ehdottaa, että Alberto laittaisi karhunlaukkajuuston seuraksi puolukoita.



Alberton ateriakokonaisuus oli – ah – niin herkullinen! Onneksi pääruokaherkkuja jäi vielä huomisellekin.

Keskiaikaharrastuksemme on sen verran vauhdissa, että olemme mietiskelleet myös erään keskiaikaisen taidon opettelemista. Palaamme siihen asiaan, mikäli todella menemme kurssille, jolle osallistumista olemme suunnitelleet.

Jos metsään haluat mennä nyt…

Löysimme Hämeen linnan keskiaikamarkkinoilta hienot uudet marjakorit. Koska vaapukkasato on tänä vuonna ollut runsas, päätimme täyttää korit vaapukoilla. Alberto löysi markkinoilta itselleen myös tuohitorven ja halusi ottaa senkin metsään mukaan. Sanoin hänelle, että hän vain säikyttäisi sillä karkuun kaikki metsäneläimet. Niinpä Alberto päätti jättää torven kotiin. Hän lupasi soittaa sillä minulle serenadin myöhemmin.



Metsässä oli ihastuttavan rauhaisaa. Sää oli mitä loistavin. Syöksyimme suin päin tarkastelemaan luonnon ihmeitä.



Alberto ihastui vanhaan tuulenkaatoon, jonka keskellä olevasta reiästä oli hauska kurkistella. Juurakko oli saanut jo sammalta päällensä, joten puun kohtalonhetkistä lienee jonkin verran aikaa.



Kun viimein löysimme vaapukoita notkuvat pensaat, en olisi malttanut laittaa marjoja koriini… Söinkin ensin riittävästi – siihen asti kun uskoin vatsani kestävän – ja vasta sitten aloin laittaa tassuuni keräämäni marjat koriini. Alberto naureskeli minulle mutta aivan turhaan: vaapukkapuskan tehtävä on tarjota vaapukoita suoraan tassusta suuhun.



Molempien korit olivat varsin täysinäiset, kun palasimme kotiin. Marjoissa oli melkoinen siivoaminen. Mutta ehkä nyt saamme vaapukkapiirakkaa, vaapukkamehua tai muuta herkkua.



Metsäretkemme oli muutoinkin onnistunut ja virkistävä. Emme usko myöskään, että olisimme kovin pelotelleet metsässä liikkuneita ihmisiä. Olen kuullut, että he saattavat pelätä meitä karhuja. Mutta yksi asia jäi kuitenkin harmittamaan: ehkä Alberton olisi sittenkin pitänyt ottaa tuohitorvensa mukaan, sillä serenadi metsässä olisi kieltämättä ollut ylitsepursuavan romanttinen kokemus.

Huhhuh, olemme kuin olemmekin karhuja!

Pieni pelonväristys kävi selkäpiissäni, kun näin, että Helsingin Sanomain nettisivuilla on testi, jossa voi testata, mikä eläin on. No, mehän Alberton kanssa olemme tietenkin karhuja, mutta en voinut vastustaa kiusausta ja niinpä tein testin. Olin hurjan helpottunut, kun tuloksena oli, että olen karhu! Pyysin Albertoakin tekemään testin, ja hänkin on sen mukaan karhu. Loistavaa! Uteliaisuuteni kuitenkin heräsi, ja haluaisin tietää, mitä eläimiä blogiani käy lukemassa. Siispä: käykää tekemässä eläintesti ja kirjoittakaa kommenttiosioon, mitä tulokseksi tuli. Itse ainakin toivoisin, että täällä kävisi ainakin jokunen siili, majava ja miksei susikin. Kaikki muutkin eläimet ovat toki tervetulleita! Niin, ja ehkä joku teistä lukijoistakin on karhu.

Palvokaa kaikki karhua

Hämeen linna on komea rakennus. Tassuttelin sitä kohti innoissani ja kyselin: ”Onko täällä ritareita? Onko täällä ritareita?” Sitten käännyin ja näin Alberton – siinähän se oma ritarini olikin!

