Oma hetkeni fantasiamaassa

Huh, onneksi olen saanut sen verran rauhaa Vittorion juoksenteluilta, että olen ehtinyt lukea jotain. (Se tosin onnistui vain piiloutumalla ullakolle.) Tartuin jokin aika sitten Ilkka Auerin kirjaan Sysilouhien sukua. Se on ensimmäinen osa fantasiasarjasta nimeltä Lumen ja jään maa, joka on nimensä mukaisesti sopivan pohjoinen luettavaksi karhulle, joka asuu Suomessa. Mainiota kirjassa on myös se, että karhuilla on siinä arvostettu asema – kuten suomalaisessa muinaisuskossakin. Annettakoon anteeksi, että erityisen suuren arvostuksen kohteeksi ovat päässeet jääkarhut emmekä me ruskeakarhut.

Kirjan päähenkilö on Nonna-niminen tyttö, jota suojelee jääkarhu Fenris. Nonna seikkailee kahdestaan Fenriksen kanssa selvittääkseen, mitä mm. tarinat muka olemassa olevasta siskosta tarkoittavat. Samalla hän pakenee pahaa henkeä. Mikään yllätys ei ole – koska sitä ei pidetä salassakaan millään lailla – että Nonna on kirjan otsikon mukaisesti sysilouhien sukua. Tyttö on siis sukua lohikäärmeille. Ne ovat saaneet tarinassa ansaitsemansa aseman: lohikäärmeiden pitää olla mahtavia ja pelottavia, mutta kuitenkin sillä puolella, jolla lukija on.

Nonna ei ole kovin erilainen fantasianuori: hänestä tulee tarinan aikana jotain suurta, vaikkakaan ei vielä tässä osassa. Nonna saa kuitenkin tietää, että hänestä tulee joskus tulevaisuudessa Jäänoita. Mikäs sen hienompi titteli, jos satut olemaan fantasiakirjan henkilöhahmo.

Lumen ja jään maan maailma on kiehtova. Sarjan ensimmäinen osa valottaa maailman historiaa ja Nonnan taustaa ja se veti minut mukaansa sen verran tehokkaasti, että uskon ottavani tassuihini seuraavatkin osat. Lumi ja jää ovat mielestäni kiehtovia elementtejä ja Lumen ja jään maa näyttäisi olevan minulle mieluista fantasiaa, koska sen maailma on monilta osin niiden peitossa ja koska siitä hehkuu lapsuuden satumaailma, jossa olen pikkukarhuna seikkaillut. Itse haaveilisin ehkä vielä ripauksen enemmän kalevalaisesta fantasiasta, mutta myönnettäköön, että vain siinä tapauksessa, että traagisen tarinan – tai miksei onnellisenkin – keskipisteeseen nostetaan joku muu kuin kannelta soittava partasuu.