Rakastan keskiaikaisia linnoja. En koskaan kyllästy niihin. Ne ovat niin romanttisiakin…



Varsinainen vierailukohteemme oli kuitenkin linnan vierellä ollut markkina-alue. Olimme Alberton kanssa Hämeen Linnan Keskiaikamarkkinoilla toista kertaa. Markkina-alueelle pääsi mm. tällaisesta portista:



Keskiaika on oikein sopiva aika karhuille. Vielä muinaisempi aika sopisi vielä paremmin, sillä silloinhan karhuja palvottiin. Mutta onneksi keskiaikamarkkinoillekin oli saapunut soittamaan Ancient Bear Cult, jonka esittämistä musiikkikappaleista melkoisen moni liittyi jotenkin karhuun. Mutta niinhän sen kuuluu ollakin, jos soittajakokoonpanolla on tuollainen nimi.



Yhtyeen hauskin soitin on kuvassa keskellä olevan Tapio Mattlarin sylissä lepäilevä kampiliira (hän ei kuvaushetkellä soittanut sitä, vaan viikinkilyyraa, kuten voitte nähdä). Kampiliirassa on soittimen nimen mukaisesti kampi, jota veivataan. Yhtyeen MySpace-sivuilta voitte käydä kuuntelemassa, miltä kuulostaa, kun karhuja palvotaan.

Karhuasioista jouduimme siirtymään susien luo. Faravidin sudet esitti vauhdikkaan – ja näin herkän karhurouvan näkökulmasta hieman jännittävänkin – taistelunäytöksen.



Ah Alberto, voisit olla paitsi ritarini myös viikinkini! Sinulla olisi tällainen vene…



… ja kuljettaisit minut sillä turvaan vihollisilta. (No niin, rakas Olivia… olisikohan romantiikka-annos nyt täynnä…)

Markkinoilla oli sekä myytävänä että esillä monenlaisia käsitöitä. Joukossa oli ihastuttava talo, joka oli tehty vanhasta villamekosta. Jutustelin hetken talonrakentajan kanssa, ja hän antoi luvan laittaa kuvan tekemästään talosta blogiini. Kiitoksia vain kovasti! Minusta Villa Mekko (sillä se oli erikseen kirjoitettuna myös talon nimi) oli hurmaavan värikäs ja täynnä ihania yksityiskohtia. Se oli oikea satutalo!



Tapasimme myös talon asukkaan, hiippalakkisen hiiren. Hiiri oli ollut vailla kotia ja käyttänyt tilaisuuden oitis hyväkseen, kun Villa Mekko oli tullut valmiiksi. Se oli tuonut taloon myös riippumattonsa.



Oli varsin selvää, että hiiri viihtyi mainiosti kodissaan.

Kävimme katsomassa myös markkinoiden iltaohjelmaa. Sen huippuhetket liittyivät tuleen. Trio Taika esitti loistavan tulishow’n. Seuraava kuva on sen huipentumasta.



Onneksi minun ei tarvitse mm. tehdä kärrynpyörää ja tarttua samalla tassujen maahan osuessa palaviin esineisiin. Eikä ottaa kiinni ilmaan heitettyjä palavia tankoja. Mutta esityksen katselua voin suositella aivan kaikille. Tulishow oli maagisen hieno!

Toinen tuleen liittyvä upea kokemus oli ilotulitus heti kun Trio Taika oli lopettanut oman esityksensä.



Alberto oli lukenut, että ilotulitus olisi keskiaikainen. Minusta se ainakin vaikutti hieman erilaiselta kuin muut viime aikoina näkemäni ilotulitukset.

Lopuksi haluan esitellä ikkunan. Tällainen löytyi Hämeen linnan alueelta läheltä Vankilamuseota. Se saa kruunata jutun – ja antaa sen loppuun vielä pienen romanttisen säväyksen.

Pastaa Olivian tapaan

Päätin leikkiä perinteistä italialaista mammaa hetken ja valmistin Giulialle ja Vittoriolle jauhelihapastaa. Saipahan Alberto puuhailla omiaan – vaikkapa esitellä uusia levyhankintojaan Robertolle – kun kerrankin minä kokkasin. Lapset olivat innoissaan ja hyppäsivät tuoleille, kun pastakastikkeen tuoksu alkoi hipsiä keittiöstä olohuoneeseen.



Kastikkeeseen laitoin jauhelihaa, sipulia, valkosipulia, herkkusieniä, paseerattua tomaattia ja mausteita makuni mukaan. Spagetti on lempipastaani, ei voi mitään. Niin kuin joku kai on joskus todennutkin: eivät eri muotoiset pastat maistu samanlaisilta! Tässä vielä lähikuva pastastani.



Giulia ja Vittorio ovat vierailunsa aikana leikkineet innokkaasti pihalla, eivätkä juoksennelleet koko ajan ympäri taloa. Alberto onnistui nappaamaan heistä kuvan.



Pihalla on vielä kesäistä, ja leikkimökki ja keinut ovat saaneet lapset viihtymään siellä pitkään. Vittorio on osannut sitä paitsi piiloutua aina sopivalla hetkellä heinikkoon niin, etteivät naapurintädit ole voineet nähdä, ettei hän käytä housuja.

Illalla Alberto ja Roberto halusivat puolestaan grillata. Pihan uusi grilli on oivallinen valkosipulimakkaralle ja hampurilaiseen meneville pihveille. Alberto on himogrillaaja, ja hän esitteli suomalaisia grillaustapoja Robertolle.



Lopputuloksena grillauksesta oli sopivan mustuneita makkaroita ja pari tällaista:



Alberto keksi, että hampurilaisesta tulee vallan mainio, jos sen sämpylät ja pihvit käyttää grillissä. Grillihampurilaisen Alberton tapaan voi koota seuraavista aineksista:

iso hampurilaissämpylä, jonka pohjalle pursotetaan majoneesia, jonka pinnalle ripotellaan chilirouhetta
possun lehtipihvi, joka on maustettu suolalla ja pippurilla
Aura-juustoa
tomaattia
herkkukurkkua

Grillailujen jälkeen Roberto joutuikin lapsineen lähtemään kotiin Italiaan. Epäilen kyllä, että he tulevat säännöllisesti vierailemaan luonamme. Me puolestamme lähdemme Alberton kanssa huomisaamuna kohti Hämeenlinnaa. Siellä lienee keskiaikainen meininki tänä viikonloppuna.

Oma hetkeni fantasiamaassa

Huh, onneksi olen saanut sen verran rauhaa Vittorion juoksenteluilta, että olen ehtinyt lukea jotain. (Se tosin onnistui vain piiloutumalla ullakolle.) Tartuin jokin aika sitten Ilkka Auerin kirjaan Sysilouhien sukua. Se on ensimmäinen osa fantasiasarjasta nimeltä Lumen ja jään maa, joka on nimensä mukaisesti sopivan pohjoinen luettavaksi karhulle, joka asuu Suomessa. Mainiota kirjassa on myös se, että karhuilla on siinä arvostettu asema – kuten suomalaisessa muinaisuskossakin. Annettakoon anteeksi, että erityisen suuren arvostuksen kohteeksi ovat päässeet jääkarhut emmekä me ruskeakarhut.

Kirjan päähenkilö on Nonna-niminen tyttö, jota suojelee jääkarhu Fenris. Nonna seikkailee kahdestaan Fenriksen kanssa selvittääkseen, mitä mm. tarinat muka olemassa olevasta siskosta tarkoittavat. Samalla hän pakenee pahaa henkeä. Mikään yllätys ei ole – koska sitä ei pidetä salassakaan millään lailla – että Nonna on kirjan otsikon mukaisesti sysilouhien sukua. Tyttö on siis sukua lohikäärmeille. Ne ovat saaneet tarinassa ansaitsemansa aseman: lohikäärmeiden pitää olla mahtavia ja pelottavia, mutta kuitenkin sillä puolella, jolla lukija on.

Nonna ei ole kovin erilainen fantasianuori: hänestä tulee tarinan aikana jotain suurta, vaikkakaan ei vielä tässä osassa. Nonna saa kuitenkin tietää, että hänestä tulee joskus tulevaisuudessa Jäänoita. Mikäs sen hienompi titteli, jos satut olemaan fantasiakirjan henkilöhahmo.

Lumen ja jään maan maailma on kiehtova. Sarjan ensimmäinen osa valottaa maailman historiaa ja Nonnan taustaa ja se veti minut mukaansa sen verran tehokkaasti, että uskon ottavani tassuihini seuraavatkin osat. Lumi ja jää ovat mielestäni kiehtovia elementtejä ja Lumen ja jään maa näyttäisi olevan minulle mieluista fantasiaa, koska sen maailma on monilta osin niiden peitossa ja koska siitä hehkuu lapsuuden satumaailma, jossa olen pikkukarhuna seikkaillut. Itse haaveilisin ehkä vielä ripauksen enemmän kalevalaisesta fantasiasta, mutta myönnettäköön, että vain siinä tapauksessa, että traagisen tarinan – tai miksei onnellisenkin – keskipisteeseen nostetaan joku muu kuin kannelta soittava partasuu.

Voihan Vittorio!

Robertosta on ollut suuri apu muutossamme. Albertolla on kyllä voimia, mutta eräskin makuuhuoneen vaatekaappi olisi jäänyt kantamatta, jos Roberto ei olisi ollut sen toisessa päässä, sillä sen verran vähävoimainen karhu minä olen.



Albertokin hämmästeli hieman sitä, että kaappi painoi niin paljon. Minä puolestani ihmettelin, minne Vittorio oli kadonnut, mutta Roberto ei tuntunut olevan lainkaan huolissaan. Ja…



…Vittorio oli piiloutunut vaatekaappiin! Albertokin oli kauhuissaan nähdessään serkkunsa pojan hypähtävän nauravaisena kaapin ovesta. Roberto ja Giulia vain nauroivat.

No, kaappi pääsi kuin pääsikin paikoilleen.



Kun muut lähtivät jo alakertaan, minä jäin vielä ihailemaan vaatekaappiani. (Epäilen nimittäin, että sen kautta pääsee Narniaan…) Mutta silloin – ja ihmettelen vieläkin, miksen ollut huomannut sitä aikaisemmin – havaitsin, ettei Vittoriolla ole lainkaan housuja!



En voinut uskoa, että Alberton serkun poika oli juoksennellut meillä koko vierailunsa ajan aivan nakuna. No, jostain syystä Roberto naureskeli jälleen ja minun oli sulatettava, että Vittorio joi myös muuton kunniaksi saamansa mehumaljan kelteisillään. Meistä aikuisista karhuista kahdelta oli mennä viini väärään kurkkuun…



Ja jälleen Roberto nauroi. ”On tainnut poika tulla äitiinsä”, hän kuiskasi korvaani.

Kantoapu saapuu

Nyt on talon sisustamisen aika. Tilasimme talon maalauksen ja tapetoinnin eräältä osaavalta suomalaiselta, ja tältä asuntomme näyttää ulkoapäin.



Alakerran vihreä ovi on irlantilaisvaikutteita, kuten olen jo aiemmin kertonutkin. Kuistille kaipaisin hieman enemmän kasvillisuutta. Alberto kiikuttaa kuvassa Kööpenhaminasta tuotua amppelia, mutta minusta se ei vielä riitä. Köynnökset ja kukkivat kukkaset olisivat viehättäviä. Pitää ottaa mallia siitä Notting Hill -kuistista, jonka esittelin aiemmassa blogimerkinnässäni.

Aloimme Alberton kanssa innokkaasti roudata hankkimiamme huonekaluja taloon. Tässä kuljetamme teepöytää saliin.



Pöytä on sama, jolle hyppäsin, kun Atahualpa seikkaili vapaana talossamme. Olen maalannut sen, ja nyt siltä kelpaisi juoda teetäkin. Kuvassa näkyvä matto on puolestaan tuotu Wienistä, tarkemmin sanottuna Hofburgin palatsista. Meillä on siis melkoisen keisarillinen sisustus.

Tavaroiden kantaminen on sen verran suuri urakka, että tarvitsemme apuvoimia. Alberton maalaisserkku Roberto Orso saapui avuksi tänään. Hän oli ottanut myös lapsensa Vittorion ja Giulian mukaan.



Roberto perheineen asuu Napolissa. Giulia on hyväkäytöksinen tyttökarhu, mutta olen kuullut Vittorion olevan melkoinen velmuilija. Roberto on kuitenkin riski mies, joka selviää tiukoistakin tilanteista. Sellaista muuttoapua tarvitaankin, jotta tavarat saadaan laatikkosäilytyksestä ihan oikeaan kotiin. Ja kaipa sitä yksi Vittorio aisoissa pidetään.